Terveiset New Yorkista! Täällä rikkaat ovat rikkaita.
Rikkaiden yksi tapa käyttää rahojaan on antaa ne museoille. Tyypillinen tapa on nimetä itsensä mukaan saleja tai käytäviä, superrikkaat ja vähemmän vaatimattomat nimeävät itsensä mukaan kokonaisen museon. Systeemillä saadaan aikaan maailman parhaat museot, mutta sillä on myös hyvin häiritseviä piirteitä.
Tarkastellaanpa aluksi lähemmin vaikkapa Luonnonhistoriallisen museon sponsorointikäytäntöjä. Museo on osittain valtiorahoitteinen, osittain se pyörii lahjoituksilla.
Alimmalla tasolla on ryhtyminen museon tukijaksi, membership. 70 dollarilla vuodessa pääsee ilmaiseksi kaikkiin näyttelyihin, saa museon lehden vuosikerran, 10-15 prosenttia alennusta museokaupan ja kahvilan ostoksista sekä pääsee toisinaan osallistumaan vain jäsenille tarkoitettuihin kiertokävelyihin. Tämä on kuitenkin paarialuokan jäsenyys – kukapa haluaisi olla vain member, kun voi olla supporter ($ 400), sponsor ($ 800) tai friend ($ 1000)? Nämä pääsevät jo vuotuiseen jäsenille tarkoitettuun vuosijuhlaan sekä jäsenaamiaiselle, saavat järjestää lapsensa synttärit museossa ja voivat jättää takkinsa erityiseen, vain jäsenille tarkoitettuun naulakkoon. (Lisää jäseneduista täällä.)
Sitten ovat lahjoittajat, jollaiseksi pääseminen vaatii jo tuhansia, jopa miljoonia dollareita. Museoiden salit, huoneet ja oikeastaan kaikki mahdollinen on nimetty isojen lahjoittajien mukaan - Samuel J. and Ethel LeFrak Theater, Milstein Hall of Ocean Life, Arthur Ross Terrace ja niin edespäin. Koska pelkkä salien nimeäminen ei riitä, voi myös niiden huonekalut nimetä itsensä mukaan. Penkki Samuel J. and Ethel LeFrak Theaterissa maksaa 2500 dollaria, Milstein Hall of Ocean Life:ssa 35 000 dollaria ja Arthur Rossin kattoterassilla 50 000 dollaria. (Veikeä tapa erotella nousukkaat todellisista superrikkaista – jollain on penkki, toisella se sali, jossa penkki sijaitsee.)
Tämä johtaa siihen, että museon on täynnä nimiä. Tyyppejä, joista tiedämme yhden asian: he ovat rikkaita. (Sen sijaan emme voi päätellä, että he ovat upeita tieteenrakastajia, jotka hyvää hyvyyttään lahjoittavat valtavia omaisuuksia museolle. Ison osan lahjoituksesta saa vähentää veroissa, esimerkiksi tuhannen dollarin lahjoituksesta voi vähentää 944 dollaria.)
Muuta emme tiedä, vaikka kysymyksiä herää paljon. Esimerkki: täytetyn manaatin vieressä on lappu, joka kertoo, että se on kunnostettu Magda Thompsonin avokätisellä lahjoituksella. Onko Magda Thompson saanut valita, mikä eläin hänen rahoillaan kunnostetaan? Miksi hän on valinnut juuri manaatin? Onko hän suuri manaattien ystävä? Antaako kukaan rahaa tylsien matojen kunnostamiseen?
Samanlainen käytäntö on muissakin museoissa. Mitkä ovat tällaisen sponsoroinnin hyvät ja huonot puolet?
Hyvät ensin: maailman parhaat museot. Maissa, joissa lahjoituskulttuuri on pisin ja syvin, siis Yhdysvalloissa ja Britanniassa, sijaitsevat maailman parhaat museot. Näissä maissa on riittävästi rikkaita, jotka voivat antaa rahaa museoille. Museot eivät useimmiten pyöri yksinomaan lahjoittajien varassa, vaan museon ylläpitoon osallistuu myös valtio, osavaltio tai kaupunki.
Sitten huonot: ensinnäkin outo vinouma verotuksessa. Hyväntekeväisyyteen annetut rahat voi vähentää verotuksessa, joten samalla kun rikkaat tekevät hyväntekeväisyystyötä, valtio menettää verotuloja. Tämä johtaa siihen, että rikkaat voivat osittain päättää, minne heidän verorahansa käytetään. Köyhät eivät voi.
Toisekseen sponsorointikäytäntö johtaa joskus taiteen sensuroimiseen. Vähän aikaa sitten Washington D.C:ssa sijaitseva National Portrait Gallery poisti näyttelystä David Wojnarowiczin aidsia käsittelevän teoksen Fire In My Belly. Syynä oli se, että vaikutusvaltaiset republikaanit ja katoliset - joista moni oli museon sponsori - painostivat ja uhkailivat museota. Nyt teos on esillä New Museum of Contemporary Art -nimisessä taidemuseossa New Yorkissa. Kävin katsomassa; krusifiksin päällä ryömiviä muurahaisia, heinäsirkkoja, mies vetää käteen. Ihan hieno teos, mutta ei siis mitään poikkeuksellisen moraalitonta tai kauhistuttavaa. Tässä pätkä:
Kolmanneksi sponsorijärjestelmän ylläpito vaatii museoilta yllättävän suuria panostuksia. Lahjoittajien hyysääminen erilaisilla gaaloilla, yksityiskierroksilla, aamiaisilla ja lasten synttäreillä syö rahaa ja työvoimaa. Toki museo jää plussan puolelle, mutta tässä törmätään jälleen ongelmaan lahjoitusten verovähennyskelpoisuudesta.
Neljäs sponsoroinnin häiritsevä piirre on vähän vaikeampi selittää, mutta yritän. Se on rikkaiden ihmisten jatkuva läsnäolo. Lähes kaikki isot museot toimivat sponsoroinnilla, mutta rikkaiden nimiä tulee esiin myös muualla. Keskuspuiston penkeissä on lahjoittajien nimet. Keskuspuistosta voi adoptoida puun ja saada nimensä laattaan puun viereen. Julkisia rakennuksia ja niiden osia nimetään isojen lahjoittajien mukaan. Tämä johtaa siihen, että asiat, joiden pitäisi kuulua ihan kaikille - puut, puiston penkit, kansallisten museoiden kokoelmat - ovatkin yhtäkkiä yhden rikkaan henkilön nimissä. Meidän pitää tuntea kiitollisuutta näitä rikkaita ihmisiä kohtaan. Meitä muistutetaan jatkuvasti siitä, että ilman Oscar Sullivania sinäkään et istuisi siinä penkillä ja katselisi Mary Hartzin sponsoroimaa puuta. Se on sitä paitsi valheellista, koska puistoon käytetään myös julkista rahaa ja Oscar on jo aikaa sitten vähentänyt penkkinsä veroissa.
Mitä mieltä olette? Nousisiko suomalaisten museoiden taso, jos tänne juurrutettaisiin sponsorikäytäntö? (Tällä tarkoitan yksityishenkilöiden sponsoroimia asioita, firmathan sponsoroivat meilläkin jo suurta osaa näyttelyistä.) Pitäisikö lahjoitusten olla verovähennyskelpoisia? Harmittaisiko, jos lähipuiston orapihlaja-aidassa komeilisi Nalle Wahlroosin nimi? Ja ennen kaikkea: minkä eläimen kunnostamisen sinä sponsoroisit?
