Kulttuuri

Terveiset huikean aurinkoisesta Barcelonasta, joka kielsi viime viikolla burkan käytön julkisissa tiloissa. Yhtään lainrikkojaa en ole vielä nähnyt, mutta rantalukemisena musliminaisen elämä kyllä avautuu. Marjane Satrapin ”Pistoja” on aikuisten kuvakirja, jonka sivuilla seikkailevat teheranilaisen suvun rääväsuiset naiset. Jokainen nainen saa vuorollaan luvan kertoa jonkin hurjan tarinan rakkaudesta .Kirjan sivuilla vilahtelevat niin verta vuotavat kivekset, kuin syrjähyppyjen anatomiakin. Joskus tarinat ovat niin korkealentoisia, ettei itse kertojakaan enää taida uskoa niiden totuusarvoon. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Tarinat johdattavat naisten iltaa paremmin kuin Kauniit ja Rohkeat, ja kuten he sanovat ”selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä”.

On virkistävää huomata, että musliminaisen elämästä puhutaan muussakin sävyssä kuin tuona ikuisena burkauikutuksena. Tai kuten Sinkkuelämää 2 –leffassa, jossa islaminuskoisia naisia todellakin kuvattiin niin tökösti, että alkoi oksettamaan. Tämä kirja todistaa ainakin länsimaille sen, että musliminainenkin voi ja saa puhua tavallisista asioista. Surullista tosin se, että kirjailija Satrapi ei olisi koskaan voinut kuitenkaan julkaista teoksiaan Iranissa. Ironiaa vai ei?

Marjane Satrapi: Pistoja. 2010. Like

Jihuu! Kaipaamani säpinä kirjailijataivaalla toteutui…Kiitos Naiset!

Kansallisaarteemme S.Oksanen on nainen. Myös hänen ex-pomonsa WSOY:llä on nainen. Kun nainen saa naiselta kenkään, täytyy se jotenkin huomioida erikseen. Ja niin on myös tehty.

Jokainen aiheesta lukemani lehti juttu on edennyt samalla kaavalla:
1. Sofi oli yllättynyt potkuista.
2. Potkujen syy lienee liian kärkäs firman arvostelu (”mitä se akka itsestään luulee?”)
3. Joku kirjailija (Tervo) kommentoi juttua.
4. Loppuosassa viisas toimittaja toteaa, että nyt WSOY:ltä menee kauheasti rahaa, mutta onneksi Sofi selviää. Ehkä joku haluaa julkaista sen seuraavan kirjan
5. Aivan viimeiseksi pitää vielä sanoa, että kaksi vahvaa (vaihtoehtoisesti ”särmikästä”) naista ovat tässä olleet vähän napit vastakkain.

Jotta juttu on kaikkiaan täydellinen, nettilehden alalaita täyttyy kansan sanasta. Siinä voi asettua joko naiskirjailija Oksasen tai naistoimitusjohtaja Baijarsin puolelle. Kumpi on ollut enemmän bitch? Saiko Oksanen, se ylimielinen goottiakka, nyt sen mitä tilasi? Vai onko Baijars sellainen pikkumainen neiti, joka loukkaantuu pienestäkin kritiikistä?

Alkaa oikeastaan naurattamaan, kuinka läpinäkyviä joidenkin lehtijuttujen sukupuoliasenteet oikeastaan ovat. Vielä huvittavampaa lienee se, että jutut luetaan sen suurempia miettimättä, ja ollaan kaiketi vielä ihan tosissaan sitä mieltä, että ”näin siinä käy kun pistää muijat asialle”. Veikkaanpa, että jos kyseessä olisi ollut kaksi miestä, ei juttu olisi saanut ainuttakaan sukupuolisidonnaista kommenttia.

Vaikka Oksanen on minusta välillä vaikuttanut jotenkin ärsyttävälle akal..ei kun IHMISELLE, on todella mahtavaa, että tyypin ura on lähtenyt näin älyttömään nousuun. Tämä potkujupakka osoitti ainakin sen, ettei maassamme todellakaan ole liikaa puolensa pitäviä tosiNAISIA!

Ystäväni saapui taas kolmen kuukauden matkalta Japanista. Hän on oikea japaniasiantuntija ja taitava kielenkääntäjä. Hänellä on tapana tuoda erilaisia hauskoja kortteja, julisteita ja kirjanmerkkejä matkoiltaan. Taas sain paljon kauniita papereita ymmärtämättä niiden teksteistä mitään.

Hauskin tuliainen tällä kertaa oli kuitenkin kirjanmerkki, joka mainosti (kuulemma) tekstarikirjoja. Kyllähän elektronisista kirjoista Suomessakin on ollut puhetta, mutta olen luullut niihin kuuluvan aina tiiviisti sen epäkäytännöllisen lukulaitteen. Mutta japanilaiset tehokkuudessaan ovat siirtyneet vieläkin kompaktimpaan tapaan lukea kirjoja. Työmatkalaiset lukevat ”kirjojaan” metroissa tavallisten puhelimien näytöltä. Tähän tarkoitukseen ei tarvittu kuulemma mitään i-Phoneja, vaan tavalliset Nokian simpukat ajoivat ystäväni näköhavainnon mukaan aivan saman asian.

Jotenkin sitä aina luulee, että kaikki tekniikka saapuu ensimmäisten joukossa tänne meille. Nyt tuli taas todistettua, että näin ei kuitenkaan aina ole. Ja pääsisikö dekkarin pyörteisiin edes näyttöä rullaten? En tiedä, mutta olisi kyllä kiva kokeilla...

Kurkatkaapa tuonne: http://bookers.bz/pc/index.html

Pikkusiskoni Henriikka rakasti lapsena hämähäkkejä, kummitustarinoita ja taikuutta. Ala-asteikäisenä pikkusisko istui nenä kiinni Angela Sommer-Bodenburgin Pikku Vampyyri –kirjasarjassa, ja kehitteli päässään omaa verenpunaista maailmaansa. Pian vaaleanpunainen pikkutytön huone olikin muuttunut mustanpuhuvaksi kalmistoksi. Siskoni nukkui arkussa (lue:liinavaatelaatikko) ja ikkunat verhottiin mustilla tilkuilla. Äiti ja isi pitivät Henriikkaa ihan normaalina…oli ilmeisesti luonnollista, että fiktio ja fakta sekoittuvat lapsen maailmassa.

Mainokset ja yritysten sivut facebookisssa on jo vanha juttu. Kirjan ”henkilöiden” profiilit sen sijaan aika uusi. Minun uusi facekaverini on Mielensä Pahoittaja, Tuomas Kyrön viimeisimmän teoksen päähenkilökertoja. Pahoittajan tiedot, kommentit ja parisuhdestatus on fiktiivisen henkilön…tosin sellaisen, jolle voi jutella ja jonka ”tekemiset” näkee reaaliajassa. Alkaa mennä tältä yli kymmenvuotiaaltakin pää sekaisin, mikä on totta, ja mikä tarua.

Äärimmäisen mainio kirjan promoidea tämä facebookhahmon luonti. Vaikka alkaakin mietityttää, onko oikein tuoda fiktiota faktan sekaan. Tosin kuinka todellisia nämä facebookstatukset koskaan oikeastaan ovat? Tuntuu sille, kuin koko facebook olisi ihmisten fiktiivinen käyntikortti muulle maailmalle. Se ei sano: ”tällainen olen ” vaan ennemmin ”tällaisena haluan teidän näkevän minut”. Vai voiko joku myöntää, ettei olisi muokannut nettiminästään vähän todellisuutta hohdokkaampaa, jopa fiktiivistä?

Kun The Telegraph julkaisi pressanvaalien alla artikkelinsa Barack Obama: The 50 facts you might not know, nörttimaailma löysi messiaansa. Listan ykkösenä komeili Obaman sarjisharrastus: tyyppi on intohimoinen Hämähäkkimies- ja Conan Barbaari -fani. Tämä mies on yksi meistä.

Sarjakuvakäsikirjoittajat innostuivat. Obama oli debytoinut sarjakuvassa jo senaattoriaikoinaan, mutta silloin kyseessä oli piskuinen Licensable BearTM. Kunnolla presidenttiehdokkaan fanitus alkoi Savage Dragon -sarjakuvan numerosta 137, jonka kansi julistaa "I'm Savage Dragon and I endorse Barack Obama for President of the United States!". Ja kun chicagolaisella, vihreällä, räpyläkätisellä, supervahvalla mutanttipoliisilla on mielipide, sitä on parasta kuunnella!

Vaalien alla Obamasta julkaistiin pari elämäkertasarjakuvaa: Rod Espinosan toteuttama Obama: The Comic Book ja Jeff Mariotten käsikirjoittama Presidential Material: Barack Obama.
(Samassa Presidental Material -sarjassa muuten tehtiin myös John McCain -sarjis, jonka mainoslause kuuluu näin:
John McCain is a true American hero, and his tale, taking him from the hells of Viet Nam to becoming the Republican nominee for President is a story well worth telling.)

Obama tuli valituksi ja sarjakuvakustantamot ymmärsivät, että Obama myy. The Amazing Spider-Man teki kuuluisan Obama-kantensa ja viisisivuisen miniseikkailun, jossa Obama esiintyy.
Kyseessä oli kaupallisesti fiksu peliliike. Hämiksen julkaisijan Marvelin pahin kilpailija DC Comics oli pedannut Batmanin kuolemaa jo puoli vuotta. Kuolematarinan huipennuksen, jota kirjoittamaan oli pestattu itse Neil Gaiman, piti ilmestyä helmikuussa, myydä järjettömät määrät ja nostaa DC Marvelin ohi. Vaan Marvelpa julkaisi Obama-Hämiksensä tammikuussa ja vei valtamedian huomion kuolevalta Batman-paralta. Hämiksen Obama-numero on myynyt yli puoli miljoonaa kappaletta, kun lehteä normaalisti myydään noin 70 000. Siitä tuli 2000-luvun myydyin sarjakuvalehti, Batman ei päässyt edes top-200:aan.

Sarjisfanit ja -kustantajat näkivät, että Obama voisi antaa alalle sen kipeästi tarvitsemaa potkua. (Sekä Marvel että DC tekevät tällä hetkellä rahansa elokuvilla, sarjakuvasta on tullut sivubisnes.) Sarjisgiikkien lifestyle-lehti Wizard nosti Obaman kanteensa. Juustoisessa kuvassa Obama repii puvuntakkinsa auki ja paljastaa sen alta supersankarihaalarinsa.

Yhdysvaltojen istuvat presidentit ovat toki esiintyneet sarjakuvissa ennenkin. Jimmy Carter nähtiin X-Menissä, George W. Bush Ultimatesissa ja John F. Kennedy Teräsmiehen kaverina. Tunnetuin sarjispressa taitaa olla Watchmenin hirmuhallitsija Richard Nixon. Erona Obamaan on se, että tätä ennen pressat ovat olleet pieniä sivuhahmoja, useimmiten koomisia, satiirisia, pahoja tai korkeintaan realistisia. Sarjakuvien Obama on sankari, kaikin tavoin vertailukelpoinen keksittyihin supersankareihin.

Nyt Obama on saanut jo monta omaa lehteä. Tässä lyhyet esittelyt niistä, joihin olen itse tutustunut.

Barack the Barbarian
Obama on suuri Conan Barbaari -fani. Niinpä oli välttämätöntä tehdä lehti, jossa Obama seikkailee barbaarina. Esikuvalleen syvään kumartavassa lehdessä Barack Barbaari seikkailee Yhdysvaltain politiikkakuvioista tuttujen, barbaarimaailmaan siirrettyjen hahmojen kanssa. Näkyvin sivuhahmo on bikineissä ja sudentaljassa keikistelevä Red Sarah. Mukana pyörivät myös Hillary miehineen, George W. Bush, Dick Cheney ja John McCain. Larry Haman käsikirjoittamaa sarjista on ilmestynyt neljä osaa. Hama suostui projektiin sillä ehdolla, että kyseessä olisi oikea, vakavasti otettava sarjakuva eikä pelkkä kunnianhimoton läppä. Ensimmäisenä pitäisi muuttaa lehden tyhmä Obama the Barbarian -nimi muotoon Barack the Barbarian. Kiitos Haman vaatimusten, lehden piirrosjälki on tyylikästä ja tarinakin mukiinmenevä. Tämä on ihan oikea sarjakuva.

President Evil
Tämän(kään) sarjakuvan idistä ei ole vaikea arvata: Obama tahkoaa zombilaumoja pataan. Tapahtumapaikkana Washington D.C., pahiksina taviszombit ja epäkuolleet presidentit, apuna jälleen Sarah Palin ja läjä muita poliitikkoja. Tylsähkö stoori, kansi ei vastaa lehden piirrosjälkeä.

Obamouse
Sarjakuvassa kerrotaan, millainen Obama olisi, jos hän olisi supersankarihiiri. Ensimmäinen vitsi: Obamalla on isot korvat, vähän niin kuin hiirellä! Heh heh, kässäättekö? Hiirellä!
Hiirimaata uhkaavat monet vaarat, pahimpana niistä terroristijärjestö Owl Kaida. Vitsi ei kanna koko lehteä, joten päätarinan ohella hiiri-Obama nähdään lyhyessä Star Trek -tarinassa.

Obama: The Road to the White House
Obama on niin tärkeä jätkä, että hänestä ei voi tehdä yhtä elämäkertasarjakuvaa. Joakisesta elämänvaiheesta on tehtävä oma sarjakuvansa. Tässä tarkastellaan vaalikampanja-aikaa. Sarjakuvan keinoja käytetään hyvin vähän, kyseessä on lähinnä kuvitettu tapahtumien kertaus. Vaikka poliittinen juonittelu olikin paksua ja kampanja värikäs, eivät Yhdysvaltain viime pressanvaalien tapahtumat ole niin kiinnostavia, että keskivertoa suomalaislukijaa nappaisi näin kahden vuoden kuluttua. Seuraava osa, The First 100 Days, käsittelee Obaman vallan ensihetkiä. Näitä epäilemättä tulee lisää sitä mukaa kun Obama vanhenee.

Bo Obama
Oman lehtensä on tietysti saanut myös Michelle Obama. Hänen elämäkertasarjiksensa ilmestyi samassa Female Force -sarjassa, jossa on nähty muun muassa Sarah Palinia, Hillary Clintonia, Condoleezza Ricea ja prinsessa Dianaa käsittelevät sarjikset. Tyttäret lienevät vielä jonkun lain suojelemia ja heistä tehtyä sarjakuvaa saa vielä odottaa. Perheen koiralla Bo Obamalla (miksi koiralla on sukunimi?) kuitenkin on omalla nimellä kulkeva sarjakuvalehti. Näin sen tukholmalaisessa sarjakuvadivarissa enkä tietenkään voinut vastustaa. Virhe. Halvalla piirretty ja käsikirjoitettu tekele on tietoiskutyyppinen lehdykkä Obaman perheen koirasta ja muista elukoista, joita Valkoisessa talossa on majaillut. Ällöpirteä heissulivei-kerronta nostaa karvat pystyyn.