Kulttuuri

Minulta on The Believer-kollektiivin suuruus toistaiseksi jäänyt hahmottamatta ja tilanne on sama myös luettuani Dave Eggersin romaaniversion Spike Jonzen kanssa kirjoittamastaan käsiksestä elokuvaan Wild Things. Rakastin pienenä Maurice Sendakin mestarillista kuvakirjaa Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are) ja olen myös aikamoinen Jonze-fani. Lukaisenpa kerrankin novelisaation ennenkuin menen leffaan, ajattelin.

Ekat sata sivua olivat minusta aika tylsiä, vaikka päähenkilön raivonpuuskissa ja perhetilanteessa olisi pitänyt riittää sisältöä vähän hurjempaankin kerrontaan. Kun Max sitten pääsi hirviöiden saarelle, fiilis koheni välittömästi, mutta hetkeksikään en saanut lupaa unohtaa, että kirja pohjaa elokuvakäsikirjoitukseen.

Eggers ei tunnu kirjoittavan hahmojen sisältä, vaikka raportoikin koko ajan yliselkeästi mitä Max tuntee ja ajattelee. Ja helkkarin monessa kohdassa jopa kommentoi tyyliin “Max huomasi, että Carol oli pahalla päällä, mutta ei nyt ehtinyt miettiä mistä se saattaisi johtua”. Öh, niin: saman asian voi tietysti kommunkoida niinkin, että lukija näkee tilanteen tavallaan Maxin olan yli, mutta Max ei sitten reagoi mitenkään.

Proosa on kelvollista, ja sanoja on paljon, ja tarinassa mennään ja siinä tapahtuu kirjan verran käänteitä, mutta aktuaalista kirjallista kerrontaa jäin kaipaamaan. Sellaista, missä kieltä käytetään muuhunkin kuin sisäisen kuvastonsa kuivaan raportoimiseen. Vähän sitä samaa riemua, jota Sendakin kuvista välittyy.

Wild Thingsin epäonnistuminen on harmillinen varsinkin siksi, että hirviösaari on psykologisesti kiinnostava. Max on jossakin lapsuuden ja varhaisteiniyden rajoilla, siinä kohdassa missä ihastuksia alkaa ilmestyä mutta äiti on vielä maailman keskipiste. Ja Maxilla on joku oikea ongelma, silmittömät raivokohtaukset jotka saattavat olla lapsen reaktioita muuttuvaan perhetilanteeseen – tai jotka saattavat olla orastavan mielenterveysongelman ensimmäisiä oireita.

Saarella, omassa valtakunnassaan, Max heijastuu hyvin selkeästi hirviöiden johtajahahmoon Caroliin, joka paljastuu vaaralliseksi ja pelottavaksi tyypiksi. Tarinan voi lukea niin, että Max käy hirviöiden saarella näkemässä oman käytöksensä ulkoa. Ja että hän päättää ottaa siitä tosimaailmassa vastuun jättäessään hirviöt ja varsinkin Carolin taakseen. Että Carol on se Maxin sisäinen villieläin – leffan mainoksissakin sanotaan “Inside all of us there is a wild thing” – joka pitää taltuttaa aikuisuuden, yhteiskunnan ja perheen puolesta.

Wild Thingsiä myydään kaikenikäisten kirjana, mutta se sijoittuu lastenkirjatraditioon muutenkin kuin juuriltaan. Hirviöiden saari on modernisoitu Mikä-Mikämaa. Maxin susihaalarit tuovat mieleen J.M. Barrien Kadonneet Pojat, mutta tässä tarinassa kaikki heimon jäsenet ovat vastuuttomia Peter Paneja, eikä äiti-Wendyä ole tarjolla pelastamaan päivää. Max joutuu itse skarppaamaan ja tekemään valintoja, ja kehittyy siksi tavalla johon Peter Pan ei koskaan kyennyt. Se on kiinnostavaa. Harmi, ettei kirja ole parempi. Ehkä sen voisi vielä pelastaa oikein runollisella suomennoksella? Leffa toisaalta lupaa hyvää.

Luin lööpin. Kertoi Pekka Rädystä ja seksuaalisesta ahdistelusta. En tunne Rätyä, en tunne tapausta, enkä ostanut lehteä.

Lehden otsikko sai minut kuitenkin taas mietteliääksi.

Kun vuosia sitten tunsin tytön, joka hommautui raskaaksi ilman poikaystävänsä suostumusta (jättämällä sen pienen valkoisen pillerin pois äänettömästi), tajusin, että miesten seksuaalinen asemahan onkin aika heikko. Siihen asti olin nähnyt vain kaikki naisiin kohdistuvat riistot.

Kun ajan kuluessa on saanut lukea yhä useamman naisen lööppipaljastukset seksuaalisesta häirinnästä, rivoista viesteistä ja lopulta väitetyn pervomiehen julkisen teloituksen, on herännyt kysymys tämän kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Onko miehistä tullut seksuaalisen taistelukentän uhreja?

Korostaan, että todellinen seksuaalinen ahdistelu ja esimerkiksi raiskaus ovat ehdottoman tuomittavia, ja täysin ihmisoikeuksien vastaisia. Sellaisia tekoja en tällä tekstillä halua missään tapauksessa puollustaa! Olen kuitenkin alkanut tajuta sen, että niin monessa muussa asiassa kuin nykymies onkin vielä naista ylempänä, alkaa sen seksuaalinen valta-asema rapista pala palalta. Miettikääpä vaikka näitä:

1) Sikoja ovat ne miehet, jotka arvottavat ohikulkevien naisten pakaravarustusta. Samaa tekevät naiset ovat sen sijaan liberaaleja hauskoja tytteleitä. Niinhän se Sinkkuelämänkin porukka tekee!
2) Kuinka moni nainen on saanut potkut seksiviestien, syrjähyppyjen ja entisten yhdenillanjuttujen takia? Ainiin, ei yksikään. Miehet eivät ehkä ole niin pikkumaisia, että julkkisheilojaan viitsisivät kavaltaa.

Ok. Pientä musta-valkoistamista. Myönnetään! Mutta missä ihmeessä seksuaalisen häirinnän raja oikein meneekään?

Kosketus, kaksi kosketusta vaiko ”vain” korvia kuumottava lause? Tiukkapipon ja hiljaisen uhrin roolit eivät todellisuudessa olekaan niin kaukana toisistaan!

Ruotsinkielisen koulun käyneenä ja kirjallisuutta vain Suomen ulkopuolella opiskelleena runoilijaliike Tulenkantajat oli minulle vain haalistunut lyijärimerkintä yleistiedon marginaalissa. Kuinka ihastuttavaa siis olikaan tutustua ryhmään romaanin kautta – vieläpä romaanin, jossa päästään ryhmän naisten päiden sisään!

Hurmion tyttäret on, sanottaisiinko, tavallaan suomalaisten naisrunoilijoiden Portrait of an Artist as a Young Man. Siinä kasvetaan Elina Vaaran ja Katri Valan kanssa teineistä naiseuteen, ja tosipohjaisiin romaanihenkilöihin on helppo uskoa – välillä minulle syntyi illuusio, että luin aktuaalisia kirjeitä ja päiväkirjoja (joista tyttöjen äänet ja osa unelmista onkin haettu). Tämän runon haluaisin kuulla-ohjelmaa yli 30 vuotta toimittanut Satu Koskimies lienee työnsä puolesta suurimpia suomalaisia runoudentuntijoita, mutta ennen kaikkea hän tietää nuorten naisten yksityisistä ajatusmaailmoista 1900-luvun alkupuolella enemmän kuin useimmat. Ostin aikoinaan alennusmyynnistä melkein sattumalta (Koskimiehen Katariina Eskolan kanssa toimittaman) kirjekokoelman 50-luvun tyttöjen ystävät ja se on selvinnyt monesta kirjahyllykarsinnasta kunnialla läpi siinä missä fiktiivinen chicklit on heitetty menemään. Tulipa mieleen, että sarjan muut osat pitäisi hankkia sille kaveriksi.

Ajankuva ja tyttömaailma ovat siis kohdallaan, mutta eniten minua Hurmion tyttärissä kuitenkin säväytti kirjoittamisen kuvaaminen, nuorten runoilijoiden usko kielen ja taiteen voimaan taltuttaa pimeä arki ja sosiaalisten konventioiden kahleet. Vertaus saattaa tuntua triviaalilta, mutta minulle tuli Hurmion tyttäristä ajoittain sama tunne kuin L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö-kirjoista – että tässä kirjailija kuvaa maagista maailmaa, johon paitsi hänellä itsellään ja päähenkilöllä myös minulla saattaisi olla pääsy. Että kirjoitan tänään työkseni johtuu ainakin osittain kirjallisesta hurmiosta jota koin pienenä Uuden Kuun vintillä (joskin romaanin välityksellä).

Hurmion tyttärissä on sitä samaa taikaa, minkä lisäksi yli sata vuotta nuorempi romaani on tietysti rehellisempi esimerkiksi seksuaalisen hurmion suhteen. Suosittelen kaikille runotytöille – myös teini-ikäisille, vaikka kirja aikuisten kirjallisuutta genreltään tietysti onkin.

Seksivempainten ja hytkyttimien kirjo kaupoissa on jo aika mahtava. Sepä mahtavaa! Mutta on niissä vähän jotain huonoakin...

1) Ne laiskistavat. Kun kone hoitaa hommat, voi siinä samassa jäädä oppimatta jotain tärkeää kumppanista. Kätevää ja ehkä tyydyttävämpääkin pikasuhteissa, piristävää toisaalta pitkissä suhteissa. Mutta eihän unohdeta oppimisen riemua?

2) Markkinoille on tullut joitain niin outoja rahastuskohteita, että olen aivan mykistynyt. En tiedä kuka uskaltaa testata seksitampoonin, jota käyttäessä petipuuhat onnistuvat myös puolukkapäivinä. En edes oikeastaan halua tietää, kuinka tämä tuppo imaisee kaikki pöpöt ja miten se toisaalta ronkitaan ulos (koska tuotteessahan ei ole romantiikkaa hätistävää narua).

3) Kun vempaimet tilaillaan netistä, voi olla, ettei tuote sovikaan tilaajalle. Tässä kaksi geishakuulatarinaa, jotka kuullessasi haluat ehkä ostaa kotiisi geishaa edelleenkin vain suklaan muodossa.

A) Ystävä X oli arvioinnut lantionpohjalihaksensa todellisuutta tehokkaimmiksi. Siksi Kaalimadon ostoskoriin meni ne jättipallot ja vieläpä nystyröillä (Auts). Testauksessa kävi niin, että ensimmäisen pallon kohdalla iski pakokauhu. Kun Neiti-X yritti kiskoa palloa ulos, alkoi sitä pidellyt kuminauha venyä ja ratkeilla, jolloin kauhistuneet lihakset puolestaan tiivistivät otettaan entisestään. Lopulta, tosin lääkärisoiton jälkeen, kuula kuulemma pulpahti ulos. Pallot ja paikat eivät kuitenkaan aikoihin olleet entisensä.

B) Kaverin kumminkaima, eli Ystävä Ö, oli arvioinut lihaksistonsa tehon yläkanttiin. Hän päätti treenata lantionpohjaa ihan vain kesken päivää ruokaostoksilla. (Eikö vielä tässäkään vaiheessa hälytyskellot soineet?) Oli sitten varmasti kiva kävellä ruokamarketissa kuularivistö legginsinlahkeesta vilkkuen.

Tässä kohdassa heitän kapulan yleisölle: Mitä vekotinta ei kannata ostaa? Nolo tarinakin voisi piristää pakkasviikkoa!

Miss Suomi -kisat

Minulla oli kyseenalainen kunnia päästä seuraamaan Miss Suomi –kisan finaalia sunnuntaina Helsingin Grand Casinolla. Nyt olen toipunut järkytyksestä niin paljon, että voin puhua kokemuksestani.
Hyvät ystävät: Missikisat behind the scenes.

Missikisojen pitopaikka Fennia-salonki on pieni, tv-kaluston sekaan mahtuu noin sata ihmistä. Paikalla on toimittajia, liuta ex-missejä sekä Martina ja Esko. Kyseessä ei siis ehkä ole seurapiirien kermaisin tilaisuus. Mutta nyt illan juontaja Vappu Pimiä on antanut ohjeet siitä, miten suoran lähetyksen aikana tulee toimia (”ette saa nousta catwalkille lähetyksen aikana”) ja on aika esitellä missikandidaatit kutsuvieraille.

Naisparat kävelytetään lavalle seksintappouikkareissa, joita ei kehdattu näyttää telkkarissa. Valokuvaajat, jotka ovat pääasiassa 40 vuotta täyttäneitä setiä, innostuvat.
Missejä ei päästetä ääneen. Viereisessä pöydässä kuiskataan, että ”onneksi noillakin on selluliittia”. Missit ovat muuten paremman näköisiä livenä kuin kuvissa, vaikka kukkaketouikkarit latistaisivat Dita von Teesenkin Snickers-patukaksi. Naiset takaisin kulisseihin ja lähetys käyntiin.

Homma alkaa cocktailpukukierroksella ja kyvykkäin misseistä pääsee laulamaan. Haikailen jenkkityylisiä missikisoja, joissa suurin viihdearvo on talent-osuudella. Talent-osuus on siis se, jossa kokelaat esittelevät erityistaitojaan, kuten cheerleader-sauvojen pyöritystä, vatsasta puhumista ja jonglöörausta.

Mainoskatkolla Pimiä ilmoittaa, että olemme paskin yleisö ikinä. Meidän pitää taputtaa kovempaa, jotta kotona istuvat luulisivat, että Casinolla on hyvä meininki. Jokaisella mainoskatkolla Pimiää juotetaan ja hänelle lisätään huulipunaa.

Yleisössä kohistaan harmistuksesta kun käy ilmi, ettei uimapukukierrosta nähdä livenä. Törkeää, se on nauhoitettu etukäteen. Joudumme tyytymään arkipukukierrokseen, joskin ”arkipuvulla” viitataan tässä yhteydessä teinien arki-iltaan Ale-pubissa. Yllättävän suuri osa valokuvaajista näköetäisyydelläni täyttää muistikorttiaan kuvilla missien takapuolista.

Koska missikisat olisivat muuten liian raskasta katsottavaa, on välissä oltava musiikkiesitys. Ääneen päästetään Joku Tyyppi, joka esittää Mitäänsanomattoman Rakkauslaulunsa ruotsinlaivatrubaduurin karismalla ja tanssii siinä sivussa täytetyn puuman notkeudella.

Iltapukukierroksella olen pudottaa silmät päästäni. Yksi missikandidaateista on alien. Tsiisus. Vilkuilen ympärilleni, mutta kukaan muu ei tunnu huomaavan asiaa. Kuinka en itsekään huomannut sitä aikaisemmin? Wow. Missikisat saavat sataprosenttisen mielenkiintoni.

Yritän napata kuvaa todisteeksi, mutta alienia ympäröivä elektromagneettinen kehä (sekä se seikka, ettei livelähetyksen aikana saa käyttää salamaa) saa kaikki kuvat tärähtämään. Tässä kuvista selkeimmät, täysin käsittelemättöminä:

On aika äänestää lehdistön suosikkia. Olin ensin ajatellut äänestää ehdokasta, joka näyttää Jaana Pelkoselta ja jolla isoimmat bosat, mutta äänestän tietenkin alienia. Olen varma, että alien tietää ylimaallisilla aivoaalloillaan, ketä kandidaattia kukin lehdistön edustaja on äänestänyt. Kun maailma antautuu olennon jalkoihin ja anoo armoa, olento tietää minun olleen uskollinen alusta saakka.

On aika julkistaa tulokset. Misseiksi kruunataan tylsimyksiä. He saavat käsiinsä käsittämättömän rumat kukkapuskat. Odotan, että minä hetkenä hyvänsä täydellisen hammasrivistön takaa syöksyy esiin kolmihaarainen kieli ja alien syö voittajalta pään. Mutta ei. Olento jää odottamaan parempia bileitä ja isompia katsojalukuja. Ehkä sitten Linnan juhlissa.

Minun piti yöjunassa tiistai-iltana ihan vähän vaan lukea Sapphiren Push-romaania. Kello kaksi yöllä laitoin kirjan kiinni ja pohdin että saakohan tässä lainkaan nukuttua. Vaikka loppu olikin tavallaan onnellinen, tai ainakin toiveikas, kirjan kuvaama todellisuus on todella kauhea. Tekee mieli sanoa "sanoinkuvaamattoman", vaikka totuus on tietysti ihan päinvaistainen: kyllä sanoin voi kuvata, sikäli kun osaa, ja Sapphire joka on myös runoilija hallitsee kielen muodot ja nyanssit.

Romaanin päähenkilö, 16-vuotias Precious, on erittäin ylipainoinen ja erittäin tummaihoinen, eikä haluaisi olla kumpaakaan, sillä hänen kaltaisensa ihmiset ovat maailmassa näkymättömiä. Erilaisena Preciousia rakastettaisiin, hän arvelee. Nyt kukaan ei rakasta; Precious on insestin uhri ja odottaa (jo toisen kerran) väkivaltaisen isänsä lasta. Koska ylä-asteella ei saa olla raskaana, Precious saa koulusta kenkää. Ihan sama, tavallaan, sillä hän ei osaa lukea, eikä ole saanut koulusta vuosikausiin oikein mitään selvää.

Kauheuden tasoja paljastuu tarinan edetessä enemmänkin, niin monia että sydämestä ottaa, eikä lukemista aina tahtoisi jatkaakaan. Silti Precious on jo kirjan ensimmäisellä sivulla yksilö ja todellinen ihminen, jota lukijan on helppo rakastaa, kunnioittaa ja myös ihailla. Vähitellen tyttö pääsee nimittäin vaihtoehtoiseen kouluun ja saa kirjainten maailmasta kiinni – ja romaani on hänen oma tarinansa, hänen omalla äänellään kirjoitettuna, niin huteran oikeinkirjoituksen kuin välillä järkyttävienkin rehellisten ajatusten puolesta. Tarinan pointiksi paljastuu, että näkymättömyyden voi kumota valloittamalla itselleen äänen. Huomaan, että tämä näyttää tässä kliseeltä, mutta romaanissa ei ole mitään pikkunättiä tai yksinkertaista, eikä Precious saa siinä mitään ilmaiseksi.

Kehytty Push on nyt myös bestselleri, koska siitä tehty indie-elokuva Precious niittää tällä hetkellä maailmalla palkintoja ja Yhdysvalloissa suunnatonta kassasuosiota. Elokuva näyttää loistavalta ja kannattaa varmaankin katsoa, mutta anna itsellesi lainaan toinen maailma ja toiset silmät ja lue ensin tämä kirja. Ebonics-väritteinen englanninkieli ei tuottane amerikkalaisen popkulttuurin kuluttajille kauheasti ongelmia. Selaa ja kokeile; ellet suomennosta välttämättä tarvitse, kirja kannattaa lukea ennen elokuvan katsomista.

Tapahtuipa lähihistoriassa: Baari-illan humussa ystäväni kännykkä piippaa, ja hän saa yllätyskutsun ihastuksensa kemuihin. Meidän muiden kiljuessa jo myötäriemusta, tytön ilme alkaa kuitenkin synkistyä – sheivaus on jäänyt siltä päivältä väliin! Kutsu on hylättävä...vai onko sittenkään? Pakkasta uhmaten Neiti Esimerkki reissaa yöbussilla puolen tunnin matkan ainoaan auki olevaan huoltoasemaan, ostaa Gilleten, sheivaa paikkansa huoltsikan vessassa ja viettää lopulta ”elämänsä parhaan yön”. Höyläys kannatti,Häpy ending!

Ystäväni ei ole poikkeus. Niin miehet kuin naisetkin trimmailevat alapääkarvoitustaan jo siihen tahtiin, että uimahallin saunasta (jonka naistenosastolla olen siis vain käynyt)on lähes mahdoton bongata enää yhtään muokkaamatonta ala-afroa. Tutkijatyöryhmäni havainnoinnin mukaan salamakuvioiden ja sateenkaarivärien sijaan Sloggi-kansamme on siirtynyt suoraan puskasta poslariin.

Poslari on rock. Kuten lääketieteen lisensiaatti, naistentautien ja synnytksen erikoislääkärii Jukka Rossi toteaa, ei alapääkarvoituksen määrällä ole mitään merkitystä sukupuolialueiden terveydelle. Eli jos siloisuus houkuttaa, antaa lääkäri sille siunauksensa: "Siitä vaan.Karvat voi aivan vapaasti ajella!". Rossi kumoaa myös sen kaupunkilegendan, jonka mukaan esimerkiksi hiivatulehdus iskisi helpommin suojavarukseettomaan pipariin.

Toinen juttu onkin siinä, kuinka poslari pysyy tyytyväisenä.

Posliinia, kuten tiedetään, on halpaa ja kallista.

1) Kallista posliinia voi käydä noutamassa vartalosokerointi(a.k.a. kidutus-)liikkeistä, sekä laserhoitoloista. Toimivaa, ja niin hinnakasta. Laser on ikuista, joten mieti, olisiko 40-vuoden päästä pieni suoja ihan armollistakin.
2) Joku on saattanut toteutella revintäotteita ja kemikaalisekoituksia ihan kotioloissakin, vaikka todellisuudessa näitä aineita kielletään laittamassa intiimialueilla. Tulos on luultavasti ollut sen mukainen.
3) Köyhän tytön ja pojan poslari lienee höylällä toteutettu pastissi esikuvastaan. Sen toteuttaminen vaatii ystäväni esimerkin mukaan jokapäivästä työskentelyä, eikä lipsuntaan ole varaa. Keskustornin Gynekologeissa työskentelevä Rossi kuitenkin muistuttaa, että höylä ei saa käydä terveyden päälle. Rikkoutunut iho tulehtuu helposti.

Ja sitten vielä loppuhöpinät. Itse en komppaa niitä, joiden mukaan karvanpoisto alistaa naissukupuolta. Eiköhän tässä maailmassa ole merkityksellisimpiä kohtia, joissa naista alistetaan. Poistetaan ensin kaikki raiskaukset ja lapsiavioliitot, ja kurkitaan sitten vasta puskan kokoa.

Elämää suurempi pohdintani loppuu mietteeseen: posliini- vaiko ripsipiirakka?

P.S. Testiryhmästä vinkattiin, että Veetin AfterCare voide toimii köyhän tytön iho-ongelmiin :)

[LAINAUS]LEBOWSKI
Make me to understand, sir, for you are slow of speech as I of step, and I am unsatisfied in motive. When any rug is micturated upon within these city walls, must I stand accountable? Or are you as one of a thousand rogues, fishing for sixpence betwixt another man’s pursestrings? Are you a labourer, Master Lebowski, earning that you eat, getting that you wear?

THE KNAVE
Let me not to the marriage of false impressions deny impediments. I am not Master Lebowski; thou art Master Lebowski. I am the Knave, called the Knave. Or His Knaveness, or mayhap Knaver, or mayhap El Knaverino, in the manner of the Spaniard, if brevity be not in thy soul nor wit. A Knave by any other name would abide just as well.

LEBOWSKI
Have you employment, sir? Surely you hope not to pledge fealty nor till the earth in such roughly fashioned armour, invested in thy motley, clad as a jack-a-dandy on a Sunday?[/LAINAUS]

Viikon kirjallinen meemi on Adam Bertoccin mainio Two Gentlemen of Lebowski, Coenin veljesten The Big Lebowskin käsikirjoituksen rakastava käännös William Shakespearen tyyliin. Bertocci hallitsee renesanssienglannin melko hyvin ja lainailee reippaalla kädellä virkkeitä ja kappaleita bardin näytelmistä. Tuloksena sellaista kirjallisuutta, jota on pakko liimailla Facebook-statukseensa, lukea ääneen kämppiksille ja esittää näyttämöillä yliopistojen nörteimmissä harrastekerhoissa.

Jos vanhempikin englanti kiinnostaa, myös vanha tuttu Geoffrey Chaucer Hath A Blog on edelleen olemassa ja tuntuu voivan hyvin, vaikka Geoffrey väittääkin, että “Ich have but litel vim or vigor, and my corage ys all yspent. Ywis, myn eyen are ringed wyth red from long vigiles and wakinges, and many a box of pizza doth clutter the smal room yn which Ich wryte, and eek my poore brayne ys moore tired than Goweres metaphors.” Kun en ollut pitkään aikaan lukenut, jäin tuntikausiksi hihittelemään esimerkiksi Chaucerin Snakes on a Plane-käännökselle Serpentes on a Shippe! (spoylerez).

Postauksessa Ich pwne noobs, Chaucer tutustuu tv-peleihin (Ludi di Visionibus): “thes merveilous stories, the which aren peyntures that moue and haue sounde and often are made yn Japan, and aren controllid by a small devyce or engine ycovered wyth buttones that ys helde yn the hand.” Hän esittelee mieluisimmat pelinsä, kuten Donkey-Kynge (jossa aatelinen käy aina varastamassa pelaajan aasin), Civilisatioun (jonka lopussa tulee maailmanloppu), Trojan Kombat (jonka Chaucer aina häviää pojalleen, joka pelaa aina Akillesta), Tyger Woodses Huntinge and Hawkinge (jota Chaucer, joka on nähnyt ylhäisten hupeja, kehuu hyvin realistiseksi) sekä Grande Thefte,Collusioun, and Mayntenance (josta Chaucer on kuullut parlamentissa pahaa, mutta joka paljastuukin ovelaksi yhteiskunnalliseksi satiiriksi).

Auriolen Chaucer kertoo olevan FPS “or ‘firste-persone sermon,’ in whiche ye see as yf out of the eyes of a noble prechour named Mayster Cheeve, and ye traverse the countree prechynge to manye folke.” Saarnauspeliä voi pelata myös muita vastaan online, whatte ys callid a ‘dethe matche.’

[LAINAUS]Ther ys a maner of speche vsid by thos who playe Auriole in ‘deth matches’– to winne a game ys to ‘pwne’ the othir playeres; conversiones thurgh yower prechynge are called ‘fragges,’ and thos who are of litel experience (lyk myself) are yclepede ‘noobs,’ or novices.[/LAINAUS]

Chaucerin blogin kautta löytyy muitakin keskienglannin julkkiksia. Margery Kempen raportti konferenssimatkaltaan on puhdasta kultaa. Keskiaikaisen masennuksen oma posterboy Thomas Hoccleve ja hänen fleimikumppaninsa John Gower eivät enää blogaa, mutta kirjailijoiden fanit lukevat vanhojakin postauksia mielellään.

Okei, loppuun vielä ihan vähän Lebowskia!

[LAINAUS]WALTER
In sooth, then, faithful friend, this was a rug of value? Thou wouldst call it not a rug among ordinary rugs, but a rug of purpose? A star in a firmament, in step with the fashion alike to the Whitsun morris-dance? A worthy rug, a rug of consequence, sir?

THE KNAVE
It was of consequence, I should think; verily, it tied the room together, gather’d its qualities as the sweet lovers’ spring grass doth the morning dew or the rough scythe the first of autumn harvests. It sat between the four sides of the room, making substance of a square, respecting each wall in equal harmony, in geometer’s cap; a great reckoning in a little room. Verily, it transform’d the room from the space between four walls presented, to the harbour of a man’s monarchy.[/LAINAUS]

Olen asunut elämäni aikana yhdeksässä kerrostalossa, ja ymmärrän, että kaikenlaiset äänet kuuluvat yhteisasumisen henkeen. Oikeastaan se tuo jopa turvallisen olon.

Olen kuullut seinän takaa parisuhderiitoja, hauskojen kotibileiden mölinää, naapurin suihkulaulua ja lapsen itkua. Joskus yön hiljaisina tunteina olen luullut kuulevani rakastelun ääniä, mutta ne ovat olleet vain aavistuksia.

Nyt en aavistele. Olen varma. Ja ärsyyntynyt. Ja loputtoman väsynyt.

Seinä (tai lattia-, tai katto-)naapurini on erityisen kovaääninen typykkä petipuuhissa. Ensi kerran kiihkon kiljaisut kuullessani luulin, että joltakin sahataan vähintään päätä irti. Kauhukseni huomasin, että pää pysyy kuin pysyykin yöstä yöhön tiukasti paikallaan. Ja me muut kärsimme.

Menisin valittamaan, mutta en tiedä A) kenelle valittaa ja B)kuinka lopulta kehtaisin avata sanaisen arkkuni. Mitä siis tehdä? En voi jättäytyä sairauseläkkeellekään naapurini ääntelyn takia.

Ainoa huvi tässä tilanteessa on se, että voin huvittaa itseäni Kiljaisu-Kirsin mystisellä persoonalla ja elämällä. Lopetan pieneen iltapäivädialogiin:

Minä: " Taisin nähdä sen tänään. Sellainen lyhyt ja nuori. Tuli vitosesta."
Poikaystävä: " Ei se voi se olla. Liian nörtti."
Minä: " Ai. Totta. No ehkei se ole sitten sekään."
Poikaystävä: " Mutta asuukohan se jonkun kanssa, vai bongaako se miehiä baarista?"
Minä: " No tietenkin sillä on poikakaveri. Se harrastaa sitä niin usein."
Poikaystävä: "Nii-i. "

P.S. Ja pieni vinkki miehet. Jos nainen huutaa niin kovaa, että tarvitset Peltorit, olet A) sängyssä feikkarin kanssa (99,99% näistä tapauksista) tai sitten olet John Holmesin poika (todennäköisyys nolla). Hauskaa huutoa!

Kiinnostavinta Dracula The Un-Deadissa ovat kilometripitkät jälkisanat, joista käy ilmi että “maailman suurin Dracula-fani” Ian Holt joka on “käsikirjoittaja” (hm joo, IMDbn mukaan kuitenkin lähinnä pöytälaatikkoon) halusi aina kirjoittaa Draculasta nimenomaan virallisen jatko-osan ja nimenomaan leffan. Dacre “Bramin jälkeläinen” Stoker lähti seikkailuun mukaan ilman minkäänlaista kokemusta, ja sen kyllä huomaa.

Uskaltaisinpa jopa sanoa, ettei Holtkaan ole ehkä kirjoittanut kauheasti kaunokirjalisuutta. Tai ehkä edes lukenut sitä, sillä alkuperäisen romaanin logiikka ja paikat pistetään sillä vissiin uusiksi, että heikompaa hirvittää. (Pojat jopa myöntävät, että romaanin funktio on lähinnä ansaita mahdollisimman paljon rahaa, toimia elokuvakäsiksen pohjana, ja saada aikaiseksi mahdollisimman laaja kansainvälinen copyright Stokerin perheen nimeen). Minusta on joka tapauksessa selvää, etteivät Ian ja Dacre ymmärrä Stokerin Draculasta juuri mitään. Siksi onkin koomista, että he pitävät tuotostaan erikoisen hyvänä koska se kunnioittaa Bramin visiota.

Dacren ja Ianin tulkinnassa tästä visiosta, Dracula ei ollut koskaan pahis, vaan väärinymmärretty soturi ja kristiuskon puolustaja. Varsinainen pahantekijä oli koko ajan Elizabeth Báthory, 1500-luvun kuuluisan verenhimoinen pornokreivitär! Jack the Ripper oli myös vampyyri mutta Van Helsing oli murhista epäilty! Mina Harker antoi Draculalle neitsyytensä ja harmitteli sitten vuosikymmeniä viktoriaanis-angstisen Jonathanin seksuaalisen osaamisen vähyyttä. Takaa-ajokohtauksia, sisälmyksiä, miekkailua kalliokielekkeillä ja Titanicin neitsytmatkakin mahtuu kansien väliin. Ja seksiä.

Bram Stokerin Draculassakin on tietysti hirveästi seksuaalista ahdistusta ja energiaa, mutta se jää rivien väliin; joidenkin tutkijoiden mielestä kirjailija itsekään ei liene huomannut kuinka seksuaalisväritteisiä hänen kielensä ja kuvansa ovat – mitä tukee pikantti yksityskohta, etteivät aikalaiskriitikot puuttuneet kirjan siveettömyyten sanallakaan.

Dacre Stokerin Draculassa taas on vampyyriprostituoituja, jotka uhkaavat puraista mieheltä peniksen irti. Ja lesboseksiä kohtauksissa, jotka taitavat olla nörttipoikien mielestä feministisiä, mutta jotka valahtavat kyllä ihan turvallisesti sinne runkkueksploitaation puolelle. Nörttipojilla viittaan tässä kirjailijoihin, sillä Ian Holtin kiitokset pursuavat Star Trek-viittauksia. Star Trek-fanina ja feministinä tämä nolostuttaa minua.