Kulttuuri

Jihuu! Kaipaamani säpinä kirjailijataivaalla toteutui…Kiitos Naiset!

Kansallisaarteemme S.Oksanen on nainen. Myös hänen ex-pomonsa WSOY:llä on nainen. Kun nainen saa naiselta kenkään, täytyy se jotenkin huomioida erikseen. Ja niin on myös tehty.

Jokainen aiheesta lukemani lehti juttu on edennyt samalla kaavalla:
1. Sofi oli yllättynyt potkuista.
2. Potkujen syy lienee liian kärkäs firman arvostelu (”mitä se akka itsestään luulee?”)
3. Joku kirjailija (Tervo) kommentoi juttua.
4. Loppuosassa viisas toimittaja toteaa, että nyt WSOY:ltä menee kauheasti rahaa, mutta onneksi Sofi selviää. Ehkä joku haluaa julkaista sen seuraavan kirjan
5. Aivan viimeiseksi pitää vielä sanoa, että kaksi vahvaa (vaihtoehtoisesti ”särmikästä”) naista ovat tässä olleet vähän napit vastakkain.

Jotta juttu on kaikkiaan täydellinen, nettilehden alalaita täyttyy kansan sanasta. Siinä voi asettua joko naiskirjailija Oksasen tai naistoimitusjohtaja Baijarsin puolelle. Kumpi on ollut enemmän bitch? Saiko Oksanen, se ylimielinen goottiakka, nyt sen mitä tilasi? Vai onko Baijars sellainen pikkumainen neiti, joka loukkaantuu pienestäkin kritiikistä?

Alkaa oikeastaan naurattamaan, kuinka läpinäkyviä joidenkin lehtijuttujen sukupuoliasenteet oikeastaan ovat. Vielä huvittavampaa lienee se, että jutut luetaan sen suurempia miettimättä, ja ollaan kaiketi vielä ihan tosissaan sitä mieltä, että ”näin siinä käy kun pistää muijat asialle”. Veikkaanpa, että jos kyseessä olisi ollut kaksi miestä, ei juttu olisi saanut ainuttakaan sukupuolisidonnaista kommenttia.

Vaikka Oksanen on minusta välillä vaikuttanut jotenkin ärsyttävälle akal..ei kun IHMISELLE, on todella mahtavaa, että tyypin ura on lähtenyt näin älyttömään nousuun. Tämä potkujupakka osoitti ainakin sen, ettei maassamme todellakaan ole liikaa puolensa pitäviä tosiNAISIA!

Kirjoista on tehty monenlaisia listauksia:myydyimmät, lainatuimmat, painetuimmat, käännetyimmät...Miksi kukaan ei ole tehnyt kyselyä siitä, mitä kirjoja ihmiset eivät jaksa lukea loppuun? Olisihan se mielenkiintoista tietää, kuka kirjailija saa pokaalin siitä, ettei monikaan lukija tavoita tekstin loppuratkaisua.

Olin ennen sitä mieltä, että jos kirja tökkii, ei sitä kuulu lukea loppuun. Lukeminenhan on omaa viihdykettä, eikä martyyrimaisesta uhrautumisesta Volter Kilven parissa kukaan saa palkintoa. Mutta sitten tapahtui jotain...

Minun täytyi lukea yliopiston pääsykokeisiin Riku Korhosen ”Kahden ja yhden yön tarinoita”. Inhosin kirjaa aluksi. Viskasin sen vihoissani monta kertaa olohuoneen nurkkaan, ja kirosin kirjavalintaa. Pääsykoepaine pakotti minut kuitenkin aina uudelleen kirjan pariin, ja lopulta tapahtui odottamaton – minä rakastuin entiseen inhokkiini. Niinkin paljon, että neljä vuotta pääsykokeiden jälkeen olin tehnyt samaisesta opuksesta graduni.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että kirjoissa pätee joskus samat lainalaisuudet kuin rakkaudessakin. Ei pidä tuomita näkemäänsä heti, tutustuminen ja oikean rytmin löytäminen vie joskus aikaa. Ei siis kannata keskeyttää hommaa liian aikaisin, muuten rakkaus voi mennä ohi liian aikaisin.

Ja nyt siihen listaan: Mitkä keskeytykset laittaisitte omalle listallenne? Tässä omani:
1) Reijo Mäki: Hard Luck Cafe
2) Sofi Oksanen: Puhdistus (Ei vaan uponnut minuun, muut Oksasen kirjat kyllä)
3) Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Kokeiltu niin äänikirjana kuin perusversionakin)

Finlandia-voittaja Uunin synopsikseen verrattuna Alastalon salissa on Michael Crichton-thrilleri. Päättelen tästä, etten ehkä tule lukemaan sitä. Ei niin, että olisin lukenut kaikkia Crichtoneitakaan – arvostelujen perusteella kuolinpesästä löytynyt (ja viime vai olisikohan ollut toissaviikolla ilmestynyt) merirosvoseikkailu Pirate Latitudes on ns. hirveätä skeidaa. Steven Spielberg on silti ostanut elokuvaoikeudet. Ja miksikäs ei: jos setä osaa tehdä hyvästä novellista kamalan elokuvan (AI), ehkä hän saisi rakennettua paskasta romaanista edes hyvän lyhärin. Mitä Uunin elokuvaoikeuksiin tulee, niiden myynti lienee vain ajan kysymys. Uskon itseassa ihan oikeasti meditatiivisenkin romaanin kääntyvän visuaalisesti hyväksi leffaksi.

Olen Helsingissä töissä tämän viikon ja kuulin aamulla baarissa kulttuurityöläisjuorun, että Antti Hyryn valinta on merkkaus Sofi Oksasta vastaan. Tämä ei tietenkään ole uskottavaa, mutta toisaalta en osannut myöskään odottaa maanmiesteni reaktioita Oksasen Tanskan haastatteluun. Siis, anteeksi, mutta luuleeko kansakunta oikeasti, että Suomikuva on Pohjoismaissa niin huono, ja niin heikko, että yksi haastattelu voisi sitä heiluttaa? Minusta Oksanen ei itse asiassa sanonut mitään sopimatonta, mutta jos olisikin sanonut, so what? Ensinnäkin, myös hänen fiktionsa käsittelee hänen käsitystään maastaan ja ajastaan, joten kysymyksistä julkisesti keskusteleminen on täysin luontevaa. Toiseksi Oksanen puhui tämänkesäisessä Vi läser-lehden haastattelussa kriittiseen sävyyn Venäjästä, koska siellä oltiin tekemässä valtion kritisoinnista laitonta. Ei ole suinkaan mahdotonta, että Oksanen on kokeillut poliittisista syistä kepillä jäätä.

Uunista vielä: parasta siinä on, että se on oikeasti herättänyt keskustelua! Helsingin Yliopiston Radiokemian laboratorio on esimerkiksi täynnä Hyryfaneja, joiden mielestä uusi kirja onkin se, josta kannattaa aloittaa. Ja äitini huutaa tuolta takavasemmalta, että kävi tänään Akateemisessa lukemassa Uunia sieltä sun täältä, mutta ei saanut oikein ostopäätöstä aikaan. Hän haluaisi ehdottomasti tietää minkälaista uunia siinä muurataan. Onko se leivinuuni? Mutsi nimittäin entisöi uutta mökkiään ja tahtoisi kai ryhtyä itsekin muurailemaan, mutta ei halua investoida väärään kirjallisuuteen. Ehkä kirjan kohdeyleisökin löytyykin keski-ikäisistä DIY-reustauroijista.