Kulttuuri

Into Eternity
Elokuva

Ohjaus: Michael Madsen
Käsikirjoitus: Michael Madsen, Jesper Bergmann
Kuvaus: Heikki Färm

Viime viikon dokumenttielokuvafestivaali Docpointin vaikuttavin teos oli suomalais-tanskalainen Into Eternity. Elokuva käsittelee Onkaloa, Eurajoen peruskallioon louhittavaa ydinjätteen loppusijoituspaikkaa. Sinne, puolen kilometrin syvyyteen, on tarkoitus haudata Suomen tuottama ydinjäte, joka on tappavan vaarallista vielä kymmenien tuhansien vuosien kuluttuakin.

Onkalon pitäisi säilyä koskemattomana 100 000 vuotta. Se on ihan helvetin pitkä aika. Mikään ihmiset tekemä asia ei ole säilynyt edes kymmenesosaa tuosta ajasta. Pyramidit rakennettiin 4500 vuotta sitten. Sata tuhatta vuotta. Kelatkaa.

Dokumentissa Onkalon rakentamisesta vastaavat asiantuntijat ja ydinenergiaan perehtyneet viranomaiset pohtivat, miten ihmeessä on mahdollista rakentaa jotain, joka säilyy sadan tuhannen vuoden päähän. Vastaus on karmiva: ei se varmaan olekaan mahdollista, mutta yritetään nyt silti. Jo luolaston rakentamisen on arveltu kestävän 2100-luvulle. Aika uskalias rakennusprojekti ottaen huomioon, että sataan vuoteen on mahtunut muun muassa kaksi maailmansotaa ja Suomi-nimisen valtion syntyminen. Toisaalta, rakennettiin niitä katedraalejakin aikoinaan satoja vuosia.

Sata tuhatta vuotta on sen sijaan enemmän kuin yksikään ihminen voi käsittää. Asiantuntijat pohtivat selviä uhkia, kuten seuraavaa jääkautta, jota odotetaan siinä 60 000 vuoden kuluttua, maankuoren liikkeitä ja rapautumista. Sitten on vielä tsiljoona uhkaa, johon ei osata varautua. Suurin uhka on ihmisen uteliaisuus, joka on peruskalliotakin vankempi asia.

Miten viestittää ihmisille (tai mitä olentoja lajistamme silloin onkaan kehittynyt), että älkää tulko tähän paikkaan, älkää avatko näitä ovia, te kuolette jos astutte sisään, täällä vaanii kuolema jota ette voi nähdä, haistaa, maistaa, kuulla tai tuntea, VAARA?
Asiantuntijoiden ehdotukset ovat toinen toistaan tyhmempiä. Tarkoitus on
1. Kirjoittaa viesti vaarasta kaikilla YK:n kielillä isoon kivitauluun.
2. Viestiä vaarasta symboleilla, kuten pääkallolla ja ydinsäteilymerkillä.
3. Käyttää kuvia, esimerkiksi Edvard Munchin Huutoa.

Ymmärrätte varmaan ongelman. Emme tiedä, miten sadan tuhannen vuoden kuluttua viestitään – ihminen oppi puhumaan noin 50 000 vuotta sitten. Jos tulevaisuuden ihmiset kykenisivät jotenkin tulkitsemaan viestimme (itsehän emme osaa lukea edes niitä 4500 vuoden takaisia hieroglyfeja), se korkeintaan innostaisi murtautumaan sisään yhä kiihkeämmin. Jos jossain muinaisessa rakennuksessa sanotaan, että sisään ei kannata mennä, siellä vaanii vaara, ovat hakut ja lapiot esillä nopeammin kuin egyptiläinen ehtii huutaa ”faaraon kirous!”

Dokumentissa pohditaankin, kumpi on vaarallisempaa: yrittää säilyttää tietoa Onkalosta sukupolvelta toiselle (mielestäni voitaisiin harkita salaseuraa, jolla on pentagrammin muotoon sijoitetut viisi ylellistä loossia Pariisissa ja jonka tehtävä on siirtää tietoa aina vanhimman pojan vanhimmalle pojalle) vai toivoa, että Onkalo unohdetaan ja että kukaan ei tulevina vuosituhansina osu vahingossa Eurajoen perukoille kaivelemaan. Kumpikin on hirvittävän epävarma tapa estää ihmisiä astumasta Onkaloon. Ainoa toivo on se, että tulevat sukupolvet keksivät tavan neutraloida ydinjätteen säteily. Mutta emme me voi laskea sen varaan, mehän olemme energian käyttäneet, siispä olisi asiallista huolehtia myös omista paskoista. Vaihdanpa ensitöikseni norppasähköön.

Jos ihmiskunta on sadantuhannen vuoden päästä taantunut kivikaudelle, no problem – Onkaloon ei päästä. Jos kyseessä on huomattavasti meitä kehittyneempi sivilisaatio, no problem – he varmaan osaavat varoa. Mutta jos kyseessä ovat jampat, jotka osaavat kaivaa mutta eivät tajua vaaraa (niin kuin me), kylvää Onkalo kuolemaa.

Maddsen ei käsittele dokumentissa sitä, että kuinka yksityisellä firmalla voi olla oikeus jättää satatuhatvuotinen myrkyllinen perintö. Sen sijaan tehdään selväksi, että jos Onkalo onnistuu, se saattaa hyvinkin olla ainoa asia, joka sivilisaatiostamme jää jäljelle. Luolasto täynnä tappavaa jätettä. Kiva lahja tuleville sukupolville.

Täällä Pohjantähden alla
Elokuva

Ohjaus: Timo Koivusalo
Pääosissa: Ilkka Koivula, Vera Kiiskinen, Risto Tuorila, Ritva Jalonen, Hannu-Pekka Björkman

Joo, tosi freessiä mollata Timo Koivusaloa. Päätin lopettaa kotimaisen elokuvan tasosta nussuttamisen nähtyäni tämän videon, joten seuraavassa aion kuvailla Täällä pohjantähden alla -elokuva tapahtumarikasta näytöstä.

20:00 Luen aulassa päivän Hesarista Tarja Halosen lausunnon elokuvasta. ”Timo Koivusalon tuore elokuva sai tasavallan presidentin pohdiskelemaan suomalaisen yhteiskunnan historiallista taakkaa”, kirjoittaa Hesari. Pian tulen huomaamaan, että elokuva saa minut pohdiskelemaan mm. kauppalistaa, riisipuuron keittoaikaa sekä Parkanon kirjaston sarjakuvahyllyä.

20:10 Yleisössä pääasiassa kaikenikäisiä pariskuntia, huomaan.

20:15 Elokuva alkaa.

20:17 Alkutekstit ohi, ensimmäiset 200 sivua kirjasta käsitelty.

20:30 Tarkkailen Tennari ykköstä. Vaikuttaa siltä, että suurin osa pariskuntien naisista on lukenut kirjan, mies ei. Naiset selittävät siipoilleen kankaan tapahtumia, koska niissä ei ole mitään järkeä, jollei ole lukenut kirjaa.

20:50 Kännyköiden valot alkavat syttyä ympäri salia.

21:10 Seuralainen kysyy, että koska ne alkavat ampua toisiaan.

21:15 Elokuva on kestänyt tunnin. Puolivälissä ollaan, ajattelen, ja päätän istua kiukulla vielä toisen tunnin.

21:20 Teini-ikäinen pariskunta poistuu teatterista.

21:30 Lasken yleisöstä neljätoista kännykän valoa. Ennätys.

21:35 Ensimmäinen vitsi. No, ei oikeastaan vitsi, vaan hassu äänenpaino yhden repliikin lopussa. Yleisö mylvii. Tätä todella kaivattiin.

21:40 Vieressä istuva poika alkaa pelata matopeliä.

21:50 Seuralainen ilmoittaa, että elokuva ei muuttunut yhtään kiinnostavammaksi, vaikka ne alkoivat ampua toisiaan.

21:55 Torkahdan.

21:56 Herään. Yritän saada uudestaan unta. Epäonnistun.

22:10 Vieressä istuva poika on tosi hyvä matopelissä. Matopeli on jännempi kuin leffa. Yritän katsoa matopeliä vaikuttamatta epäilyttävältä tirkistelijältä.

22:15 Elokuva ei osoita loppumisen merkkejä. Epäilys kalvaa mieltäni. Tarkistan kännykän valossa lehdestä elokuvan keston.

22:16 Mietin, kuinka kertoa seuralaiselleni mahdollisimman hellästi, että elokuva kestää vielä tunnin ja vartin.

22:17 Seuralainen ottaa tiedon vastaan huonosti.

22:18 Talvisodan henki valtaa minut. Kyllä tämä nyt perkele katsotaan loppuun asti saatana.

22:30 Viidennes yleisöstä on poistunut salista.

22:35 Parhaat elokuvat herättävät katsojissa kysymyksiä. Niin tämäkin. Kysyn itseltäni, miksen minä pelaa matopeliä.

22:36 Paljastuu, ettei kännykässäni ole matopeliä. Eikä itse asiassa mitään peliä, koska en ole ladannut niitä. Voi epätoivo. Vanhempi pariskunta poistuu salista, koska bussi lähtee.

23:00 Vieressä istuva poika panee matopelin pois ja pakkaa reppuaan. Mietin, pitäisikö yrittää lainata hänen matopelillistä kännykkäänsä.

23:10 Huomaan, että pystyn koskettamaan kielen kärjellä nenänpäätäni, vaikka luulin, etten pysty.

23:15 Toivon, että elokuva olisi vahingossa merkitty kestämään kymmenen minuuttia todellista kestoa pidempään. Pakkaan toiveikkaana tavarani.

23:27 Huomaan, että elokuva kestää ilmoitettua pidempään.

23:30 Elokuva loppuu. Yleisö poistuu hiljaisena. Lähes jokainen pistää ulkona tupakaksi. Tupakointi on terveellinen harrastus. Yksi tupakka lyhentää elämää kahdeksan minuuttia, yksi Täällä pohjantähden alla lyhentää elämää 196 minuuttia.

23:52 Avaudun elokuvasta Facebookissa. ”Näkemättä paska”, toteaa ystäväni.

Coco avant Chanel
Ohjaus: Anne Fontaine
Pääosissa: Audrey Tautou, Benoît Poelvoorde, Alessandro Nivola
Elokuva

Coco Chanel & Igor Stravinsky
Ohjaus: Jan Kounen
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Anna Mouglalis, Elena Morozova
Elokuva

Coco Chanel
Axel Madsen
Kirjallisuus

Chanelin muotitalon satavuotissynttäreitä juhlistaa kaksi Gabrielle ”Coco” Chanelista tehtyä elokuvaa sekä Otavan uudelleenjulkaisu alun perin vuonna 1991 kirjoitetusta elämäkerrasta.

Mademoiselle Chanelin elämäkerran kirjoittamisen täytyy olla erittäin epäkiitollinen tehtävä. Hän nimittäin yritti kaikin mahdollisin keinoin salata menneisyytensä (mm. lahjomalla veljensä eläkkeelle, jottei näitä löydettäisi ja yhdistettäisi häneen), ei puhunut henkilökohtaisista asioistaan ja valehteli erittäin paljon.

Chanelin ihon alle ei päästä elokuvissa eikä kirjassa. 12 tunnin Coco-intensiivikurssin jälkeen en edelleenkään tiedä, mitä Chanel tunsi, mitä hän ajatteli tai mitkä olivat hänen motiivinsa. Kirjan 400 sivusta ainakin sata on turhaa taustoitusta, pitkäpiimäistä maailmansotien käänteiden selostusta ja turhanpäiväisten tuttavien henkilöhistorian kertausta. Materiaali on selvästi loppunut kesken, eikä kirjailija ole tehnyt juurikaan haastattelututkimusta, vaan referoinut jo aiemmin kirjoitettua. Miksi Chanel kohteli alaisiaan julmemmin kuin Anna Wintour, mutta maksoi mukisematta kavereidensa vieroitushoidot? Kirjasta saa kyllä selville, mitä Chanelin elämässä tapahtui, mutta ei sitä, kuka muodin suurnainen todella oli.

Coco avant Chanel on elokuva Chanelin nuoruusvuosista, ajalta, jolloin hän ei vielä ollut muoti-ikoni. Chanel ei ollut nuorena kuuluisa, koska hän ei ollut tehnyt mitään kiinnostavaa. Siinä onkin elokuvan ongelma. Elokuva alkaa orpokodista (myöhemmin Chanel kielsi olleensa orpo), jonka karun, luostarimaisen estetiikan väitetään myöhemmin vaikuttaneen Chanelin tyyliin. Hän ei koskaan sietänyt krumeluureja. Seuraa ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka on nähty kirjoissa ja kankaalla tuhansia kertoja: köyhä tyttö laulaa kabareessa, hänet bongaa rikas mies, tyttö muuttaa miehen elätiksi, ei ole onnellinen, löytää elämänsä rakkauden, menettää tämän, nousee omille jaloilleen. Huokaus.

Perään on pakko katsoa Coco Chanel & Igor Stravinsky, joka jatkaa siitä, mihin edellinen leffa jäi. Asetelma on kääntynyt: nyt Chanel onkin mesenaatti, joka poimii venäläisen säveltäjän siipiensä suojaan. Taiteilijat aloittavat suhteen Stravinskyn vaimon nenän alla. Leffassa ollaan Mads Mikkelsenin karisman varassa. Ei Anna Mouglaliskaan huono ole, mutta Chanel oli tyyppinä niin etäinen, että olisi virhe esittää hänet muuna kuin kylmänviileänä bisnesnaisena.
(Miksi muuten Mikkelsen, ihana mies ja upea näyttelijä, on kaikissa rooleissaan hikinen ja klähmätukkainen? Paitsi Pusherissa, jossa hän on kalju.)

Molemmat leffat ovat rakkaustarinoita. Mutta miksi? Muodin merkittävin nainen olisi ansainnut elokuvan, joka kertoo hänen työstän ja elämästään, ei muutamasta miesjutustaan. Stravinsky ei ollut Chanelin merkittävin tai pitkäaikaisin rakastaja, ei myöskään Coco avant Chanelin sympaattisin hahmo, mesenaatti Étienne Balsan (Benoît Poelvoorde) (joka elokuvassa on jostain syystä kuvattu setänä, vaikka mies oli oikeasti Chanelia vain kolme vuotta vanhempi).

Jos Cocon tarina on pakko kertoa miesten kautta, olisin mieluummin katsonut elokuvan hänen natsiupseerirakastajastaan. Kun 60-vuotiaan Chanelin päätä vaadittiin sodan jälkeen pölkylle natsien kanssa vehkeilystä, hän vastasi kuulustelijoilleen
”Minun ikäiseltäni naiselta ei voi odottaa, että hän katsoo miehen passia, jos hänellä on mahdollisuus rakastajaan”.

Rakkautta&Anarkiaa
Elokuva

Rakkautta&Anarkiaa -leffafestarin välitilinpäätös.

JEE!

Euphoria
Kolmiodraamaa Volgalla. Ohjaaja Ivan Vyrypayev ja kuvaaja Andrey Naidenov ansaitsevat jokaisen jo voittamansa palkinnon (pystit irtosivat mm. Venetsiasta ja Varsovasta) festarin kevyesti kauneimmassa elokuvassa. Älä missaa tätä.

Valentino: The Last Emperor
45 vuoden uran tehneen Valentinon valtakausi on loppumassa. Upporikas muotiguru on hassu pieni mies, joka paapoo mopsejaan, rähjää kameramiehelle, ottaa liian oranssin rusketuksen ja sanoo kaikkeen ei. Vastapainona häärii entinen rakastaja ja sydänystävä Giancarlo Giemmetti, joka järjestää Valentinon elämää, työtä ja bileitä.

Altiplano
Perulaisen pikkukylän asukkaat sokeutuvat kultakaivoksen elohopeajätteestä. Belgialainen lääkäri matkustaa silmäklinikalle ja joutuu keskelle alkuperäiskansan vastarintaliikettä. Parasta leffassa ovat veretseisauttavan kauniit maisemat.

Crows: Episodi 0
Kaksisataa Japanin söpöintä poikaa toistensa kimpussa nyrkein ja pesäpallomailoin. Poikakoulun johtajuutta havitellaan valtavan hienoissa taistelukohtauksissa.

Thirst
Katolinen pappi muuttuu vampyyriksi ja alkaa himoita verta ja varattua naista. Ensimmäistä saadaan tietenkin imeskelemällä koomapotilaiden tippaletkuja. Elokuva myi avajaisviikollaan Etelä-Koreassa 1,4 miljoonaa lippua.

The September Issue
Muotiblogeissa elokuvaa on odotettu koko kevät kuin Voguen syysnumeroa. Onko Anna Wintour Pradaan pukeutuva paholainen vai sittenkin pätsky esimies? Hauskinta on, kun pieni nainen panee isot suunnittelijanimet polvilleen ja huokailee järkyttyneenä, kun tytär aikoo valita juristin uran muodin sijaan. http://www.city.fi/artikkeli/Anna+Wintour/3183/

The Mermaid
Synkkä Little Miss Sunshine tai Amélie with a twist. Alisa-tyttö kehittää itselleen yliluonnollisia kykyjä, joita ei osaa käyttää oikein. Hän haaveilee ballerinan urasta mutta päätyy talsimaan Moskovan katuja jättiläiskännykkäpuvussa. Lopulta merenneidon prinssi löytyy (hukuttautumasta jokeen), mutta eihän siinä hyvin käy.

Russia 88
Valedokumentti Venäjän uusnatseista sisältää mainiota näyttelijäntyötä (pääosassa yksi Venäjän kuumimpia nimiä, Pjotr Fedorov) ja boratmaisia aitoja katuhaastatteluja, joissa ihmiset julistavat Venäjän kuuluvan venäläisille. Järkyttävintä on lopussa oleva lista vuonna 2008 rasistisissa rikoksissa kuolleista venäläisistä. Tarkastaja katsoi kelloa neljän minuutin kohdalla. Silloin oltiin päästy maaliskuussa kuolleisiin.

The Cove - meren salaisuus
Japanilaisessa kalastajakylässä massamurhataan delfiinejä. Niitä pelastamaan lähtee supertiimi, joka koostuu mm. sotilastiedustelijasta, maailman parhaista vapaasukeltajista, stuntmiehestä, elokuvien tehostemiehestä ja National Geographicin valokuvaajasta. Pysäyttävän dokumentin jälkeen tekee mieli räjäyttää Särkännimen delfinaario atomeiksi. Mene ehdottomasti katsomaan kun leffa tulee teatterreihin.

BLAA!

The Girlfriend Experience
Pornotähti Sasha Grey esittää huippuluokan escort-tyttöä, joka kipuilee epävarmuuttaan ja suhdettaan personal trainer -poikaystävään. Tylsä mutta ei tyylitön leffa.

Kill Kill Faster Faster
Filosofisen cool tyyppi painii sisäisten kysymystensä kanssa ja panee parhaan kaverinsa vaimoa. Paketti toimii huonosti, koska tyyppi on rasittava pallinaama, jonka ongelmat eivät katsojaa hetkauta.

Comrade Couture
Itä-Saksan underground-muodin entiset isot nimet päättävät järjestää muotishown vielä kerran ja dokumentoida puuhasetlunsa.
Se olisi voinut olla: ainutlaatuinen kurkistus DDR:n muotiteollisuuteen.
Se oli: tylsiksi ryhtyneiden ex-radikaalien yritys puhaltaa henkeä itseensä ja palata aikaan, joka on auttamattomasti ohi.

Everyboy Dies But Me
Teinitytöillä on kasvukipuja Moskovan lähiöissä. Fucking Åmålin jälkeen näitä on mahtunut kolmetoista tusinaan.

Morphia
Huolimatta Tarkastajan syvästä rakkaudesta niin ohjaaja Aleksei Balabanovia kuin Mihail Bulgakoviakin on todettava, että perustylsää narkkaritarinaa ei pelasta se, että se sijoittuu vallankumousvuoteen 1917 ja perustuu huippukirjailijan omaelämäkerralliseen opukseen.

9 to 5: Days in Porn
Dokkari pornoteollisuuden duunareista. Ohjaaja Jens Hoffman haastattelee näyttelijöitä, ohjaajia, agentteja ja teollisuuden jo jättäneitä ex-staroja, mutta ei saa haastateltavista irti mitään uutta. Kelatkaa: pornotähtikin voi seurustella!

Ong Bak 2
Huono jatko-osa mahtavalle Ong Bak ykköselle. Metsään mennään heti kun elokuvassa aletaan näytellä - onneksi tappelun lomassa sitä ei juuri ehditä harrastaa. Thaipotkujen lisäksi myös tyhmännäköisiä taistelulajeja. Elokuvan tekemisessä on taatusti vahingoitettu eläimiä.

District 9
Elokuva

Ohjaus: Neill Blomkamp
Käsikirjoitus: Neill Blomkamp ja Terri Tatchell
Pääosassa: Sharlto Copley

Tasaa verenpaineesi, hyvä lukija. Otsikossa ei ole yhdyssanavirhettä.

Kaikki tietävät Kapkaupungin District kutosen, josta apartheid-hallitus pakkosiirsi 70-luvulla yli 60 000 mustaa. Leffassa ollaan Johannesburgissa District 9 -nimisellä alueella, josta hallitus haluaa karkoittaa sen yli miljoona pakolaista. Pakolaiset sattuvat olemaan 20 vuotta sitten maapallolle haaksirikkoutuneita ökkömönkiäisiä, joita haukutaan ulkonäköön viitaten rapumiehiksi. Mitkään E.T.-tyyppiset söpöläiset eivät olekaan kyseessä, vaan ulkonäöltään muukalaiset ovat aitoa Alien-kamaa.

Alienien siirtämisestä vastaava Wikus van de Merwe saa naamalleen töhnää ja alkaa muuttua itsekin rapumieheksi. Se on vaaleaa hipiäänsä ja viisisormista kättään suuresti arvostavalle miehelle kamalaa. Hänen muutoksestaan kiinnostuu myös työnantaja, alienien valvonnasta vastaava Multi-National United. Van de Merwe halutaan tutkimusmielessä leikellä kappaleiksi. Hän lähtee pakosalle ja päätyy District ysille, Christopher-nimisen muukalaisen suojiin. Cristopher puuhaa aluksen korjaamista ja Maasta häipymistä ikiajoiksi.

Christopher poikineen onkin koko leffan ainoa sympaattinen hahmo. Sotilaat, MNU:n työntekijät, nigerialaiset asekauppiaat ja kadunmiehet väriin katsomatta ovat kaikki kauheita tyyppejä. Yleensä sympatia tuppaavat olemaan sorretun puolella, mutta eipä alienien käytöskään ole näille kunniaksi. Alienia voi sentään ymmärtää; vituttaahan se kun 20 vuotta potkitaan päähän. Elokuva tarjoaa laajan ja kattavan valikoiman ihmis(ja ei-ihmis)luonnon kusipäisyydestä.

Osin dokumenttityyliin kuvatun leffan erikoisherkuista ovat kadunmiesten haastattelut.
”Miksi me hyysätään noita Maahan muuttajia, ne on pelkkiä rikollisia ja roskasakkia.”
”Rapumies on rapumies. Ei se ole rasistinen sana, nehän on ihan ravun näköisiä. Kyllä asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä.”
”Mä en halua, että mun verorahoja käytetään noiden Maahan muuttajien hyysäämiseen.”
Tarkastaja suosittelee elokuvaa kaikille, erityisen lämpimästi ”maahanmuuttokriittisille”.

Leffan piti olla Peter Jacksonin ohjaama, Halo-videopeliin perustuva pätkä. Ensin ohjaajaksi siirtyi eteläafrikkalainen Neill Blomkams, sitten koko Halo-hommasta luovuttiin. Hyvä juttu, tällä filkalla on varmasti paljon enemmän sanottavaa kuin Halo-elokuvalla olisi ollut.

Spoilerivaroitus .
Tarkastaja huomaa kuulleensa tarinan ennenkin. Christopher (!) Johnson tulee taivaasta (avaruusaluksella), tekee ihmetekoja (teknologian saralla), saa kannattajia (Wikus Van De Merwe) mutta joutuu ihmisten vainoamaksi. Otetaan vangiksi, välttää lopullisen kuoleman, nousee taivaaseen (avaruusaluksella) ja palaa joskus hamassa tulevaisuudessa pelastamaan kansansa. Onko somalipakolainen Jeesuksen toinen tuleminen?

G-force
Elokuva

Ohjaus: Hoyt Yeatman
Käsikirjoitus: Marianne Wibberley, Cormac Wibberley
Pääosissa: (ääninä) Nicolas Cage, Penélope Cruz, Sam Rockwell, Jon Favreau, Steve Buscemi

Tiedättehän seikkailuactionin tyypillisen hahmokartan: on valkoinen mies (johtaja), musta mies (ase-ekspertti, joka tykkää autoista ja musiikista), kaunis nainen (vanhoissa elokuvissa puolustuskyvytön, 80-luvun jälkeen tehdyissä elokuvissa pätsky mimmi, joka hoitaa homman silloin kun miehet eivät pysty) ja comick side kick (nörä läski tai törppö). Vaikka G-forcen päähenkilöt ovat marsuja, paletti on sama.

G-force on kolmesta marsusta, yhdestä myyrästä (okei okei, tähtikuonokontiaisesta) ja kärpäsestä muodostettu erikoisagenttiryhmä, jonka täytyy pelastaa maailma kun ihmiset eivät siihen pysty. Lapset rakastivat stooria, jossa pienet rökittävät isoja 6-0. Ottaen huomioon millaista aivojensulatussontaa lapsille on teattereissa tarjolla, on tämä pätkä melko aikuisystävällinen. Tarkastaja jopa hörähteli, joskin eri kohdissa kuin skidit.

Toisin kuin moni lastenelokuva, G-force ottaa kantaa muutamaan aikuisiakin kiinnostavaan asiaan. Se argumentoi turkistarhausta ja eläinkokeita vastaan. Ihmisten elektronista valvontaa vastaan sanotaan voimallinen sana. Leffa toteaa, että elämässä menestyäkseen ei tarvita hienoa syntyperää vaan koulutusta (marsut luulevat olevansa geenimanipuloituja superyksilöitä, mutta paljastuu, että he ovatkin tavismarsuja ja pystyvät huimiin erikoisagenttitehtäviin ainoastaan koulutuksensa ansiosta). (Käytinkö piirretyistä marsuista juuri pronominia ”he”?). Ja tietenkin ne klassiset, pieniä ei saa kiusata ja koolla ei ole väliä.

Ensi-ilta 11.9.

Kreivitär
Elokuva

Ohjaus: Julie Delpy
Käsikirjoitus: Julie Delpy
Pääosassa: Julie Delpy

Tarkastaja hykerteli, että hyvältä kuulostaa: elokuva Draculan esikuvasta, transylvanialaisesta sarjamurhaajattaresta Erzsébet Báthorysta. Vaan ei. Tässä elokuvan kymmenen pahinta vikaa.

1. Elokuva on tylsä.
35 minuutin kohdalla ei ole vieläkään tapahtunut mitään. Vaadin veriorgioita, niitähän tässä teatterissa jokainen on katsomassa!

2. Hahmot ovat ohuita ja epäuskottavia.
Voiton vie Daniel Brühlin esittämä nuori rakastaja, jolla on yksi luonteenpiirre: vähän nössö. Erikoismaininta Andy Gatjenin esittämälle masokistirakastajalle, jonka motiiveissa ei ole päätä eikä häntää.

3. Huono syy ryhtyä murhaajaksi
Miksi aina pitää mennä sekaisin siitä, että mies jätti? Eikö nainen nyt voisi edes kerran olla elokuvassa ihan vaan sadistinen murhaaja ja sekopää, tappaa satoja neitsyitä ja kylpeä näiden veressä ihan omasta aloitteestaan?

4. Leffan opetus kusee.
”Historia on voittajien kirjoittamaa, ei me oikeasti voida tietää, minkälainen tyyppi Erzsébet Báthory oli.” No älä. Jos ei kerran voida tietää, mikä pakko siitä on tehdä tylsä?
”Kreivitär Báthoryn hirmuteot saattoivat olla vain kateellisten miesten panettelua.” Ehkä, mutta jos tyyppi ei ollutkaan sekopäinen sarjamurhaaja (hahmon ainoa kiinnostava piirre) vaan tylsimys, miksi helvetissä siitä pitäisi tehdä leffa?

5. Ruma ja tympeä.
Karpaateille sijoittuvasta pukudraamasta voisi varmaan saada visuaalisesti hienon.

6. Lisää ruutuaikaa punapäiselle lesbonoidalle.
Vaikka Anamaria Marinca näyttelee kuin yläasteen joulujuhlan kakkosmiehitys, on hänen esittämänsä noitanainen filkan menevin henkilö.

7. Liian kaunis pääosanäyttelijä.
Erzsébet Báthory kauhistui vanhenemistaan niin, että alkoi murhauttaa nuoria tyttöjä kylpeäkseen näiden veressä. Julie Delpy saa vaivoin puristettua naamaansa yhden naururypyn. Neitsyiden verta, tuota 1600-luvun Botoxia, ei tämä täti tarvitse.

8. Eläytymisongelma
”Aaaargh, olen viisikymppinen täti ja minulle tulee ryppyjä!” Eläytyköön ken viitsii.

9. Ääliöintiä käsikirjoituksen tasolla.
Hevosen eteen hyppäävä, ruton runtelema noitanainen? Camp-leffassa hyvä, vakavassa historiallisessa draamassa auttamattoman pöljä. Esimerkkejä on kymmenittäin, mutta tylsyys on silti kässärin pahin ongelma.

10. Liian vähän piiskausta ja lesboseksiä.
Jos annetaan ymmärtää, pitää ymmärtää myös antaa.

Nord
Elokuva

Ohjaus: Rune Denstad Langlo
Käsikirjoitus: Erlend Loe
Pääosassa: Anders Baasmo Christiansen

Kolmikymppisellä Jomarilla menee kehnosti. Työ hiihtokeskuksessa on helvettiä, kämppä kauhea, tyttöystävä karkasi parhaan kaverin matkaan ja psykologilla pitää ravata kun ei ole kaikki inkkarit kanootissa.
Naisenryöstäjäystävä tulee käymään. Jomar vetää turpaan ja saa sen jälkeen kuulla, että hänellä on poika. Jomar ottaa moottorikelkan, reseptilääkkeet ja kanisterin pirtua ja lähtee ajamaan 900 kilometrin matkaa pohjoiseen poikansa luo.

Erlend Loen käsikirjoittamana alkoholismi, tuhopoltto, lumisokeus, psykologille valehtelu ja menetetty ura huippu-urheilijana ovat hirveän hauskoja asioita. Tai ehkä hirveitä ja hauskoja. Elokuva hiveli tarkastajan suomalaisuutta – Jomar voisi hyvin olla Pertti. Parhaaseen kaurismäkeläiseen tyyliin hahmot ovat luusereita, joita kuvataan karulla lämmöllä.

Aluksi tuntuu siltä, että Nord puhuttelisi aiheiltaan ja tervanmustalta huumoriltaan lähinnä pohjoisen asukkeja. Nord näyttäisi kuitenkin kahmivan palkintoja mille festarille se ikinä lähetetäänkään. Ensimmäisenä polvilleen putosi Berliini.

Tarkastaja vaatii: katso tämä leffa. Bonuksena elokuvahistorian hauskin itsemurhakohtaus.

http://www.nordthemovie.no/