Kulttuuri

Peruskoulu on perseestä. Erityisen perseestä peruskoulussa on yläaste. Erityisen perseestä yläaste on silloin, jos satut olemaan homo, lesbo, bi, transsukupuolinen tai edustat jotain muuta seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä. Hyvä juttu on se, että peruskoulu ei kestä ikuisesti.

Dan Savage on yhdysvaltalainen toimittaja, jonka kirjoittamaa Savage Love -palstaa julkaistaan kymmenissä lehdissä Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Aasiassa. Palstalla Savage vastaa lukijoiden kysymyksiin ja antaa seksiin ja parisuhteisiin liittyviä neuvoja. Nyt Savage, joka itse on homomies, on lanseerannut kampanjan, jonka toivotaan auttavan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia teinejä kaikkialla englantia ymmärtävässä maailmassa.

Toissa viikolla Billy Lucas, 15-vuotias yhdysvaltalaisteini Indianasta, teki itsemurhan, koska häntä kiusattiin koulussa homouden takia. Billyn äiti löysi hänet hirttäytyneenä sen jälkeen, kun luokkatoverit olivat ehdottaneet, että homo-Billy tappaisi itsensä – ei häntä kukaan jäisi kaipaamaan. Koulun johdolle oli kerrottu kiusaamisesta, mutta toimenpiteisiin ei oltu ryhdytty.
Billy ei ole ensimmäinen eikä viimeinen uhri. Yhdeksää kymmenestä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvasta teinistä kiusataan ja he tekevät itsemurhan neljä kertaa todennäköisemmin kuin muut ikätoverinsa. Tilastot ovat Yhdysvalloista, Suomessa vastaavia tutkimuksia ei tietääkseni ole tehty. Savagen vastaus koulussa kituville teineille: sinnittele vielä. Koulun jälkeen elämä muuttuu paljon, paljon paremmaksi.

It Gets Better on projekti, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat tavalliset aikuiset lähettävät teineille suunnatun videoviestin. Viesti on yksinkertainen: koulun jälkeen asiat muuttuvat paremmiksi. Olet nyt kiusattu, olet yksin, olet epätoivoinen ja itsetuhoinen, mutta me lupaamme: koulu loppuu. Pääset eroon näistä idiooteista, et joudu enää koskaan kohtaamaan heitä. Kestä vielä. Se loppuu.

Savage ja hänen miehensä tekivät ensimmäisen videon viime viikolla, ja nyt projektin Youtube-kanavalla on jo toistasataa videoviestiä. Niiden paras puoli on rehellisyys: viestien lähettäjät eivät teeskentele, että koulusta voisi tulla hauskaa tai että kiusaaminen loppuisi. Eivät kiusatut teinit kaipaa tyhjää puhetta, jonka tietävät valheeksi. Heitä on turha lohduttaa lupauksilla siitä, että koulu tai vanhemmat puuttuvat asiaan: parhaassakin tapauksessa kiusaaminen vain muuttaa muotoaan eristämiseksi. Siksi nämä videot eivät yritä antaa neuvoja siitä, miten kiusaamisen saisi loppumaan. Ne auttavat katsomaan aikaan, jolloin kiusaajista on päästy eroon.

Videoissa kymmenet, pian sadat aikuiset tavallisista pikkukaupunkilaisista Perez Hiltoniin kertovat kouluaikaisista kiusaamiskokemuksistaan ja itsetuhoajatuksistaan, mutta myös siitä, kuinka elämä on parantunut kouluajan jälkeen. He kertovat asioista, jotka olisivat jääneet kokematta ja ihmisistä, joita eivät olisi koskaan tavanneet, jos olisivat antaneet periksi. He osoittavat omalla esimerkillään, että elämä muuttuu paremmaksi ja että koulusta voi selvitä siitä huolimatta, että se on helvettiä.

Tällaisia videoita tarvitaan myös Suomessa, jonka kaikilla yläasteilla homo on haukkumasana. Mutta homous ei ole ainoa asia, jonka takia teinit kiusaavat toisiaan. Haluaisin vielä nähdä projektin, jossa entiset koulukiusatut lähettävät nykyisille tuon saman viestin: kestä vielä, se loppuu kyllä.

Kohtaus 1: Jyväskylän Lutakko (vielä se vanha ja alkuperäinen) joulukuussa 2004. Fuksigootti Sallinen on tullut katsomaan The 69 Eyesiä. Baarin unisex-vessassa hän törmää kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläiseen. Sallinen tunnistaa Jääskeläisen kaverinsa vanhaksi äidinkielenopettajaksi, ja alkaa juttusille. Pisuaarin laulaessa vieressä puhutaan kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea siitä, kuinka opettajuus ei saa viedä ihmistä. Sallinen saa ohjeen vertaansa vailla: äikänopen elämä ei voi olla pelkkää kirjallisuutta ja kielioppivirheitä. Ja normaalikin saa olla, kulttuuririennoista ei tarvitse tehdä taakkaa. Opinnot jatkuvat, Jääskeläisellä on enemmän vaikutusta kuin hän arvaakaan.

Kohtaus 2: Helsingin yliopiston tunkkainen seminaarihuone syksyllä 2007. Filosofian kandidaatti Sallinen opponoi ystävänsä Maaritin gradusuunnitelmaa. Aiheena on sen samaisen Pasi Ilmari Jääseläisen ”Lumikko ja yhdeksän muuta”, postmoderni spekulatiivinen fiktio. Sallinen ei tiedä, miten suhtautua Jääskeläiseen, joka vastoin suomalaisen kirjalijan luonnetta kertoo blogissaan ( www.pasiilmarijaaskelainen.wordpress.com ) kirjoitusprosessistaan ja itsestään kirjailijana. Eikös se ole vähän leuhkaa ja omituistakin?

Kohtaus 3: 14.9.2010. Atena Kustannus tipauttaa Sallisen sähköpostiin tiedotteen: ”Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjoittanut poikkeuksellisen romaanin.Teoksella on kaksi erilaista loppua, ja lukija ei voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman lopun saa”. Kirjablogaaja aloittaa seuraavana päiväna ”Harjukaupungin salakäytävien” lukemisen. Käsissä on epäilemättä koko kirjavuoden erikoisin teos. Jääskeläinen johdattaa lukijansa maagisen realismin Jyväskylään, jossa salakäytävät, M-hiukkaset ja elokuvallisuus tuntuvat yhtä normaaleille käsitteille kuin kaupungin keskellä sijaitseva Harjuksi kutsuttu kukkulakin. Jääskeläinen on tehnyt sen, johon Sallinen ei uskonut taipuvansa: epäluonnolliset ilmiöt alkavat tuntua luonnollisimmille kuin käsinkosketeltava reaalimaailma.

Ja mitä kirjan erikoiseen kaksoisloppuun tulee. Samalla tavalla kuin teoksen teemat, motiivit ja hahmotkin kulkevat monenlaisia reittejä, on juonellakin kaksi suuntaa. Sallisen painetussa versiossa oli se surullisempi. Netistä löytyi iloisempi. Vai kumpi todella olikaan onnellisempi loppu, Blanc vai Rouge?

Elokuun 13. päivä 2010. Yhdysvaltalaiskustantamo St. Martin’s Press on pakkaamassa uuden kirjansa Operation Dark Heart ensikappaleita lähetettäviksi kirjakauppoihin. Puhelin soi. Puolustusministeriö käskee pysäyttää kirjojen lähettämisen. Entisen tiedustelupalvelun jäsenen Anthony A. Shafferin muistelmat Afganistanin sodasta ovat liikaa, ne vaarantavat Yhdysvaltojen turvallisuuden. Puolustusministeriö aikoo ostaa koko 10 000 kappaleen ensipainoksen ja polttaa sen.

Shaffer, kokenut tiedustelupalvelun työntekijä ja monien operaatioiden johtaja, aloitti palveluksensa Afganistanissa vuonna 2003. Hän toimi tiimeineen virallisen komentoketjun ulkopuolella. Tiimi kutsui itseään jediritareiksi ja kertoi käyttävänsä Voimaa suojellakseen isänmaataan vihollisilta. (Jos edustaa maailman ainoata imperiumia ja taistelee taleban-kapinallisia vastaan, kannattaisi harkita Star Wars -symboliikan käyttöä toisenkin kerran, mutta ei nyt takerruta siihen.) Shaffer kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jossa kertoo, millaista on olla agentti ja missä Yhdysvallat epäonnistui. Kirja sisälsi sellaisia vakoilumetodeja koskevia yksityiskohtia, jotka Pentagon katsoi parhaaksi sensuroida.

Puolustusministeriön painostuksessa kustantamo teki nolon tempun. Se myöntyi poistamaan kirjasta ne kohdat, jotka kiukuttivat CIA:ta. Kustantamon hätäselityksen mukaan näin päästään tilanteeseen, jossa kaikki voittavat:
The newly revised book keeps our national interests secure, but this highly qualified warrior's story is still intact.
NOLOA I tell you. Kenties asiaan vaikutti se, että Obaman kaudella salaisiksi luokiteltujen tietojen vuotajia on kohdeltu kovin ottein. Vuotajia vastaan on nostettu jo kolme syytettä – edellisen kerran vuodoista käytiin oikeutta 25 vuotta sitten.
Tyhmintä oli se, että kirja oli jo käynyt läpi yhden ennakkosensuurikierroksen. Siitä oli jopoistettu materiaalia, jonka CIA arveli vaarantavan Yhdysvaltain turvallisuutta. Kesällä joku lukaisi käsikirjoituksen uudelleen ja päätti että njääh, ei sittenkään.

Äänekkäästi kaikkia Yhdysvaltain käymiä sotia tukeneen Fox Newsin mukaan sotilastiedustelupalvelu DIA:ta kurjuuttivat erityisesti kirjan WTC-iskuihin liittyvät paljastukset. Shaffer, joka tuolloin työskenteli Able Danger -nimisessä tiedusteluprojektissa, oli kuulemma identifioinut Mohammed Attan, yhden konekaappareista, turvallisuusuhaksi jo vuonna 2000. Mutta tehtiinkö asialle mitään? Ei!
(Asiaan saattaa liittyä se, että USA:n turvallisuuskoneisto on määritellyt suunnilleen puolet maailman ihmisistä turvallisuusuhaksi. Vihjeitä ja tietoja tulee niin hirmuista tahtia, että tietomäärällä ei pystytä tekemään paljoakaan. Suurimpaan osaan tiedosta ei reagoida, mistä ei useimmiten ole haittaa, sillä hälytykset ovat joka tapauksessa vääriä. Otsikoihin noustaan silloin, kun hälytys on kerrankin ollut oikea ja jätetty huomiotta.)

Pentagon heräsi sensuuriin liian myöhään. Kirja oltiin jo lähetetty arvostelijoille ja jokusenkymmentä nopeinta oli ehtinyt ostaa sen netistä. Muutama veronmaksaja ehti jo ihmetellä, onko 10 000 kirjan ostaminen ja polttaminen parasta mahdollista vastinetta verorahoille. Pentagon vastasi, että päätöstä kirjojen kohtalosta ei ole vielä tehty, eikä niitä välttämättä tuhota, kuten New York Timesin haastattelemat lähteet Pentagonissa kertovat. (Mitäköhän niille sitten tehdään jos ei tuhota? Säilötään siltä varalta että Pentagon halua sittenkin julkaista tiedustelutietoa? Kääräistään henkilökunnan joulupaketteihin?)

Sensuurin myötä kaikki häviävät. Kirjan kirjoittaja ja kustantamo häviävät, koska joutuvat sensuurin takia käpälöimään valmista tekstiä (joskin myös voittavat, koska kirja myy julkisuuden takia paljon). Lukijat häviävät, koska joutuvat lukemaan sensuroidun version. Turvallisuuspalvelu häviää, koska kappaleita on jo kierrossa ja koska se on operaatiollaan varmistanut, että jokaisessa Afganistanin luolassa tavataan Operation Dark Heartin piratisoitua ensipainosta. Ja luultavasti myös talebanit häviävät, koska huomaavat, ettei siellä sittenkään ollut mitään hyödyllistä.

En ole lukenut kirjaa, koska sen sensuroitu toinen painos julkaistaan vasta 24.9. Luin parikymmentä isoimpien yhdysvaltalaisten lehtien siitä kirjoittamaa arviota ja kasan muita kirjaa käsitteleviä kirjoituksia ja artikkeleita. Niiden perusteella älämölö, joka kirjasta on noussut, vaikuttaa näin Yhdysvaltain ulkopuolelta tarkasteltuna oudolta. Kirjassa Shaffer kertoo, näytteiden perusteella sangen omahyväiseen tyyliin, mikä Afganistanissa meni pieleen ja mitä nyt pitäisi tehdä sodan voittamiseksi. Shaffer myös valittaa, kuinka monet hänen hienoista tiedusteluoperaatioistaan menivät pieleen sen takia, että armeijan byrokratia tuli väliin. Kirjan arvostelijat ja lukijat ovat kuorossa paheksuneet sitä, kuinka tiedustelijan työ tehdään miltei mahdottomaksi sillä, että operaatioista on raportoitava moneen suuntaan ja niihin on pyydettävä lupa. Siis lupa. Ja kuvitelkaa, törkeät armeijabyrokraatit voivat myös keskeyttää tehtävän. Kerron kirjan luettuani, tuntuuko edelleen yhä oudolta.

Nelonen näytti vähän aikaa sitten lapsuuteni lempileffan, Alicia Silverstonen ja edesmenneen Brittany Murphyn tähdittämän ”Clueless”. En katsonut elokuvaa lapsuudessani repeatilla sen älykkään juonen tai oscarin arvoisten roolisuoritusten takia, syynä hypetykseen oli Silverstonen esittämän päähenkilön vaatekaappi. Kuvittelin, että kaikilla jenkeillä on vaalenpunainen hapsuhattu, miljoona minihametta ja elektroninen kauko-ohjaus vaatetangoissa. Ajatus omasta ritilähyllyvaatekaapista hieman masensi, joten päätin kompensoida tilannetta vaihtamalla asun neljästi päivässä...silläkin uhalla, että nerokkaat vaateyhdistelmäni näkyvät yleensä vain naapurin lehmille.

Yhdysvaltojen (ja ehkä koko maailman) suurin kirjakauppaketju Barnes&Noble, sekä New York Times ovat alkaneet nimetä Clueless-elokuvan vaatekeskeisyyttä muistuttavia kirjoja omalla termillään – fashion novels, muotiromaanit. Lapsuuteni ihailema glittermaailma vetoaa aikuislukijoihin siis jo siinä määrin, että niille on laitettu oikein oma hyllykin kirjakaupan käytäville. ”Tässä runot, tässä kotimainen kaunokirjallisuus ja tuolla muotiromaanit.”

Kertooko merkkivaatteita ja muotitaloja vilisevät kirjat siitä, että naiset ovat taantuneet varhaisteinien pinnalliselle tasolle? Vai onko kirjaglamour vain jonkinlainen kepeä vastaisku arjelle rahahuolineen ja maksalaatikkoineen?

Olen monesti puolustanut sarjakuvien ja kioskikirjallisuuden tärkeyttä. Silti muotiromaanien käsite hieman kummastuttaa minua. Voiko vaatemerkkien ympärille kootut tarinat todella ansaita paikkansa kirjataivaalta? Ja missä viipyvätkään genren kotimaiset versiot: ”Himoshoppaaja Hulluilla Päivillä” ja ”Paholainen pukeutuu Marimekkoon” ?

Jos opintotukikuukausista, ja asuntolainoista irtautuminen houkuttaa, tässä muutama muotiromaani"klassikko":

Suomennettuja muotiromaaneja:
- Candace Bushnell: ”Kynsin hampain”. Lipstick Jungle kirjana.
- Candace Bushnell: ”Carrien nuoruusvuodet”. Sinkkuelämää-Carrien vaiheet ennen New Yorkia. Kirjan suomennos ilmestyy marraskuussa 2010.
- Cecily von Ziegesarin Gossip girl –sarja
- Lauren Weisberger: “Paholainen pukeutuu Pradaan”
- Plum Sykes: ”Manhattanin blondit”. Paras asuste on tuleva aviomies, ja se täytyy hankkia seuraavaksi.
- Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarja. Viimesin ”Himoshoppaajan vauva” .”Minä en ole ikinä kuullut Baby in Urbesta. Enkä Nasu-kengistä. Miten voi olla mahdollista, etten tunne mitään merkkejä? En tiedä, mikä on in ja mikä out. En tunne vauvamuotia ollenkaan. Ja minulla on vain neljä kuukautta aikaa päästä siitä jyvälle. ”(Kinsella 2008: 29)

Englanninkielisiä muotiromaaneja:
- Gini Alhadeff: ”Diary of a Djinn” Päähenkilö muistuttaa erehdyttävästi Giorgio Armania.
- Caroline Hwang's: ”In Full Bloom”. Muotimaailman uraportailla kipuavan nuoren naisen tarina.
- Laura Jacobs: ”Women About the Town” Entinen Vanity Fairin toimittaja kertoo kahden newyorkilaisen naisen elämästä muodin ja median maailmassa"
- Lauren Weisberger: "Last night at Chateau Marmont
- Lauren Weisbergr: "Everyone worth knowing"

Rakkautta ja anarkiaa -leffafestari pyrskähtää käyntiin torstaina. Lehdet ja blogit pursuilevat listoja, jotka jäljittävät yli sadan elokuvan joukosta tärppejä parhaisiin tai tärkeimpiin elokuviin. Se on vähän tylsää.

Suomessa levitykseen pääsevät takuuvarmat hitit. Siksi kerran vuodessa kannattaa tarkastaa outoja, erikoisia, seinähulluja ja kaikin tavoin kummallisia elokuvia, joista saattaa tulla vahingossa hittejä, mutta tuskin. Tässä festarin oudoimmat leffat.

Quentin Dupieux: Rubber
Robert on aivan tavallinen autonrengas, joka on hylätty tarpeettomana tienposkeen. Se (hän?) herää henkiin ja alkaa vaellella aavikolla. Pian Robert huomaa, että sillä on telekineettisiä kykyjä. Robert voi tuhota ja räjäytellä esineitä ja asioita matkan päästä. Ensin Robert räjäyttelee vain ötököitä ja aavikon pikkueläimiä, mutta hiljalleen se alkaa kostaa jokaista kilometriä, jonka joutui viettämään auton alla. Miestapoilta ei vältytä kun autonrengas alkaa kostaa.

Harmony Korine: Trash Humpers
Joukko sekopäävanhuksia vetää irvokkaat lateksimaskit päähänsä ja alkaa terrorisoida Nashvilleä. He raiskaavat roskapönttöjä, mokeltavat sekavia ja rikkovat satunnaisia matkalle osuvia esineitä. Mies herkuttelee astianpesuainepannukakuilla ja ilotyttöjen perseitä läimitään olan takaa, kaikki kämäisellä VHS-tarkkuudella tallennettuna. Miksi he tekevät näin? Keitä he ovat? Sitä ei elokuva paljasta. Se saattaa olla hieno kuvaus yhteiskunnasta vieraantumisesta, mutta ohjaaja saattaa myös panna katsojaa todella halvalla.

Marko Raat: The Snow Queen
Tämän elokuvan outous on sen syntyprosessissa. Virolainen leffa kuvattiin kokonaan tallinnalaisessa jäätelövarastossa -20 asteen lämpötilassa. Kuvausryhmä joutui käyttämään erikoiskameroita ja kuvaamaan koko ajan lääkärinmaskit suun edessä, koska filmille olisi muuten tallentunut höyryävää hengitystä ja lavastejää olisi sumentunut. Leffassa lukiolaispoika rakastuu syöpää sairastavaan naiseen, joka on päättänyt jäädä henkiin säilömällä itsensä.

Hitoshi Matsumoto: Symbol
Meksikolaista pikkupoikaa jännittää. Hänen isänsä on osallistumassa tuppukylän vapaapainiliigan otteluun. Yhtäkkiä ollaan valkoisessa suljetussa huoneessa, jossa pyjama-asuinen mies alkaa painella seinään upotettuja nappuloita. Kun nappulaa painaa, huoneeseen lennähtää esine. Ja kun painaa tarpeeksi montaa nappulaa, huoneeseen varmaan lennähtää jotain, joka mahdollistaa sieltä pakenemisen. Anteeksi, yritin selittää niin selkeästi kuin pystyin, mutta tuo kuulostaa silti vähän kummalliselta.

Ruben Östlund: Incident by a Bank
Ruotsalaisen Ruben Östlundin 12-minuuttinen lyhytelokuva kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan pieleen menneestä pankkiryöstöstä, jota ohjaaja oli itse todistamassa. Kokonaan yhdellä otolla kuvatussa elokuvassa esiintyy yhteensä 96 ihmistä, joiden koreografia kameran edessä on hämmästyttävä.

Bruce LaBruce: L.A. Zombie
Raamatullisen homozombipornoelokuvan pitäisi olla pakollinen jokaisella vakavasti otettavalla elokuvafestivaalilla. Tällä kertaa kanadalainen homoikoni Bruce LaBruce siirtää Lasaruksen tarinan Los Angelesin slummeihin. Merestä raahustaa zombi (pornotähti ja malli François Sagat), joka alkaa herättää kaupungin kuolleita homoseksillä ja peniksestään suihkuavalla verellä. Elokuva kuvattiin ilman lupaa kahdeksassa päivässä Los Angelesin kaduilla. Ohjaajan mukaan kyseessä on ranskalaisen eksistentiaalisen taidedraaman perinteen jatkaja. Just.

Söin eilen elämäni herkullisimman ja söpöimmän cup caken! Mutta mitä oikeastaan oletinkaan, kun leivosrespetin takaa löytyi Sara La Fountain?

La Fountain uusi ruokakirja ”Passion for food” julkaistiin eilenaamulla Mannerheimintien Skannossa. Olisi jotenkin hirveän virkistää räväyttää tähän, että ruoka oli pahaa, kuvissa niin suloinen La Fountain livenä nirppanokkainen, eikä toimittajien takapuolen alle tarjotut 800 euron istuimetkaan sopineet aamun teemaan...MUTTA, silloin kaikki edellinen olisi valhetta! Jokaista kuukautta ja juhlaa varten räätälöidyt eri maailman kolkista keräillyt herkut maistuivat yhtä hyville miltä kirjan kuvatkin antoivat olettaa. La Fountain oli kadehdittavan välitön , eikä Antti Jokisenkaan läsnäolo varsinaisesti pilannut brunssin tunnelmaa.

Täytyy sanoa (jos ei vielä edellisestä käynyt jo ilmi), että meikäläinen ihan huumaantui. Tuli todellakin sellainen olo, että kermapastoja ja pannukakkuja syömällä voi hyvinkin olla se 40 kiloinen söpöliini, jonka kosketuksesta kaikki muuttuu kullaksi. Tätä tunnetta kesti korkeintaan ensimmäiselle peilille asti,mutta se ei silti hälventänyt oivallusta siitä, että La Fountainin suloisen hymyn takaa taitaakin löytyä todellinen businessnainen. Kauneus myy, ja kirjan lisäksi La Fountain-konseptiin kuuluukin jo ainakin Paletin kanssa tehdyt postikortit, Jalaksen työkengät ja Luhdan keittiötekstiilit ja astiat.

Kysymys kuuluukin, möisikö La Fountain yhtä hyvin, jos kokkineiti olisikin ruma harvatukkainen persjalka? Veikkaan, ettei.

Arkadi Babtšenkon Tšetšenian sodasta kertova kirja Sodan värit on yksi parhaita sotadokumentaatioita, jonka olen koskaan lukenut. Tänä syksynä suomeksi ilmestynyt kirja kertoo Babtšenkon, nykyisen Novaja Gazeta -lehden toimittajan, kokemuksista ensimmäisessä ja toisessa Tšetšenian sodassa. 18-vuotias Babtšenko lähetettiin armeijaan, josta hän neljän vuoden kuluttua palasi mieli sirpaleina ja loppuiäkseen traumatisoituneena. Anna Politkovskajan kollega kirjoitti kokemuksistaan kirjan saadakseen uudelleen ihmisyyden rippeistä kiinni.

Kirja on hirveä ja upea kuvaus sodan mielipuolisuudesta. Nuoret sotilaat pelkäävät henkensä puolesta taisteluissa ja partiomatkoilla Tšetšenian karunkauniissa maisemissa, kokoavat ruumiita 40 asteen helteessä, syövät nälkäänsä lemmikkikoiransa ja väistelevät laukauksia, jotka ammutaan korruption tuloksena tšetšeeneille myydyillä Venäjän armeijan singoilla. Kaikkein kamalinta on kuitenkin se, että kasarmilla on vaarallisempaa kuin tehtävällä. Siellä nimittäin odottavat vanhemmat sotilaat ja upseerit, jotka hakkaavat Babtšenkon joka yö.

Venäjällä on periaatteessa yleinen asevelvollisuus. Kuitenkin vain noin 10 prosenttia miehistä käy armeijan. (Ja vaikka asevelvollisuus on Suomen tapan ”yleinen”, se ei koske naisia – vakava epätasa-arvokysymys, mutta ei tämän blogauksen aihe.) Armeijaan ei tarvitse mennä esimerkiksi silloin, jos saa opiskelupaikan yliopistosta, jos on varaa maksaa lahjuksia tai jos on terveydentilaltaan heikko. Vanhemmat saattavat säästää lahjusrahoja vuosia. Tunnen venäläisen nuorenmiehen, joka viimeisenä keinonaan vedätytti itseltään kaikki hampaat kahta lukuunottamatta välttääkseen armeijan. Sivari on periaatteessa mahdollinen, mutta se kestää 3,5 vuotta ja suoritetaan usein jossain armeijan tai puolustusministeriön alaisuudessa. Tämä johtaa siihen, että armeijaan ei suinkaan päädy yhteiskunnan priima-aines.

Asepalvelus kestää kaksi vuotta. Kun Babtšenko kävi armeijaa, asevelvolliset lähetettiin muutaman kuukauden koulutuksen jälkeen suoraan sotaan. Nykyään niin tapahtuu enää harvoin, mutta simputuskäytäntö, dedovšina (дедовщина) on säilynyt samana: ensimmäisen vuoden duhat eli henget ovat täysin toista vuotta palvelevien dedy:jen, vaarien, armoilla. Babtšenko kuvailee kirjassaan yleisimpiä simputustekniikoita: nöyryyttäviä palveluksia kuten saappaiden puhdistamista hammasharjalla, rahan ja ruuan kiristämistä sekä loputonta, hirvittävää, pöyristyttävää väkivaltaa kaikissa kuviteltavissa muodoissa. Babtšenko hakataan uudelleen ja uudelleen. Joskus asialla ovat vaarit, joskus upseerit. Joskus hakkaamiselle keksitään syy (”varusteesi eivät olleet kunnossa”), usein hakataan silkasta tylsyydestä, rutiinista ja hakkaamisen ilosta. Joskus hakataan nyrkeillä, joskus metalliputkilla tai sändynjaloilla, joskus potkitaan, riepotellaan, poltetaan tupakalla tai heitetään ikkunan läpi.

Venäjän armeija kieltää simputuksen, mutta kielto on vitsi. Kyseessä ei myöskään ole mikään pikkukiusa, vaan täysmittainen kidutus. Kidutuksen uhrit eivät voi valittaa, sillä upseerit osallistuvat pahoinpitelyyn, ja vaikka ongelma tunnetaan läpi koko komentoketjun, siihen ei puututa. Kantelija hakataan henkihieveriin, joskus kuoliaaksi. Vuonna 2003 puolustusministeri Sergei Ivanov sanoi suunnilleen näin:
”Simputuksen juuret ovat syvällä neuvostoajoissa. Ongelman voisi ratkaista radikaalilla tavalla, tekemällä armeijasta vapaaehtoinen. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että se ei todellakaan tapahdu lähiaikoina.”

Pahinta on, että simputus lisääntyy koko ajan, samoin siihen liittyvät erittäin vakavat vammat ja itsemurhat. Tiettävästi osa simputuskuolemista naamioidaan itsemurhiksi, missä tapauksessa armeijan ei tarvitse kantaa vastuuta tai maksaa korvauksia. Esimerkiksi vuoden 2005 ensimmäisen puoliskon aikana Tšetšeniassa kuoli puolustusministeriön tilastojen mukaan taisteluissa 38 sotilasta ja liikenneonnettomuuksissa 171. 101 sotilasta teki itsemurhan ja simputuksista johtuvia kuolemia tilastoitiin kahdeksan. Todellisuudessa numerot lienevät suuremmat.
Katsokaa tämän BBC:n artikkelin yhteydestä löytyvä video simputuksesta vain, jos ette ole herkkiä ihmisiä tai alaikäisiä.

Babtšenko ei kerro, mitä tapahtui kun hänestä tuli vaari. Yleensä hakatut siirtyvät hakkaajiksi logiikalla ”tämä on armeijan tapa, me kärsimme vuoden, nyt on meidän vuoromme”. Olipa Babtšenko ihmisiksi tai ryhtyipä hän pahoinpitelijäksi, me emme siitä tiedä.

Viime viikolla starttasi Ylen uusi perjantai-illan viihdyke: Muslimielämää. Perussuomalainen äijä, silikoonitissinen strippari, homobaarimikko, outo keski-ikäinen nainen ja avarakatseinen uskonnonopiskelijatyttönen heittäytyvät mukaan kuukauden mittaiseen rupeamaan, jonka aikana heistä yritetään koulia kunniallisia muslimeita.

Sarjasta tuli ensi katsomalla uusi lempiohjelmani (huh, sitä viikonloppuiltojeni huumaa). Enkä ole kiinnostukseni kanssa yksin. Huivisäännöt ja Koraani ovat suorastaan vallaneet median viime aikoina, ja kun joku asia on näin muodikasta (ts. myy hyvin), aiheeseen tarttuu aina Anja Snellman.

Kun muutama vuosi sitten tapetilla oli lasten netinkäyttö, Snellman putkautti aiheesta teoksen ”Lemmikkikaupan tytöt” ja kierteli kouluilla asiantuntijana puhumassa, kuinka netti on pelottava paikka. Nyt burkakeskusteluvuonna Snellman pureutuu siihen, kuinka pahapaha asema naisella on Koraanin alla.

Leena Lehtolainen tarttui samaiseen teemaan ”Minne tytöt kadonneet” kirjassaan, ja pelasti samallai tämän islamkirjavuoden. Vaikka Lehtolaisen kirja kertookin dekkarin keinoin muslimityttöjen kurjista kohtaloista, ei sen tarkoitus ole kuitenkaan julistaa kirjailijan omaa erimomaisuutta ja taustatyön määrää. ”Minne tytöt kadonneet” pohtii tasa-arvoasioita laajemmin, jopa ajattomasti. Itse tarkoitus ei ole kerran vuodessa ilmestyvä kirja, vaan ennen kaikkea tarina, joka tulee kertoa.

”Muslimielämää ”jatkuu vielä viikkoja, ja voin oppia sen kautta taas lisää minulle vielä vierasta kulttuurista . Tai sitten en. Miltä hypoteettinen ohjelma ”Luterilaiselämää” näyttäytyisikään ulkopuolisen silmin? En voi uskoa, että kovinkaan aidolta. Koska ja kuinka siis todella opimme tuntemaan ”ne muut”?