Kulttuuri

Sain mieheltäni parhaan joululahjan, jota nainen voi toivoa: liput Spider-Man: Turn Off the Dark -musikaaliin. Siispä kohti New Yorkia, showtime on jouluiltana. Toivottavasti. Maailman kallein musikaali on nimittäin ollut isoissa ongelmissa.

Kaikesta päätellen tulossa on jotain sellaista, mitä musikaaleissa ei ole milloinkaan nähty. Ohjaaja Julie Taymor muistetaan naisena, joka mullisti musikaalimaailman ohjaamalla vuonna 1997 The Lion Kingin, joka voitti kaikki palkinnot ja jonka upeudesta herkimmät teatterikriitikot eivät ole vieläkään toipuneet. Musiikin säveltävät U2:n Bono ja The Edge. Homman tuottaa muun muassa Rolling Stonesin ja U2:n jättikiertueista vastannut Michael Cohl. Lavastuksen tekee Broadwayn halutuin mies, Kazakstanissa syntynyt arkkitethti/kuvanveistäjä/lavastaja George Tsypin. Näyttelijöiden lentokouluttajiksi on pestattu Cirque du Soleil. Ja niin edelleen. Kyseessä ei tietenkään ole vain musikaali. Taymor ja Bono haluavat, että show’ta kutsutaan termillä comic book rock opera circus. Projektiin on pestattu tasan parhaat tekijät jotka rahalla saa. Ja sitä rahaa sitten kuluukin. Yksin musikaalin pyörittäminen maksaa miljoona dollaria viikossa.

Erityisen paljon rahaa on pantu lentämiseen. Tekijät haluavat, että Hämis ja viholliset lentelevät livenä samalla tavalla kuin leffassa. Mallia on otettu kameroista, joilla kuvataan jalkapallo-otteluita: kamera (tai ihminen) roikkuu neljän vaijerin varassa, ja sitä voi liikutella vapaasti vaaka- ja pystysuunnassa kovilla nopeuksilla. Ihminen, toisin kuin kamera, tekee lisäksi lentonsa aikana temppuja. Lentäminen onkin tämän musikaalin se juttu. Siihen uppoavaa rahasummaa ei ole paljastettu, mutta Taylor lipsautti haastattelussa, että ”30 miljoonalla voisi saada kohtalaisen musikaalin, mutta jos haluamme saada hahmot lentoon, täytyy käyttää 65 miljoonaa”.

65 miljoonaa dollaria maksavaa musikaalia on puuhattu vuodesta 2002. Sen ensi-illan piti olla puolisentoista vuotta sitten, ja uudemman kerran marraskuun alussa, mutta erinäiset takaiskut ovat myöhästyttäneet sitä kerta toisensa jälkeen.
Tapahtunut tähän mennessä:
Vuosi 2005. Shown alkuperäinen tuottaja Tony Adams on mennyt The Edgen kotiin, jotta herrat voisivat allekirjoittaa sopimuksen. Kun Edge on hakemassa kynää, Adams kuolee.
Joulukuu 2009. Show on pahoissa rahavaikeuksissa. Kenellekään ei kerrota.
Tammikuu 2010. Ennakoiden pitäisi lähteä pyörimään. Ei toivoakaan, musikaali ei ole lähellekään valmis.
Helmikuu 2010. Tuottajilta on rahat loppu. Musikaalin teko keskeytetään. Bono lukee uutisen lehdestä. Hän taivuttelee tutun tuottajan jatkamaan, ja tämä saakin kasaan puuttuvat 30 (!) miljoonaa.
Huhtikuu 2010. Kaksi kolmesta pääosan esittäjästä ottaa hatkat. Green Gobliniksi kaavailtu Alan Cumming ja Mary Janen rooliin palkattu Evan Rachel Wood “keskittyvät muihin projekteihin”.
Syyskuu 2010. Alkaa näyttää siltä, ettei marraskuuksi kaavailtu ensi-ilta toteudu. Taylor on perfektionisti, joka kieltäytyy päästämästä kohtausta käsistään puolivalmiina.
Lokakuun alku. Aikataulu saadaan kursittua kokoon ja näytösten pitäisi alkaa rullata ajallaan.
Lokakuun loppu. Kolme näyttelijää loukkaantuu muutaman päivän sisällä lentokohtausten harjoituksissa. Näyttelijöiden ammattiliitto pysäyttää harjoitukset ja vaatii parempaa työturvallisuutta. Harjoituksia päästään lopulta jatkamaan, mutta deadlinet ovat jo paukkuneet.
Marraskuun alku. Esitykset perutaan.
Marraskuun loppu. Kriitikot kutsutaan ennakoihin, mutta tekniikka pettää pahasti. Tuumaustauko.
Joulukuu. Ennakot pyörivät, mutta esityksiä perutaan yhä. Uusi kaavailtu ensi-ilta on tammikuussa.

Saa nähdä, miten käy joulunvieton.

1940-luvun alussa DC Comicsin kustannustoimittaja Sheldon Mayer jakoi alaisilleen listan supersankarisarjakuvan kielletyistä aiheista ja asetelmista. Tällainen lista kädessä käsikirjoittajat ja piirtäjät pakersivat esimerkiksi Lepakkomiestä ja Teräsmiestä:

1. Emme missään olosuhteissa näytä injektioneuloja. Jos hahmoa on välttämätöntä lääkitä tai huumata, se voidaan tehdä säteellä tai muulla yhtä mielikuvituksellisella keinolla.
2. Emme koskaan näytä arkkua, emmekä varsinkaan sellaista, jossa on ruumis.
3. Emme koskaan näytä sähkötuolia tai hirttämistä. Jos hirttäminen on näytettävä, näytettäköön vain silhuetti. Jos on näytettävä sähkötuolilla teloittaminen, pannaan muut vangit puhumaan siitä. Sitten valot sammuvat ja syttyvät uudelleen. Tämä on paljon dramaattisempaa eikä hermostuta lukijoidemme äitejä ja isiä.
4. Emme näytä puukotusta. Jos sarjakuvaan on välttämätöntä liittää miekkailukohtaus, tapon voi näyttää silhuettina.
5. Ei verta tai verisiä teräaseita.
6. Ei luurankoja tai pääkalloja.
7. Emme polta ketään elävältä.
8. Yhdenkään hahmon ei ole lupa sanoa ”Mitä v…” (”What the…”)
9. Ketään ei tule kutsua ”ääliöksi” (jerk), tai, kuten eräs kirjoittajamme ketalemaisuuksissaan ehdotti, ”pääliöksi” (joiky).
10. Emme koskaan näytä kidutuskohtauksia tai esimerkiksi ruoskimista.
11. Pieniä lapsia ei tapeta eivätkä he kuole esimerkiksi sairauksiin tai onnettomuuksissa. On hyväksyttävää, että he ovat kuolleet ennen kuin tarina alkaa. Joissain harvoissa tapauksissa, ei kuitenkaan liian usein, voi olla välttämätöntä uhata heidän henkeään, mutta siinä kaikki.
12. Meidän ei tule katkaista hahmon raajoja – ellei hahmo sitten ole ollut onnettomuudessa, jossa hän on haavoittunut ja jonka seurauksena raaja on poistettava kirurgisesti. Sama pätee silmien ulos kaivamiseen jne.

Osa ohjeista on voimassa edelleen. Esimerkiksi pikkulasten murhaaminen on edelleen pahapaha juttu. Pääkallot sen sijaan… No, tiedätte kyllä.

Miten tällaiset ohjeet syntyivät? Syy on supersankarisarjakuvan kohtaamassa raivoisassa vastustuksessa, joka alkoi heti sen synnyttyä 1930-luvulla. Laajamittaisen ajojahdin lähtöpisteenä voidaan pitää vuoden 1940 Chicago Daily Newsin kriitikon Sterling Northin arvostelua Teräsmiehestä. Northin mukaan kyseinen sarjis oli
“Huonosti piirretty, huonosti kirjoitettu ja siinä on huono painojälki. Se rasittaa nuoria silmiä ja nuorten hermoratoja – nämä pulp-vaikutteiset painajaismaiset tarinat saavat nuoret käyttäytymään väkivaltaisesti. Ihon alle ja aivokuoreen tunkeutuvat kuvat seksistä ja murhista turruttavat lapsen ja estävät häntä nauttimasta tarinoista, jotka ovat vaikkakin parempia, myös hidastahtisempia.”
Artikkeli oli sodanjulistus sarjakuvalle. Siinä North kutsui Amerikan vanhempia ja opettajia taistoon nuorison mielet mädättävää kauhistusta vastaan.

Haasteeseen tarttui kaikkein kiihkeimmin newyorkilainen, kriminaalipsykologiaan erikoistunut psykiatri nimeltä Frederick Wertham.
Hän alkoi käydä väsymätöntä taistelua sarjakuvaa vastaan yleisönosastoilla, tutkimuksissa, seminaareissa ja puhetilaisuuksissa. Werthamin meriitteihin kuuluu muun muassa läntisen maailman tunnetuin sarjakuvanvastainen teos, Seduction of the Innocent. Kirjassa hän osoittaa, kuinka sarjakuvat antavat lapsille väärän kuvan maailmasta (esim. Teräsmies osaa lentää), ne promotoivat homoseksuaalisuutta (Batman ja Robin ovat ilmiselvästi rakastavaisia) ja hämmentävät tyttölapsia tarjoamalla vääränlaisia naisenmalleja (Ihmenainen siis, niinku, on itsenäinen. Ja tappelee!). Kirjaa kritisoitiin muun muassa siitä, että siinä esitetyt tutkimukset sarjakuvan vaikutuksista oli tehty nuorisorikollisilla. Nämä kaikki ovat lukeneet sarjakuvia, ja katsokaa mitä heistä on tullut! Kritiikkiin Werthamn vastasi, että jos vaikutus nuorisorikollisiin on tällainen, sen on oltava tavallisiin lapsiin vielä voimakkaampi.

DC Comicsin ohjeet piirtäjilleen on laadittu ennen pahinta sarjakuvantuhovimmaa. Sarjakuvien polttamiset alkoivat hieman myöhemmin. Ensimmäinen niistä tapahtui tiettävästi 20. joulukuuta 1948, jolloin joukko binghamtonilaisia New Yorkin osavaltiossa kokosi ja sytytti sarjakuvarovioita. Tämä innoitti kansaa ympäri Yhdysvaltoja, ja vielä 1950-luvulla partiopoikien piti New Jerseyssä polttaa sarjakuvalehtiä saadakseen arvostetun kotkamerkin (Eagle Scout rank).

Werthamin ristiretki johti lopulta senaattiin ja oikeussaliin. Siellä Wertham piti tunteikkaan puheen, joka loppui hänen kuuluisaan lauseeseensa “Sarjakuvateollisuuteen verrattuna Hitler oli aloittelija”.
(“Hitler was a beginner compared to the comic book industry.”)
Senaatti ei ollut yhtä mieltä sarjakuvien turmelevuudesta. Osa tuki Werthamia, mutta lopulta senaatti tuli siihen tulokseen, että alan itsesäätely riittää.
Jotain Wertham siis sai kuin saikin aikaan. Yhdysvaltojen sarjakuvalehtiyhdistys CMAA oli reagoinut hänen painostukseensa perustamalla itsesäätelysäännöstön, Comics Code Authority:n (CCA). Siitä tuli nopeasti käytännössä itsesensuurielin, joka kielsi sarjakuvista asioita kuten ”poliisin ja muiden valtion virkamiesten esittäminen epäkunnoittavassa valossa” tai "hyvisten tulee aina voittaa ja pahan saada palkkansa". Lisäksi kiellettiin mainitsemasta sarjakuvan nimessä sanoja ”horror” ja ”terror” – aikana, jolloin kauhusarjakuva oli hyvin suosittua. Sensuuria alettiin purkaa 1960-luvulla, mutta vieläkään ei olla nähty Batmanin pakkoamputaatiota.

Tässä vielä tuon vuonna 1954 julkaistun itsesäätelykoodiston parhaat palat. Muistakaa! Ei tuhmia sanoja, eikä sitten ainakaan mitään vampyyreja.

* Crimes shall never be presented in such a way as to create sympathy for the criminal, to promote distrust of the forces of law and justice, or to inspire others with a desire to imitate criminals.
* If crime is depicted it shall be as a sordid and unpleasant activity.
* Criminals shall not be presented so as to be rendered glamorous or to occupy a position which creates a desire for emulation.
* In every instance good shall triumph over evil and the criminal punished for his misdeeds.
* Scenes of excessive violence shall be prohibited. Scenes of brutal torture, excessive and unnecessary knife and gunplay, physical agony, gory and gruesome crime shall be eliminated.
* No comic magazine shall use the word horror or terror in its title.
* All scenes of horror, excessive bloodshed, gory or gruesome crimes, depravity, lust, sadism, masochism shall not be permitted.
* All lurid, unsavory, gruesome illustrations shall be eliminated.
* Inclusion of stories dealing with evil shall be used or shall be published only where the intent is to illustrate a moral issue and in no case shall evil be presented alluringly, nor so as to injure the sensibilities of the reader.
* Scenes dealing with, or instruments associated with walking dead, torture, vampires and vampirism, ghouls, cannibalism, and werewolfism are prohibited.
* Profanity, obscenity, smut, vulgarity, or words or symbols which have acquired undesirable meanings are forbidden.
* Nudity in any form is prohibited, as is indecent or undue exposure.
* Suggestive and salacious illustration or suggestive posture is unacceptable.
* Females shall be drawn realistically without exaggeration of any physical qualities.
* Illicit sex relations are neither to be hinted at nor portrayed. Violent love scenes as well as sexual abnormalities are unacceptable.
* Seduction and rape shall never be shown or suggested.
* Sex perversion or any inference to same is strictly forbidden.
* Nudity with meretricious purpose and salacious postures shall not be permitted in the advertising of any product; clothed figures shall never be presented in such a way as to be offensive or contrary to good taste or morals.

Juba Tuomolan rooli kotimaisen kirjallisuuden kentässä on vankkumaton. Tuomola piirtää viisi sanomalehtistrippiä viikossa, ja syksyn alussa parhaista ruuduista julkaistaan aina myös kirja. Tuomola on suomen Carrie Bradshaw: viikkotyö sanomalehdessä ja samasta nipusta koottu menestysteos. Kätevän ihanaa!

Uusi Viivi ja Wagner: Sika pussaa! esiteltiin Korjaamolla tiistaina. Wagner on vanhentunut (katso uudet rypyt) ja Viivi painii edelleen paino-ongelmien kanssa. Vaikka Wagner on sika, ja joskus vielä todellinen karju, ei uusi teos ole vain parisuhderiitoja. Wagner pussaa, puristaa ja sanoo joskus jopa jotain kaunistakin.

13. sarjakuvakirjan myötä Viivi ja Wagner –brändi kasvaa entuudestaan. Pieruboksereiden lisäksi luvassa on kulttuuria. Helsingin Kaupungin teatterin ohjelmistoon kuuluu 22.10 alkaen Viivi ja Wagner Teneriffalla-esitys, ja Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa voi ihailla Viivi ja Wagner-näyttelyä 29.9.2010 -9.1.2011.

Juba Tuomola 2010 : Viivi ja Wagner: Sika pussaa!. Arktinen Banaani.

Kun The Telegraph julkaisi pressanvaalien alla artikkelinsa Barack Obama: The 50 facts you might not know, nörttimaailma löysi messiaansa. Listan ykkösenä komeili Obaman sarjisharrastus: tyyppi on intohimoinen Hämähäkkimies- ja Conan Barbaari -fani. Tämä mies on yksi meistä.

Sarjakuvakäsikirjoittajat innostuivat. Obama oli debytoinut sarjakuvassa jo senaattoriaikoinaan, mutta silloin kyseessä oli piskuinen Licensable BearTM. Kunnolla presidenttiehdokkaan fanitus alkoi Savage Dragon -sarjakuvan numerosta 137, jonka kansi julistaa "I'm Savage Dragon and I endorse Barack Obama for President of the United States!". Ja kun chicagolaisella, vihreällä, räpyläkätisellä, supervahvalla mutanttipoliisilla on mielipide, sitä on parasta kuunnella!

Vaalien alla Obamasta julkaistiin pari elämäkertasarjakuvaa: Rod Espinosan toteuttama Obama: The Comic Book ja Jeff Mariotten käsikirjoittama Presidential Material: Barack Obama.
(Samassa Presidental Material -sarjassa muuten tehtiin myös John McCain -sarjis, jonka mainoslause kuuluu näin:
John McCain is a true American hero, and his tale, taking him from the hells of Viet Nam to becoming the Republican nominee for President is a story well worth telling.)

Obama tuli valituksi ja sarjakuvakustantamot ymmärsivät, että Obama myy. The Amazing Spider-Man teki kuuluisan Obama-kantensa ja viisisivuisen miniseikkailun, jossa Obama esiintyy.
Kyseessä oli kaupallisesti fiksu peliliike. Hämiksen julkaisijan Marvelin pahin kilpailija DC Comics oli pedannut Batmanin kuolemaa jo puoli vuotta. Kuolematarinan huipennuksen, jota kirjoittamaan oli pestattu itse Neil Gaiman, piti ilmestyä helmikuussa, myydä järjettömät määrät ja nostaa DC Marvelin ohi. Vaan Marvelpa julkaisi Obama-Hämiksensä tammikuussa ja vei valtamedian huomion kuolevalta Batman-paralta. Hämiksen Obama-numero on myynyt yli puoli miljoonaa kappaletta, kun lehteä normaalisti myydään noin 70 000. Siitä tuli 2000-luvun myydyin sarjakuvalehti, Batman ei päässyt edes top-200:aan.

Sarjisfanit ja -kustantajat näkivät, että Obama voisi antaa alalle sen kipeästi tarvitsemaa potkua. (Sekä Marvel että DC tekevät tällä hetkellä rahansa elokuvilla, sarjakuvasta on tullut sivubisnes.) Sarjisgiikkien lifestyle-lehti Wizard nosti Obaman kanteensa. Juustoisessa kuvassa Obama repii puvuntakkinsa auki ja paljastaa sen alta supersankarihaalarinsa.

Yhdysvaltojen istuvat presidentit ovat toki esiintyneet sarjakuvissa ennenkin. Jimmy Carter nähtiin X-Menissä, George W. Bush Ultimatesissa ja John F. Kennedy Teräsmiehen kaverina. Tunnetuin sarjispressa taitaa olla Watchmenin hirmuhallitsija Richard Nixon. Erona Obamaan on se, että tätä ennen pressat ovat olleet pieniä sivuhahmoja, useimmiten koomisia, satiirisia, pahoja tai korkeintaan realistisia. Sarjakuvien Obama on sankari, kaikin tavoin vertailukelpoinen keksittyihin supersankareihin.

Nyt Obama on saanut jo monta omaa lehteä. Tässä lyhyet esittelyt niistä, joihin olen itse tutustunut.

Barack the Barbarian
Obama on suuri Conan Barbaari -fani. Niinpä oli välttämätöntä tehdä lehti, jossa Obama seikkailee barbaarina. Esikuvalleen syvään kumartavassa lehdessä Barack Barbaari seikkailee Yhdysvaltain politiikkakuvioista tuttujen, barbaarimaailmaan siirrettyjen hahmojen kanssa. Näkyvin sivuhahmo on bikineissä ja sudentaljassa keikistelevä Red Sarah. Mukana pyörivät myös Hillary miehineen, George W. Bush, Dick Cheney ja John McCain. Larry Haman käsikirjoittamaa sarjista on ilmestynyt neljä osaa. Hama suostui projektiin sillä ehdolla, että kyseessä olisi oikea, vakavasti otettava sarjakuva eikä pelkkä kunnianhimoton läppä. Ensimmäisenä pitäisi muuttaa lehden tyhmä Obama the Barbarian -nimi muotoon Barack the Barbarian. Kiitos Haman vaatimusten, lehden piirrosjälki on tyylikästä ja tarinakin mukiinmenevä. Tämä on ihan oikea sarjakuva.

President Evil
Tämän(kään) sarjakuvan idistä ei ole vaikea arvata: Obama tahkoaa zombilaumoja pataan. Tapahtumapaikkana Washington D.C., pahiksina taviszombit ja epäkuolleet presidentit, apuna jälleen Sarah Palin ja läjä muita poliitikkoja. Tylsähkö stoori, kansi ei vastaa lehden piirrosjälkeä.

Obamouse
Sarjakuvassa kerrotaan, millainen Obama olisi, jos hän olisi supersankarihiiri. Ensimmäinen vitsi: Obamalla on isot korvat, vähän niin kuin hiirellä! Heh heh, kässäättekö? Hiirellä!
Hiirimaata uhkaavat monet vaarat, pahimpana niistä terroristijärjestö Owl Kaida. Vitsi ei kanna koko lehteä, joten päätarinan ohella hiiri-Obama nähdään lyhyessä Star Trek -tarinassa.

Obama: The Road to the White House
Obama on niin tärkeä jätkä, että hänestä ei voi tehdä yhtä elämäkertasarjakuvaa. Joakisesta elämänvaiheesta on tehtävä oma sarjakuvansa. Tässä tarkastellaan vaalikampanja-aikaa. Sarjakuvan keinoja käytetään hyvin vähän, kyseessä on lähinnä kuvitettu tapahtumien kertaus. Vaikka poliittinen juonittelu olikin paksua ja kampanja värikäs, eivät Yhdysvaltain viime pressanvaalien tapahtumat ole niin kiinnostavia, että keskivertoa suomalaislukijaa nappaisi näin kahden vuoden kuluttua. Seuraava osa, The First 100 Days, käsittelee Obaman vallan ensihetkiä. Näitä epäilemättä tulee lisää sitä mukaa kun Obama vanhenee.

Bo Obama
Oman lehtensä on tietysti saanut myös Michelle Obama. Hänen elämäkertasarjiksensa ilmestyi samassa Female Force -sarjassa, jossa on nähty muun muassa Sarah Palinia, Hillary Clintonia, Condoleezza Ricea ja prinsessa Dianaa käsittelevät sarjikset. Tyttäret lienevät vielä jonkun lain suojelemia ja heistä tehtyä sarjakuvaa saa vielä odottaa. Perheen koiralla Bo Obamalla (miksi koiralla on sukunimi?) kuitenkin on omalla nimellä kulkeva sarjakuvalehti. Näin sen tukholmalaisessa sarjakuvadivarissa enkä tietenkään voinut vastustaa. Virhe. Halvalla piirretty ja käsikirjoitettu tekele on tietoiskutyyppinen lehdykkä Obaman perheen koirasta ja muista elukoista, joita Valkoisessa talossa on majaillut. Ällöpirteä heissulivei-kerronta nostaa karvat pystyyn.