Kulttuuri

Lueskelin uutista siitä, kuinka Iran on kieltänyt ulkomaalaisia ruokia esittelevät kokkiohjelmat.
Tästä inspiroituneena listasin iloksenne omituisimmat kokkiohjelmat, joihin olen törmännyt. Toivottavasti iranilaiset löytävät nämä helmet. Kauniita kokkaushetkiä!

The Huntress
Oravavoileipä on oiva välipala! Sitä mieltä ovat ainakin The Huntress -sarjan kokit, punaniskojen marthastewardit Lydia Lohrer ja Heidi Wilson. Aluksi arvelin, että kyseessä on läppä, mutta tarkasteltuani muuta Outodoor Channelin ohjelmatarjontaa, tulin siihen tulokseen, että ohjelma taitaa sittenkin olla aito. Eikä siinä mitään – jos nyt liha syö, eiköhän tämä ole eettisemmästä päästä. Vaikka on tuo nyljetty orava aika vekkuli.

Vegan Black Metal Chef
Huomaa tyylikäs rituaaliveitsi.

Food Party
Hyvin happoinen kokkausohjelma, jossa yhdistellään luovasti nukketeatteria, grafiikkaa, puhuvia lautasia ja korkealla äänellä kimitettyjä näytelmäjaksoja.
Tässä maistiaisena yhden jakson alkuosa. Juontaja Thu Tran lupaa, että kun vieraat näkevät jaksossa valmistetut ruuat, he luulevat, että ”käytät ruokaan enemmän rahaa kuin Arpinaama kokaiiniin”.
.

Cookin' with Coolio
Länsirannikon rap-legenda Coolio kokkaa. Jaksoja voi ihmetellä Coolion omalla Youtube-kanavalla. Hygienia ei ole aina ihan justiinsa ja ohjeet ovat välillä hieman sekavia, mutta kyllä niillä ruokaa syntyy. Pakettiin kuuluvat keittiössä hengailevat, aineksia ojentelevat ja käskystä hytkyvät puolialastomat tyttöset sekä hieman surullinen, yksinäinen punainen party-spotti.

Icefire Kitchen ja I Love 2 Cook Naked
Nakuna kokkaavia naisia ja miehiä löytyy pilvin pimein. Tässä esimerkit Yhdysvalloista ja Hongkongista.

Yhdysvaltalainen sarja I Love 2 Cook Naked lupaa opettaa katsojilleen terveysruokien valmistamista. Nettisivuilla esitellään kahdeksan kaunista naista, joiden kanssa katsoja kokkaa. Rekisteröitymällä pääsee näkemään uuden jakson joka päivä. Valitettavasti naisten kokkaus- ja esiintymiskyvyt ovat vielä hiukan hakusessa, katsokaa vaikkapa tämä video.

Icefire Kitchen -nimisen ohjelman jokainen puolen tunnin jakso alkaa sillä, että honkongilaismalli Flora Cheung käy ostamassa torilta ruoka-ainekset jonkin kiinalaisen ruokalajin valmistamiseen. Sitten hän saapuu studioon, riisuu vaatteensa ja pukee ylleen essun, jota tv-yhtiö kuvailee seuraavasti: tailor-made, fully transparent apron especially made for the program. Ruokalajit ovat simppeleitä – tuottaja Jesse Aun mukaan siksi, että ohjelma on suunnattu miehille. Aun edellinen tuotanto oli suuren suosion saavuttaneet strippari-uutiset. Tässä ohjelman mainosspotti.

Bachelor Cooking 101 With Aria Giovanni
Pornotähti Aria Giovanni esittelee hyvin helppoja reseptejä. Ensimmäisessä osassa hän keittää munan. Toisessa osassa hän paistaa munan. Jännittävintä jaksossa on Arian nauru.

Cooking With Dog
Nainen kokkaa japanilaista ruokaa, koira istuu vieressä ja selostaa mojovalla aksentilla. Taustalla klassisen musiikin kuluneimmat konsertot.

Cooking with Werner
Loppuun huumoripala (koska kaikki edelliset olivat haudanvakavia). Tämä ei varsinaisesti ole kokkiohjelma, vaan näyttelijä Will Maierin tervehdys kaikille Werner Herzogin ystäville. Ohjaaja on kuuluisa siitä, että hän valmisti ja söi kenkänsä yleisön edessä.

Voi Tura. Maailma ei koskaan unohda elokuviasi, tai ainakaan rintojasi.

Pulp-tähti ja seksisymboli Tura Satana kuoli viikonloppuna. Sitä ennen hän eli elämän, joka olisi liian uskomaton pulp-leffan käsikirjoitukseksi.

Tura Luna Pascual Yamaguchi syntyi vuonna 1938 Hokkaidolla. Hänen isänsä oli japanilainen mykkäfilminäyttelijä ja äitinsä skottilais-irlantilais-cheyenne-intiaani sirkustaiteilija. Lapsuudessa hän joutui perheineen keskitysleirille, jonne yhdysvaltalaiset Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen kärräsivät japanilaista syntyperää olevia kansalaisiaan.

Päästyään leiriltä perhe asettui Chicagoon. Tura oli koulunsa priimus, mutta sai jatkuvasti turpiinsa ulkonäkönsä takia. Viisi naapuruston poikaa raiskasi Turan, kun tämä oli yhdeksän. Pojat joutuivat syytteeseen, mutta heitä ei tuomittu oikeudessa – Turan mukaan tuomari oli lahjottu.

Sitten alkaa osuus, jonka Quentin Tarantino myöhemmin lainasi elokuvaansa Kill Bill. Tura opetteli karatea ja aikidoa, koska halusi kostaa raiskaajilleen. Oman kertomuksensa mukaan hän jäljitti raiskaajapojat yksi kerrallaan seuraavan 15 vuoden kuluessa. Tura mukiloi kaikki henkihieveriin ja vasta juuri kun nämä olivat menettämässä tajuntansa, Tura kertoi kuka oli ja miksi oli tullut kostamaan.

Tura lähetettiin 13-vuotiaana erityiskouluun häiriökäyttäytymisen takia. Siellä hän perusti italialaisten, juutalaisten ja puolalaisten tyttöjen kanssa tyttöjengin nimeltä Angels, joka alkoi terrorisoida naapurustoa. 13-vuotias Tura naitettiin 17-vuotiaalle sulhaselle, koska avioliiton ajateltiin rauhoittavan hänet. Avioliitto epäonnistui surkeasti, Tura häädettiin kotoa ja pakotettiin asumaan enonsa kanssa. Eno tykkäsi nuorista tytöistä ja Tura otti hatkat.

Historiankirjoitus ei ole yksimielinen siitä, saapuiko Tura Los Angelesiin 13- vai 15-vuotiaana. Väärät paperit hänellä kuitenkin oli, ja niillä hän pestautui ensin blues-laulajaksi, ja kun se ei onnistunut, alastonmalliksi. Hieman myöhemmin hän palasi Chicagoon perheensä luo ja ryhtyi burleskitanssijaksi. Club Rendevouzissa Illinoisissa hänet tunnettiin Galateana, elävänä patsaana. Pian Tura vaihtoi burleskin paremmin palkattuun strippaamiseen. 19-vuotiaana Tura tuli raskaaksi, mutta jatkoi tanssimista vielä kahdeksan kuukautta. Raskaana oleva strippari oli hitti ja Tura ansaitsi yli 6000 silloista dollaria kuussa.
Hiukan myöhemmin Elvis Presley hurmaantui Turasta ja pariskunta alkoi seurustella. Elvis kosi. Tura kieltäytyi, mutta piti sormuksen.

Tura esiintyi ensin tv-sarjoissa ja myöhemmin leffoissa. Hänen ensimmäinen muistettava roolinsa on ranskalaisprostituoitu elokuvassa Irma La Douce. Tura breikkasi vuonna 1965 elokuvassa Faster, Pussycat! Kill! Kill!, joka on Kill Bill -elokuvien esiäiti. Tura esittää elokuvassa Varlaa, gogo-tanssijoiden pomoa, joka määrää tanssijaryhmänsä kidnappaamaan pariskunnan. Mies murhataan, nainen pakotetaan mukaan tanssiryhmään ja sen verisiin seikkailuihin. Tura muistetaan myös roolistaan kulttiohjaaja Ted V. Mikelsin elokuvassa The Astro-Zombies.

Elokuvauran jälkeen Tura palasi kouluun ja opiskeli sairaanhoitajaksi. Eräänä yönä potilaaksi tuotiin narkkari, jonka lääkäri ilmiantoi poliisille. Narkkari (joka eräiden lähteiden mukaan oli myös Turan rakastaja) palasi kostamaan, mutta kun ei löytänyt lääkäriä, ampui sen sijaan Turaa. Toivuttuaan Tura jäi kortittoman rattijuopon alle ja joutui kahdeksi vuodeksi sairaalaan. Hänet tuomittiin pyörätuoliin loppuiäkseen, mutta kolmen vuoden kuluttua hän harjoitteli jälleen karatea. Tura meni naimisiin poliisin kanssa ja myöhempinä vuosinaan työskenteli hammaslääkäriaseman sihteerinä.

Nyt Tura on siis kuollut, mutta ei poissa. Hän ja hänen uskomattomat rintansa inspiroivat muitakin kuin Quentin Tarantinoa. Tura oli myös Xenan tekijöiden idoli ja yhdysvalloissa tuotetun japanipornon suuri innoittaja.
Metallibändi Manhole nimesi itsensä uudelleen Tura Satanaksi ja kuuluisa argentiinalaisbändi Babasonicos omisti hänelle kappaleen Viva Satana!
Sitä kuunnellessa on hyvä pitää pieni hiljainen hetki. Tai ehkä kolme, sillä rinnat ansaitsevat omansa.

Tämän vuoden Docpoint-festarin valikoima on huima. Oikeastaan ainoa valituksen aihe on se, että ohjelmakartta on ahdettu niin täyteen, että upeita leffoja menee väistämättä sivu suun. Näillä täyttäisi helposti puolentoista viikon festarit, ja joukossa on sellaisia helmiä, että yleisöä luulisi riittävän. Tässä muutama pätkä, jotka tänään starttaavilla festareilla kannattaa ainakin tsekata.

I'm Still Here
Sitä luulisi, että jos on maailmankuulu näyttelijä Joaquin Phoenix, joka saa tehdä valtavan mielenkiintoisia rooleja sellaisissa elokuvissa kuin 8 MM – kahdeksan millimetriä, Gladiaattori, Signs ja Hotelli Ruanda, sitä olisi tyytyväinen. Vaan ei. Phoenix lopettaa näyttelemisen ja rupeaa räppäämään. Se on ammatillinen itsemurha. Lanko Casey Affleck alkaa dokumentoida Phoenixin surkeita keikkoja, törkeitä tempauksia, huumeidenkäyttöä ja vierailuja prostituoitujen luona.

Exit Through the Gift Shop
Innokas mutta vähemmän lahjakas dokumentaristi Thierry Guetta haluaa tehdä dokumentin maailman kuuluisimmasta katutaitelijasta Banksysta. Eihän siitä oikein mitään tule. Mutta osat vaihtuvat, ja pian Banksyn dokumentointi johtaa Guettan katutaiteen maailmaan ja taiteilijaksi. Kaikille, joita kiinnostaa katu- ja nykytaide sekä omituinen ja välillä huvittava liiketoiminta, joka taiteen ympärillä pyörii.

Lemmy
Motörheadin keulakuva Lemmy Kilmister juttelee lempiharrastuksistaan kolikkopeleistä ja sotahistoriasta. Yhtenä hetkenä nähdään, kuinka James Hetfield ylistää idoliaan, seuraavana sitoutumiskammoinen mutta lempeä Lemmy naljailee poikansa kanssa kotonaan. Erinomainen henkilökuva sopii myös niille, joita Motareiden musiikki ei puhuttele.

Family Instinct
Latvian maaseudulla on onneton kylä, jossa onnettomat ihmiset asuvat onnettomissa olosuhteissa. Insestistä syntyneiden lasten isä on vankilassa. Sukulaiset hakkaavat toisiaan kännissä kunnes rahat on ryypätty viimeiseen latiin. Talo hajoaa käsiin ja isoäiti katuu sitä, että ikinä synnytti tämän tuhoon tuomitun perheen. Kaikki on niin huonosti, että se on melkein koomista. Mutta ei ihan.

Inside Job
Miksi Yhdysvaltojen talous nyrjähti? Ohjaaja Charles Ferguson jäljittää syitä talouskriisiin ja dokumentoi ahdistavan tarkasti ne mokat, laittomuudet ja typeryydet, jotka johtivat talouskriisiin ja joiden takia sitä ei saatu hoidettua. Osansa saavat pankit, jotka petaavat liiketoimiaan kokaiinilla ja maksullisilla naisilla, petolliset pankinjohtajat, republikaanipoliitikot 1980-luvulta asti sekä Obaman hallinto, joka ei vaan osaa. Yhdysvaltalaiset ovat karun tilanteen edessä: jos he ovat tyytymättömiä demokraattihallinnon kyvyttömyyteen ratkaista kriisi, he voivat osoittaa tyytymättömyyttään äänestämällä republikaaneja, jotka aiheuttivat kriisin.

Sinkkuelämän säännöt
Bulgarialainen, Suomessa asuva ohjaaja Tonislav Hristov eroaa ja päättää löytää uuden rakkauden. Samaan pyrkivät hänen kolme kaveriaan. Alkaa kummallinen tosimaailman Sinkkuelämää, jossa nelikko käy läpi stylistit, tanssitunnit, käytösohjeet ja kuntoilumuodot. Olisiko ottajia Suomessa, vai täytyykö mielitietty hakea Bulgariasta?

Tankograd
Luulitko, että Tšernobylissä menee huonosti? Venäläiseen Tankogradin kaupunkiin verrattuna se on Eeden. Tankogradissa sijaitsi Neuvostoliiton aikana huippusalainen atomipommitehdas, jonka jäljiltä maaperä on kaksikymmentä kertaa radioaktiivisempaa kuin Tšernobylissä. Ruoho on punaista ja lähes kaikki lapset syntyvät vammautuneina. Kuiskitaan, että kaupunki on täynnä mutantteja. Perimätiedon mukaan vodka neutraloi radioaktiivisuuden vaikutukset, mikä johtaa kymmeniä vuosia jatkuviin ryyppäjäisiin. Outoa kyllä, tästä murheen pesästä ponnistaa kuuluisa Chelyabinskin nykytanssiteatteri.

Kongo-sarja
Yhdentoista elokuvan otos dokumentoi Kongoa siirtomaa-ajalta nykypäivään. Dokkarit ovat mitä suurimmassa määrin pahan mielen elokuvia. Weapon of War näyttää, kuinka julma sota-ase raiskaus on. Ghetto Millionnaires -elokuvassa tutustutaan rutiköyhässä Kinshasassa sinnittelevään dandy-yhteisöön, jossa ulkonäkö on köyhyyden keskelläkin kaikkein tärkeintä. State of Mind -elokuvassa psykoterapeutti yrittää parantaa orvot, pahoinpidellyt, nöyryytetyt ja raiskatut ihmiset. Congo in Four Acts -lyhytelokuvasarjassa tavataan muun muassa kuusivuotias kivilouhostyöläinen ja laskunmaksuvaikeuksien takia sairaalaan teljetyt naiset. Kiinnostavia ovat myös alkukuvina esitettävät Belgian siirtomaavallan aikana kuvatut dokkarit, joissa esitellään Kongoa valkoisen herrakansan näkökulmasta.

Disney on vaikeuksissa. Niin kauan kuin yhtiö luotti piirrettyihin prinsessoihin, se saattoi olla varma, että nämä pysyvät ikuisesti kauniina, siveinä, hyveellisinä ja kaikin puolin yhtiön kannustamiin 50-lukulaisiin arvoihin sopivina. Arielin tuhmat videot eivät vuoda nettiin, Jasmine ei vedä kokaa nokkaan eivätkä Tuhkimon tissit suurene kolmella desillä yhdessä yössä.
Ongelmat alkoivat, kun Disney ja muut lastenkanavat siirtyivät piirretyistä prinsessoista oikeisiin ihmisiin. Valitettavasti huiman suosituissa teinileffoissa esiintyvät tyttöset eivät pysy ikuisesti Disneyn imagoon sopivina hyviksinä. Erityisesti Yhdysvalloissa suositut, oikeiden ihmisten näyttelemät Disneyn teinisarjat alkavat menettää suosiotaan tähtien töppäilyjen takia. Vanhemmilla ja Disneyllä alkaa olla yhä vaikeampaa selittää pikkutytöille (ja kouralliselle pikkupoikia), miksi telkkaritähti ei olekaan enää sopiva ihailun kohde.

Uusin käänne Disney-prinsessojen rappiossa on Demi Lovaton tapaus. 18-vuotias teksasilainen laulaja, näyttelijä ja lauluntekijä keskeytti viime viikolla Etelä-Amerikan kiertueensa ja kirjautui sisään hoitolaitokseen, tiettävästi saamaan apua anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin sekä itsensä viiltelyyn. Lovato on näytellyt muun muassa Disneyn Tavataan välkkärillä -sarjassa sekä Camp Rock -elokuvassa yhdessä Jonas Brothers -yhtyeen kanssa.

Tätä ennen vanhemmat ovat joutuneet selittämään pikkuisilleen, miksi ala-asteikäisen ei sovi googlata High School Musical -tähteä Vanessa Hudgensia. (Teille, jotka ette ole HSM-faneja, tiedoksi: Vanessalta on useampaan otteeseen lipsahtanut nettiin alastonkuvia. Osa niistä on, ainakin Vanessan itsensä mukaan, otettu, kun tämä oli vielä alaikäinen.) Hannah Montana -tähti Miley Cyrus on 15-vuotiaasta alkaen nähty useampaan otteeseen poseeraamassa vähissä vaatteissa (jälleen nettiin ”lipsahtaneita” kuvia sekä yksi ilmeisesti sähköpostia hakkeroimalla julki tullut kuvasarja) sekä tanssimassa 16-vuotiaana sylitanssia 50-vuotiaan tuottajansa etumusta vasten.

Nickelodeon-kanavan Zoey 101 -sarjan tähti Jamie Lynn ”Britneyn sisko” Spearsin fanien vanhemmat puolestaan saivat käydä kersojensa kanssa pitkiä keskusteluja aiheesta “voiko lapsi saada lapsen” sen jälkeen kun Spears pyöräytti omansa 17-vuotiaana (ja on toki jo eronnut isästä). Eikä Mickey Mouse Clubhousesta ponnistaneella isosiskollakaan yksityiselämässä mene kovinkaan hyvin.

Pitääkö teinitähtiä paheksua? Ei. Kerrankos poikaystävälle tarkoitetut alastonkuvat nyt nettiin luiskahtavat keneltä tahansa teiniltä. Kurja juttu se on, jos sattuu olemaan koko maailman seuraama pikkutyttöidoli. Jos Disney ei pysty elämään sen kanssa, että näyttelijät kasvavat aikuisiksi ja tekevät typeryyksiä kuten kaikki teinit, on sen syytä palata piirrettyihin tytsyihin. Eikä Disney voi kokonaan väistää vastuutaan siitä, että osasta nuoria näyttelijöitä tulee tavisteiniä sekopäisempiä. Disney on haalinut nämä naiset parhaimmillaan vain 8-vuotiaina miljoonien tv-katsojien ja julkisuuden luupin alle sekä kiinni isoihin rahoihin. Jos elää epätavallisen lapsuuden, elää todennäköisesti myös epätavallisen nuoruuden.

Ja kyllä nämä sekoilevat teinitähdet kuitenkin ovat lähempänä todellisia ihmisiä kuin ne piirretyt.
Tsekatkaa vaikka tämä.

Ja loppuun vielä maistiainen siitä, millainen Mean Girls -leffa olisi, jos pääosassa olisivat Disney-prinsessat.

Yhteiskunnallisen ja poliittisen elokuvan festivaali Lens Politica täyttää viisi. Se on joka vuosi parempi. Huomautettakoon, että poliittinen tarkoittaa tässä yhteydessä vasemmistolaista. Lens Politica on siitä kiva festari, että se ei yritä kasvaa väkisin. Ohjelmistossa on vain parikymmentä leffaa, mutta ne on valittu huolella. joukossa ei näyttäisi olevan yhtään filmiä, jonka voisi ennustaa kurjaksi jo etukäteen. Tässä tärpit.

Festivaalin avajaiselokuvana nähdään ohjaaja Patricio Guzmánin tänä vuonna valmistunut Nostalgia for the Light. Se on dokumentti maailman kuivimmasta paikasta, Atacaman aavikosta Chilessä. Aavikolla on synkkä historia: siellä teloitettiin Pinochetin aikana tuhansia poliittisia vankeja. Ruumiit katosivat, mutta joukko naisia etsii yhä aavikolta rakkaimpiensa maallisia jäännöksiä. Joskus heitä onnistaa: löytyy luunpalanen tai jopa veljen jalat. Samaan aikaan kun naiset etsivät hiekasta omaisiaan, etsivät tähtitieteilijät avaruudesta selitystä maailman alkuperälle. Kolmentuhannen metrin korkeudessa sijaitsevalle aavikolle on pystytetty salaperäinen observatorio, jossa otetaan selvää maailman syntymisen ensivaiheista.
Keskiviikko 3.11. klo 19 Kuvataideakatemian auditorio

Palkittu kiinalainen ohjaaja ja kirjailija Xiaolu Guo tuo festareille kaksi elokuvaansa, Once Upon a Time Proletarian -dokumentin sekä fiktion nimeltä She, a Chinese. Näistä jälkimmäinen vaikuttaa paremmalta. Kultaisella Leopardilla Locarnossa palkittu elokuva kertoo Mei-tytöstä, joka on viettänyt koko elämänsä pienessä kotikylässään. Kotikylän poika raiskaa Mein, joka päättää häipyä kylästä ja hakea töitä tekstiilitehtaasta. Mei päätyy seksipalveluita tarjoavaan kampaamoliikkeeseen ja lopulta vaimoksi Lontooseen. Myös tämän elokuvan ohjaaja on paikalla näytöksessä.
Perjantai 5.11. klo 20, Andorra.

Amazonin sademetsissä asuneet heimot ovat kiehtoneet länsimaisia antropologeja siitä asti kun antropologia tieteenalana syntyi. Secrets of the Tribe -elokuvan sankaritutkijat ovat viettäneet heimojen parissa vuosia. Vai ovatko tutkijat sittenkään sankareita? Dokumentissa nähdään joukko professoreja, jotka tekivät kymmeniä vuosia sitten tutkimusta Venezuelan ja Brasilian elävien Yanomami-intiaanien keskuudessa. Akateeminen työ ajoi reippaasti ohi intiaanien ihmisoikeuksien ja intiaaneista tuli proffille tutkimuskohteita, ei ihmisiä. Yksi proffista löysi vaimon, toinen sai syytteet lasten hyväksikäytöstä.
Perjantai 5.11. ja lauantai 6.11. klo 14, Andorra

Festivaalin päätöselokuva on historioitsija Howard Zinnin kirjoihin perustuva, viime vuonna valmistunut The People Speak. Elokuvassa nykypäivän tähdet kuten Pink, Bob Dylan, Viggo Mortensen ja Matt Damon esittävät Yhdysvaltojen sorrettujen kansanosien puheita, julistuksia ja lauluja Yhdysvaltain historian varrelta. Elokuvassa tarkastellaan, miten naisille, värillisille ja työläisille on tapahtunut samaan aikaan kun vauras keskiluokka, eritoten sen miehet, elää amerikkalaista unelmaa. Näytöksestä voi bongata ohjaaja Anthony Arnoven ja tuottaja Brenda Coughlinin.
Sunnuntai 7.11. klo 18, Andorra.

Lens Politica 3.-7.11. Yksittäislippu 6,50 €, neljän lipun sarjalippu 18 €, avajaisnäytös Nostalgia for the Light 8 €.

Rakkautta ja anarkiaa -leffafestari pyrskähtää käyntiin torstaina. Lehdet ja blogit pursuilevat listoja, jotka jäljittävät yli sadan elokuvan joukosta tärppejä parhaisiin tai tärkeimpiin elokuviin. Se on vähän tylsää.

Suomessa levitykseen pääsevät takuuvarmat hitit. Siksi kerran vuodessa kannattaa tarkastaa outoja, erikoisia, seinähulluja ja kaikin tavoin kummallisia elokuvia, joista saattaa tulla vahingossa hittejä, mutta tuskin. Tässä festarin oudoimmat leffat.

Quentin Dupieux: Rubber
Robert on aivan tavallinen autonrengas, joka on hylätty tarpeettomana tienposkeen. Se (hän?) herää henkiin ja alkaa vaellella aavikolla. Pian Robert huomaa, että sillä on telekineettisiä kykyjä. Robert voi tuhota ja räjäytellä esineitä ja asioita matkan päästä. Ensin Robert räjäyttelee vain ötököitä ja aavikon pikkueläimiä, mutta hiljalleen se alkaa kostaa jokaista kilometriä, jonka joutui viettämään auton alla. Miestapoilta ei vältytä kun autonrengas alkaa kostaa.

Harmony Korine: Trash Humpers
Joukko sekopäävanhuksia vetää irvokkaat lateksimaskit päähänsä ja alkaa terrorisoida Nashvilleä. He raiskaavat roskapönttöjä, mokeltavat sekavia ja rikkovat satunnaisia matkalle osuvia esineitä. Mies herkuttelee astianpesuainepannukakuilla ja ilotyttöjen perseitä läimitään olan takaa, kaikki kämäisellä VHS-tarkkuudella tallennettuna. Miksi he tekevät näin? Keitä he ovat? Sitä ei elokuva paljasta. Se saattaa olla hieno kuvaus yhteiskunnasta vieraantumisesta, mutta ohjaaja saattaa myös panna katsojaa todella halvalla.

Marko Raat: The Snow Queen
Tämän elokuvan outous on sen syntyprosessissa. Virolainen leffa kuvattiin kokonaan tallinnalaisessa jäätelövarastossa -20 asteen lämpötilassa. Kuvausryhmä joutui käyttämään erikoiskameroita ja kuvaamaan koko ajan lääkärinmaskit suun edessä, koska filmille olisi muuten tallentunut höyryävää hengitystä ja lavastejää olisi sumentunut. Leffassa lukiolaispoika rakastuu syöpää sairastavaan naiseen, joka on päättänyt jäädä henkiin säilömällä itsensä.

Hitoshi Matsumoto: Symbol
Meksikolaista pikkupoikaa jännittää. Hänen isänsä on osallistumassa tuppukylän vapaapainiliigan otteluun. Yhtäkkiä ollaan valkoisessa suljetussa huoneessa, jossa pyjama-asuinen mies alkaa painella seinään upotettuja nappuloita. Kun nappulaa painaa, huoneeseen lennähtää esine. Ja kun painaa tarpeeksi montaa nappulaa, huoneeseen varmaan lennähtää jotain, joka mahdollistaa sieltä pakenemisen. Anteeksi, yritin selittää niin selkeästi kuin pystyin, mutta tuo kuulostaa silti vähän kummalliselta.

Ruben Östlund: Incident by a Bank
Ruotsalaisen Ruben Östlundin 12-minuuttinen lyhytelokuva kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan pieleen menneestä pankkiryöstöstä, jota ohjaaja oli itse todistamassa. Kokonaan yhdellä otolla kuvatussa elokuvassa esiintyy yhteensä 96 ihmistä, joiden koreografia kameran edessä on hämmästyttävä.

Bruce LaBruce: L.A. Zombie
Raamatullisen homozombipornoelokuvan pitäisi olla pakollinen jokaisella vakavasti otettavalla elokuvafestivaalilla. Tällä kertaa kanadalainen homoikoni Bruce LaBruce siirtää Lasaruksen tarinan Los Angelesin slummeihin. Merestä raahustaa zombi (pornotähti ja malli François Sagat), joka alkaa herättää kaupungin kuolleita homoseksillä ja peniksestään suihkuavalla verellä. Elokuva kuvattiin ilman lupaa kahdeksassa päivässä Los Angelesin kaduilla. Ohjaajan mukaan kyseessä on ranskalaisen eksistentiaalisen taidedraaman perinteen jatkaja. Just.

Kulttuuriähky iskee Helsingissä kerran vuodessa. Kulttuurintarjoajat arvelevat, että pääkaupunkiseutulaiset haluavat nauttia koko vuoden kulttuuritarjontansa kuukauden aikana elo-syyskuun vaihteessa. Niinpä meillä ovat yhtä aikaa meneillään Helsingin Juhlaviikot, Espoo Ciné, Stage-teatterifestivaali ja Art goes Kapakka. Kun tästä selvitään, paukkaavat päälle teattereiden ja Oopperan syyskauden avajaisnäytelmät sekä Rakkautta ja Anarkiaa. Seuraava kulttuurista vapaa ilta tiedossa 27.9.

Tässä pieni opas seuraavasta kahdesta viikosta selviämiseen. Kolme tsekkaamisen arvoista asiaa per tapahtuma.

Helsingin Juhlaviikot

Shantel & Bucovina Club Orkestar: Authentic Tour
Tämän vuoden parhaat bileet. Balkan-diskon kuningas Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti dj-keikoilla. Molemmilla kerroilla loppuunmyyty klubi on tanssinut hurmoksessa, lepäämättä, seitsemän tunnin setin ja pyytänyt lisää. Shantel flirttailee, hassuttelee, kutsuu kuulijansa kanssaan lavalle juomaan vodkaa ja soittaa maailman tanssittavinta musiikkia. Nyt Huvila-teltassa on mukana koko Bukovina-orkesteri. Kaakkois-Euroopassa ja Balkanilla Shantel on ikoni, joka myy viikossa täyteen 40 000 hengen katsomon. Älä missaa tätä.
Huvila-teltta 28.8., liput 28 e.

Isaac Julien: Ten Thousand Waves
Helmikuu 2004. Morecambe Bayssa, Englannin luoteisrannikolla 38 kiinalaista laitonta siirtolaista kahlaa illansuussa kohti vesirajaa. He ovat menossa keräämään simpukoita, joista paikalliset ravintolat maksavat viisi puntaa 25 kilolta. Mereltä päin heitä vastaan kävelee englantilaisia simpukankerääjiä, jotka osoittelevat kelloaan ja huutelevat kielellä, jota kiinalaiset eivät ymmärrä. Eivätkä he halua ymmärtää – paikallisten kanssa on ollut ongelmia, ja kiinalaisten simpukkamerrat on vastikään sytytetty palamaan. Puoli kymmeneltä illalla kuuluu kohinaa. Täällä päin nousuvesi yllättää nopeasti ja rajusti. Simpukankalastajat lähtevät kiiruhtamaan kohti rantaa, mutta vesi on nopeampi. Ensimmäisellä aallolla se nousee polviin, toisella jo vyötärölle. Kolmas hukuttaa uimataidottomat. Jotkut ehtivät autolle, mutta pian vesi lyö yli korkeasta pakettiautostakin. Aamulla rannalta löydetään 21 ruumista.
Morecambe Bayn tragediasta inspiroitunut englantilainen videotaiteilija ja elokuvaohjaaja Isaac Julien tilasi kiinalaiselta runoilijalta Wang Pingiltä tekstin, jota työsti vuosien ajan. Kiinassa kuvattu, yhdeksälle kankaalle levittäytyvä videoteos puhuu globalisaatiosta runon keinoin. Tarinan päähenkilöä esittää hongkongilainen supertähti Maggie Cheung.
Taidehalli 10.10. asti, liput 10/8 e.

Bruno Beltrão ja Grupo de Rua: H3
Brasilialainen koreografi Bruno Beltrão yhdistää breakdancen ja hiphopin nykytanssiin ja Michael Jacksoniin. 16-vuotiaasta saakka omaa tanssiryhmäänsä johtanut Beltrão ei päästä tanssijoitaan helpolla. Tanssi on fyysistä ja teatterillista, mutta ei ei ota itseään vakavasti. Upeiden liikesarjojen taustalta hymyilevät MC Hammer ja Run-D.M.C.
Savoy-teatteri 31.8.-2.9., liput 35/17 e.

Stage-festivaali

Andrey Moguchy: The Gardeners
Pietarilainen ohjaaja ja hänen teatterinsa Formalny Teatr ovat nostattaneet venäläisten verenpaineita radikaaleilla esityksillään perestroikan ajoista lähtien. Esitys kommentoi Tšehovin Kirsikkapuutarhaa, mutta tykittää uudella teatterin kielellä esityksen puutarhureista, jotka piileskelevät mielikuvitusmaailmassa.Varaudu kulmat kohottavaan, hiuksianostattavaan ja muitakin pään karvoja venyttävään esitykseen.
Korjaamon Vaunusali 24.-25.8., liput 33/26 e.

Juha Luukkonen: Kahdeksan surmanluotia
Terveisiä murheellisten laulujen maasta! Vaimo ei ymmärrä, tytär ei ymmärrä, eikä poikakaan ymmärrä. Työtön lahtelainen roskakuski juo viinaa ja lataa asetta. Tammikuussa enskariin tullut näytelmä on nostanut sekä yleisön että kriitikoiden tunteet pintaan.
Korjaamo 27.-28.8., liput 25/18 e.

Tim Crouch: The Author
Jos osallistuva teatteri on sinulle kauhistus, jätä tämä suosiolla väliin. Muussa tapauksessa varaa äkkiä liput brightonilaisen ohjaajan Tim Crouchin uutukaiseen, jossa yleisölle tarjoillaan suklaata samaan aikaan kun se eläytyy väkivaltaan ja hyväksikäyttöön.
Korjaamo 1.-2.9., liput 25/18 e.

Art goes Kapakka

Jaakko Laitinen ja väärä raha
Jaakon ja bändin soittolista kattaa kaikki ihmisen tunnetilat. Ohjelmisto liikkuu slaavilaisesta hirttoköysi kädessä ja haikea hymy huulilla -melankoliasta riehakkaisiin Balkan-rytmeihin ja suodattaa keitoksen Suomi-iskelmän läpi.
Zetor 23.8. klo 23, vapaa pääsy.

Casino Talent 2010 – Stand Up
Grand Casinolla kisataan tuoreiden stand up -naamojen parhaudesta. Esiintyjinä Zöe Chandler, Henric Chezek, Henry Lehto, Sampo Luoto, Riku Pajari, Antti Syrjä ja Petteri Vänttinen, tuomaristossa hieman yllättäin Ben Zyskowicz ja Antti Virtanen. Ennustus: lavalla on yksi loistava, kaksi hyvää, kaksi keskinkertaista ja kaksi hirvittävää myötähäpeää tuottavaa koomikkoa. Jollei kantti kestä, on samana iltana samaan aikaan tarjolla Manala goes Comedy, jossa yleisö huutaa esiintyjän pois lavalta kun on saanut kyllikseen.
Grand Casino 25.8. klo 20, vapaa pääsy.

Reeta Vestman & Broadway Stories
Husky Rescuen solisti Reeta Vestman (ent. Korhola) laulaa Broadway-musikaalibiisejä pianon ja viulun säestyksellä. Ei kyynikoille.
Bar Socis 25.8. klo 21, vapaa pääsy.

Espoo Ciné

Olivier Assayas: Carlos
Viisi ja puoli tuntia elokuvaa venezuelalaisesta terroristista. Yleensä tämänpituiset elokuvat on suunnattu vain sekopäisimmille leffanörille, mutta Olivier Assayasin uutuus pitää otteessaan myös ihan normaalia katsojaa. Tarina kertoo Sakaalin, 70-luvun kuuluisimman ja pelätyimmän poliittisen terroristin tarinan. Ilich Ramírez Sánchez alias Carlos piti Eurooppaa pelossa 1970-luvulta lähtien, mutta jäi kiinni vasta vuonna 1994.
Kino Tapiola 28.8., liput 12 e.

Hans Petter Moland: En ganske snill mann
Myös norjalaisen Hans Petter Molandin uutuudessa ollaan rikollisten parissa. Päähenkilö Ulrik pääsee vankilasta istuttuaan 12 vuoden kakun, vaikka oikeastaan elämä vankilassa oli aika kivaa. Stellan Skarsgårdin esittämä Ulrik haluaisi vain pitää matalaa profiilia, mutta jotenkin hankalia naisia ja kostotoimenpiteitä vain putoilee syliin. Norjalaiset taitavat mustan huumorin.
Tapiolasali 27.-28.8., liput 6 e.

Elia Suleiman: The Time That Remains
Mustaa huumoria on tarjolla täälläkin, tällä kertaa palestiinalaisten kohtaloita seuraavassa elokuvassa. Palkittu ja kiitetty ohjaaja seuraa palestiinalaisia kolmen sukupolven ajan 1940-luvun Nasaretista toiseen intifadaan.
Tapiolasali 28.8 ja Louhisali 29.8., liput 6 e.

Kouluampumisille ei vielä saa nauraa, natseille saa (paitsi Saksassa). Estonialle voi nauraa pienessä porukassa, mutta ei julkisesti. Itsemurhapommittajille on Suomessa voinut nauraa jo hyvän aikaa, mutta englantilaisen ohjaajan kokopitkää itsemurhapommittajakomediaa saatiin odotella viisi vuotta. Ei ihme, että haasteeseen tarttui juuri Chris Morris. Tulos on Four Lions, komedia, jonka huumori on törkeämpää kuin Sacha Baron Cohenilla ja mustempaa kuin Martin McDonaghilla.

Englantilainen Morris on ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan kimpussa. Hänet tunnetaan älykkäistä, uskomattoman epäsovinnaisista komediasarjoista. Tunnetuimpia Morrisin ohjaamia sarjoja ovat oikeita poliitikkoja ja julkkiksia kusettavat, medialle nauravat The Day Today ja The Brass Eye, jonka pedofiliajakso innoitti enemmän valituksia kuin mikään muu tv-ohjelma Britanniassa sitä ennen. (Morris haastattelee pedofilialiiton puheenjohtajaa: ”Tässä on 6-vuotias poikani. Sinä olisit valmis makaamaan hänen kanssaan!” ”En olisi.” ”Valehtelet! Kerro totuus, haluat harrastaa seksiä kuusivuotiaani kanssa!” ”Ei, en halua.” ”Miten niin et?” ”No, hän ei mielestäni ole kovin viehättävä.” ”Mutta hän on lapsi!” ”Silti.” ”Ettäs kehtaat sanoa noin pojastani!”)

Four Lions kertoo viidestä itsemurhaiskua suunnittelevasta muslimimiehestä Englannin Sheffieldissa. Joukon suurimmat aivot omistaa Omar (Riz Ahmed), joka toimii päivisin ostoskeskuksen vartijana ja kertoo iltaisin pojalleen satua Leijonakuninkaan Simban käymästä jihadista. Omar ja Waz (Kayvan Novak), jonka mielestä paras pommi-iskun kohde olisi internet, lähtevät Pakistaniin terroristien koulutusleirille. Kotiin jäävät solun kaksi muuta jäsentä, käännynnäis-sekopääbritti Barry (Nigel Lindsay), jonka auton sytytystulpat hajoilevat, koska ne ovat juutalaisia, sekä Faisal (Adeel Akhtar), joka opettaa korppeja pommittamaan bordelleja ja tekeytyy räjähdysaineita ostaessaan IRA-terroristiksi, jotta häntä ei epäiltäisi muslimiksi. Mukaan värvätään vielä Malik “The Mal” Hassan (Arsher Ali), joka räppää itsemurhavideonsa Tupacia siteeraten. Kuten arvata saattaa, miesten pommitusaikeiden tiellä ei seiso Jumala eikä kohtalo, vaan tyyppien silmitön typeryys.

Morrisin näkemys ihmiskunnasta ei ole erityisen mairitteleva. Itsemurhapommittajat ole urheita marttyyreita, jollaisina terroristijärjestöt haluavat heidät esittää, eivätkä vaarallisia vihollisia, jollaisina Pentagon soisi meidän näkevän terroristit. Täydellisiä ääliöitä ovat myös poliisit (”Käskin ampua karhun, mutta ammuit Wookieen!”), väkivallattomat muslimit (”Lukitset vaimosi kaappiin!” ”Se ei ole kaappi, vaan hyvin pieni huone.”) ja brittiläiset normijampat. Ainoat pätevät tyypit leffassa ovat pakistanilaisia terroristeja, joiden luona Omar ja Waz mokaavat niin kolossaalisella tavalla, että päättävät ottaa ensimmäisen koneen takaisin Britteihin.

Brittiläinen tv-huumori on perinteisesti tehnyt pilaa arjen idiotismista. Ohjaaja teki omien sanojensa mukaan neljän vuoden pohjatyön, tutustui islamiin ja muslimeihin, haastatteli Guantánamo Bayssa virunutta Moazzam Beggia sekä istui toinen toistaan typerämpien rikollisten oikeudenkäynneissä. Four Lions onkin TOP-100 kokoelma keinoja, joilla pyhän sodan voi mokata. Leffa alkaa pieleen menneillä itsemurhavideo-otoksilla ja päättyy päähenkilöiden osallistumiseen Lontoon maratonille räjähteillä täytetyissä naamiaisasuissa. Vakava kysymys, miksi nämä miehet haluavat räjäyttää itsensä, sivuutetaan. Mutta tarkoitus ei olekaan antaa itsemurhaterroristeille puheenvuoroa, vaan nauraa heille. Elokuva on kiinnostavasti ja rohkeasti kuvattu kokonaan itsemurhapommittajien näkökulmasta, mutta se ei tarkoita, että itsensä räjäyttävät toisen sukupolven maahanmuuttajaurpot ansaitsisivat reilun käsittelyn. Jos katsot tänä vuonna yhden komedian, katso tämä.

Koska viimeksi katsoit afrikkalaisen elokuvan? Rakkautta ja Anarkiaa -festareille niitä saapuu vuosittain kourallinen, mutta muuten afrikkalaista elokuvaa ei Suomessa nähdä.
On melkein noloa miten huonosti afikkalaista elokuvaa Suomessa tunnetaan, onhan esimerkiksi Nigerian elokuvateollisuus Nollywood maailman toiseksi suurin elokuvantuottaja (Bollywoodin jälkeen mutta ennen Hollywoodia). Yritin joskus yleissivistyksen nimissä katsoa muutaman Nollywood-leffan, mutta hakuammunnalla löydetyt elokuvat olivat sellaista kuraa, ettei niitä katsonut montaa edes huumorimielessä. Oikeastaan ainoa viime aikoina näkemäni loistava afrikkalainen elokuva on eteläafrikkalainen, amerikkalaisella rahalla ja työvoimalla toteutettu District 9.

Nyt aukkoa sivistyksessä paikkaa ensimmäistä kertaa järjestettävä afrikkalaisen elokuvan festivaali, Helsinki African Film Festival. 7.-9.5. Helsingin Andorrassa nähdään yksitoista afrikkalaista laatuleffaa eteläafrikkalaisesta apartheid-draamasta nigerialaiseen scifiin, mauritanialaisesta dokumentista guinealaiseen nuorisoelokuvaan. Tässä festaritärpit.

Skin

Eteläafrikkalaiset purkavat apartheid-traumaansa kymmeniin elokuviin, tälläkin festarilla nähdään kolme aihetta sivuavaa leffaa. Yksi aiheeseen tarttuneista on amerikkalainen ohjaaja Anthony Fabian, jonka tositapahtumiin perustuva elokuva Skin, kertoo 50-luvulla syntyneen Sandra Laingin tarinan.
Valkoisille vanhemmille syntyy tummaihoinen lapsi, Sandra. Aikana ennen dna-testejä ei voida varmaksi selvittää, miksi näin kävi, mutta Sandra luokitellaan vanhempiensa mukaan valkoiseksi. Kun Sandra menee valkoisten kouluun, hänen ulkonäkönsä aiheuttaa skandaalin. Sandra erotetaan koulusta ja hänen vanhempansa alkavat käydä oikeustaistelua todistaakseen, että Sandra on valkoinen. Se on vaikeaa, koska Sandran ihonväri ilmiselvästi on musta. Seuraa lukuisia omituisia tilanteita, jotka olisivat absurdiudessaan huvittavia, jolleivät olisi niin karmivan totta. Apartheidin hirveys lyödään naamalle yksilön ja yhteiskunnan tasolla – Sandran isä kohtelee mustia työntekijöitään törkeästi, Sandra ei saa astua sisään kauppaan vaan joutuu valitsemaan itselleen mekon liikkeen ikkunan ulkopuolelta osoittelemalla, mustien hökkelikylä tuhotaan valkoisen asuinalueen tieltä. Lopulta Sandra rakastuu lainvastaisesti mustaan mieheen, yrittää rekisteröityä mustaksi saadakseen olla yhdessä tämän kanssa ja tulee vanhempiensa hylkäämäksi.

Pumzi

Pumzissa eletään aikaa kolmannen maailmansodan jälkeen. Vedestä käyty sota on jättänyt maapallon saastuneeksi, elinkelvottomaksi paikaksi, jonka vihamielisyyttä harvat selviytyneet ovat paenneet maanalaisiin siirtokuntiin. Aisha, siirtokunnan luonnontieteellisen museon kuraattori, onnistuu idättämään siemenen ulkopuolelta saapuneeseen multaan ja anoo lupaa tutkia, olisiko elämän mahdollista palata maapallolle. Lupa evätään, mutta Aisha päättää karata maan pinnalle.
Palkitun kenialaisen naisohjaaja Wanuri Kahiun 20-minuuttinen scifi-lyhäri kannattaa katsoa siitäkin syystä, että kenialaista scifiä tuskin tulee uudestaan tarjolle ihan pian. Jylhässä elokuvassa 1950-, 60- ja 70-lukujen scifi-estetiikkaa on päivitetty tämän päivän vaatimusten mukaiseksi. Leffaa ihasteltiin muun muassa tämän vuoden Sundance-festareilla.

Awaiting For Men

Festareiden ainoa dokumentti on Katy Lena Ndiayen kuvaus mauritanialaisen Oualata-kylän naisista. Naiset tappavat aikaa ja koristelevat kylänsä talojen seiniä maalauksilla odotellessaan miestensä paluuta kuukausia kestäviltä matkoilta.
Joo, tämän kuvauksen luettuani minäkin ajattelin, että hohhoijaa, taas yksi leffa, jossa katsellaan hienoissa shoteissa maalin kuivumista. Vaan ei. Haastatellut naiset puhuvat ällistyttävät suoraan miehistään, rahasta, flirttailusta ja seksistä. Saamme kuulla, millaisissa olosuhteissa Saharan laidalla sijaitsevassa tiukan islaminuskoisessa kylässä eletään ja rakastetaan. Naiset ovat onnellisia – he eivät ole alistettuja raukkaparkoja siitäkään huolimatta, että kertovat ruumiinsa kuuluvan miehelle, ei heille itselleen. He ovat valmiit odottamaan kuuliaisesti miehiään kuukausia, jopa vuosia, mutta ottavat eron heti, kun mies ei enää tyydytä heitä sängyssä.

Africa Paradis

Beniniläinen Sylvestre Amoussoun elokuva ottaa kantaa maahanmuuttoon. Vuonna 2053 Eurooppa on romahtanut ja eurooppalaiset siirtolaiset yrittävät epätoivoisesti päästä Afrikan Yhdysvaltoihin. Ranskalainen pariskunta Olivier ja Pauline eivät enää selviydy kaaokseen suistuneessa kotimaassaan ja aloittavat hengenvaarallisen matkan kohti Afrikkaa. Pilkahdus satiiria ja huumoria on tervetullut lisä maahanmuuttokeskusteluun.

Verkkosukkahousuja, tatuointeja, taklauksia, vauhtia ja väkivaltaa. Oletteko jo tutustuneet upeaan lajiin nimeltä roller derby? Jenkeissä 1920-luvulla syntynyt kontaktilaji saapui viime vuonna Suomeen ja on saanut erittäin mukavasti medianäkyvyyttä. Eikä ihme! Onhan kyseessä laji, jossa kaksi nuorista, punk-henkisistä naisista koostuvaa joukkuetta rullaluistelee ympäri rataa ja taklaa toisiaan. Säännöt ja pelin kulun voi tsekata täältä.

Pop-kulttuuri, tee-se-itse-henki ja girl power -asenne ovat lajin ytimessä. Joukkueen jäsenillä on verenhimoiset taiteilijanimet - Helsinki Roller Derbyssä luistelee henkilöitä kuten Annabel Apocalipstick, Estrogeena Davis, Renée Hellweger ja Bananaspit.

Yhden näkökulman lajiin saa Drew Barrymoren esikoisohjauksesta, Roller Girl -elokuvasta. Yhdysvalloissa leffa kulkee nimellä Whip It. Leffaan voi tehdä tuttavuutta vaikkapa parhaillaan käynnissä olevilla Artisokka-festareilla Helsingissä. Leffa menestyi ihan kivasti Yhdysvalloissa, joten saattaapa tulla teatterilevitykseenkin.

Juno-elokuvasta tuttu Ellen Page on teksasilaistyttö Bliss Cavendar, josta äiti leipoo kauneuskuningatarta. Bliss kuitenkin innostuu tatuoitujen pahistyttöjen lajista roller derbystä. Hän pyrkii salaa vanhemmiltaan Hurl Scouts -joukkueeseen, ja pian Blissistä tuleekin kaukaloiden kauhu Babe Ruthless. Bliss yrittää yhä puolivillaisesti kauneuskuningattareksi, mutta sydämen vievät roller derby ja ärsyttävä indie-rokkaripoikaystävä. Salaisuuksia vain alkaa olla liikaa – Bliss on alaikäinen roller derbyyn ja äitikin alkaa ihmetellä taklauksista tulleita ruhjeita.

Roller Girl on kovin kasarityylinen nuorisoelokuva. Se on siis hyvä juttu, 1980-luvulla tehtiin parhaat teinileffat. Se on myös klassinen (sanoiko joku klisheinen?) teinitytön kasvutarina ja kamppailu oman paikan löytämisestä maailmassa. Hommassa on samaa riemastuttavaa teinimeininkiä kuin vaikkapa elokuvissa The Wild Life, Better Of Dead ja jopa Porky's sillä erotuksella, että nuorisoelokuvissa perinteisesti pojille varattuja aktiviteetteja kuten dokaaminen, röyhtäily ja ruokasota harjoittavat nyt tytöt. Sekä tämän päivän roller derbyssa että tässä elokuvassa on paljon uudelleensovitettua 90-luvun girl poweria. Tällä kertaa hommassa vain on enemmän munaa ja se on suunnattu 20-vuotiaille, ei kymmenvuotiaille. Spaissarit juoksisivat näitä ladyja karkuun, mutta sanoma on sama: miehet tai vanhemmat eivät voi tehdä sinua onnelliseksi, tiedät itse parhaiten mitä haluat, pystyt mihin vain koska olet tyttö (ei vaikka olet tyttö), turvaa tyttökavereihesi, olet seksikäs omaksi iloksesi, et miesten takia.

Roller Girl on myös urheiluelokuva, joka noudattaa urheiluelokuvan tuttua kaavaa: joukkue menestyy huonosti, saa uuden jäsenen, alkaa treenata kovaa, etenee liigassa. Tulee vastoinkäymisiä, valkku on epätoivoinen, lopulta päästään finaaleihin, elokuvan huipentuma on tärkeä matsi. Ja välissä tietenkin urheilushotteja. Eniten Roller Girl muistuttaa Rollerballia (vuodelta 1975, ei vuoden 2002 uudelleenfilmatisointia!). Nyt Jonathan E ei taistele korporaatioita vastaan vaan Bliss luutuneita naiseuden stereotypioita vastaan, mutta henki on sama.

Barrymoren ohjaus ei ole esikoiseksi hassumpi. Page on mainio ja parasta kaveria Pashia näyttelevä Alia Shawkat todistaa, että hän ei todellakaan ole pelkkä komedienne. Juliette Lewisin esittämä Iron Maven on huippu. Barrymore itse näyttelee hauskasti joukkueen hyväntuulista idioottia.
Leffan on käsikirjoittanut Shauna Cross, joka oikeassa elämässä pelaa roller derbyä Los Angeles Derby Dolls -joukkueessa nimellä Maggie Mayhem. Leffa perustuu hänen kirjoittamaansa romaaniin Derby Girl. Käsikirjoitus on palikka, mutta hyväntuulisella tavalla. Blissin ja hänen ihastuksensa romanssi on välillä tylsää, välillä vaivaannuttavaa katsottavaa kaikille niille, joiden omasta ensirakkaudesta on yli vuosi.

Olisin mielelläni nähnyt elokuvassa enemmän matseja ja vähemmän lätinää. Ehkä tässä tulevat ohjaajan kyvyt vastaan: matsien kuvauksessa ei ole oikein potkua. Toisaalta ne lienevät jossain määrin totuudenmukaisia. Kauhuskenaarioni oli, että pelikohtauksia käytettäisiin tekosyynä näyttää mahdollisimman paljon hottiksia tyttöjä niljakkaissa fetissivetimissä ja antoisissa kuvakulmissa. Naiset ovat toki yhä hotteja, mutta elokuva pitää kiinni kolmannen polven feminismistä eikä käännä lajia miesten fantasioiksi tai naisen esineellistämiseksi.