Kulttuuri

Mummot ja vaarit ovat sellaisia tyyppejä, joilla ei koskaan ajattele olevan mitään mystistä menneisyydessään. Jotenkin sitä kuvittelee, että villasukkien kutominen, ristikoiden tekeminen ja naapureiden kyttääminen ovat kuuluneet isovanhempien intohimoihin jo teinivuosina. Mutta mitäpä jos vuosikymmenien takaa paljastuisikin jotain mehukkaampaa? Vaikka se, että vaarisi oliskin homo?

”Katson kuvan taakse. Siellä on käsinkirjoitettu teksti T.M. & U.H. ja vuosiluku -39. Isoisä oli syntynyt vuonna 1919. Koska kuvassa on kesä, hän on siinä kahdenkymmenen.
Nopea ja armoton hyökkäys on paras. Soitan isälle.
- Kuka on Toivo Marras?
- Miksi kysyt? kysyy isä takaisin.
- Kuka hän oli?
- Isoisäsi aseveljiä.
- Mitä muuta tiedät hänestä?
- Kunnanlääkäristä? Antaa menneiden jo olla. ”

Sami Hilvon esikoisteoksessa ”Viinakortti” nuori homopoika Mikael palaa isovanhempiensa kotiseudulle vaarin kuoltua. Isoisän viinakorttiin kätketystä valokuvasta ja vaarin jälkeensä jättämistään päiväkirjoista paljastuu Mikaelille totuus siitä, ettei nimismiehenä toimineen vaarin menneisyys ollut kokonaan se, jonka hän lapsuudessaan näki. Isoisän elämän rakkaus ei ollutkaan hänen isoäitinsä, vaan sotakaveri Toivo Marras.

”Viinakortti” kuvaa rakkautta ihanan aidosti ja herkästi. Kun kyseessä on rakkaus, ei sukupuolella ole väliä. Tunne on se, joka merkitsee. En muista, milloin olisin tiruattanut näin monta kyyneltä pelkästään siitä ilosta, että joku osaa kuvata rakkautta näin kauniisti.

Hilvon teos olisi ollut luultavasti kelpoa lukemista jo pelkästään sillä, että se olisi keskittynyt pävittelemään homojen asemaa ajassa, jolloin homous oli sekä rikos että sairaus. ”Viinakortti” ei kuitenkaan väheksy myös tämän ajan homoseksuaaleihin kohdistuvia ennakkoluuloja ja paineita. Vaikka virallinen laki on muuttunut, ei ihmismieli muutu yhtä nopeasti.

Sodassa rakastuneet sotilaat palaavat ”Viinakortissa” lopulta kotiin. Seuraavat rivit eivät kiteytä pelkästään heidän omaa kohtaloaan, vaan se kuvastaa homoseksuaalisuuden yhtiskunnallista murrosta tulevien vuosikymmenten aikana:
”Sota oli poikkeustila. Se vaati kaiken, mutta myös salli paljon. Rauhan armottomuudesta miehillä oli vain aavistus.”

Hilvo Sami: Viinakortti. 2010. Tammi.

Kouluampumisille ei vielä saa nauraa, natseille saa (paitsi Saksassa). Estonialle voi nauraa pienessä porukassa, mutta ei julkisesti. Itsemurhapommittajille on Suomessa voinut nauraa jo hyvän aikaa, mutta englantilaisen ohjaajan kokopitkää itsemurhapommittajakomediaa saatiin odotella viisi vuotta. Ei ihme, että haasteeseen tarttui juuri Chris Morris. Tulos on Four Lions, komedia, jonka huumori on törkeämpää kuin Sacha Baron Cohenilla ja mustempaa kuin Martin McDonaghilla.

Englantilainen Morris on ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan kimpussa. Hänet tunnetaan älykkäistä, uskomattoman epäsovinnaisista komediasarjoista. Tunnetuimpia Morrisin ohjaamia sarjoja ovat oikeita poliitikkoja ja julkkiksia kusettavat, medialle nauravat The Day Today ja The Brass Eye, jonka pedofiliajakso innoitti enemmän valituksia kuin mikään muu tv-ohjelma Britanniassa sitä ennen. (Morris haastattelee pedofilialiiton puheenjohtajaa: ”Tässä on 6-vuotias poikani. Sinä olisit valmis makaamaan hänen kanssaan!” ”En olisi.” ”Valehtelet! Kerro totuus, haluat harrastaa seksiä kuusivuotiaani kanssa!” ”Ei, en halua.” ”Miten niin et?” ”No, hän ei mielestäni ole kovin viehättävä.” ”Mutta hän on lapsi!” ”Silti.” ”Ettäs kehtaat sanoa noin pojastani!”)

Four Lions kertoo viidestä itsemurhaiskua suunnittelevasta muslimimiehestä Englannin Sheffieldissa. Joukon suurimmat aivot omistaa Omar (Riz Ahmed), joka toimii päivisin ostoskeskuksen vartijana ja kertoo iltaisin pojalleen satua Leijonakuninkaan Simban käymästä jihadista. Omar ja Waz (Kayvan Novak), jonka mielestä paras pommi-iskun kohde olisi internet, lähtevät Pakistaniin terroristien koulutusleirille. Kotiin jäävät solun kaksi muuta jäsentä, käännynnäis-sekopääbritti Barry (Nigel Lindsay), jonka auton sytytystulpat hajoilevat, koska ne ovat juutalaisia, sekä Faisal (Adeel Akhtar), joka opettaa korppeja pommittamaan bordelleja ja tekeytyy räjähdysaineita ostaessaan IRA-terroristiksi, jotta häntä ei epäiltäisi muslimiksi. Mukaan värvätään vielä Malik “The Mal” Hassan (Arsher Ali), joka räppää itsemurhavideonsa Tupacia siteeraten. Kuten arvata saattaa, miesten pommitusaikeiden tiellä ei seiso Jumala eikä kohtalo, vaan tyyppien silmitön typeryys.

Morrisin näkemys ihmiskunnasta ei ole erityisen mairitteleva. Itsemurhapommittajat ole urheita marttyyreita, jollaisina terroristijärjestöt haluavat heidät esittää, eivätkä vaarallisia vihollisia, jollaisina Pentagon soisi meidän näkevän terroristit. Täydellisiä ääliöitä ovat myös poliisit (”Käskin ampua karhun, mutta ammuit Wookieen!”), väkivallattomat muslimit (”Lukitset vaimosi kaappiin!” ”Se ei ole kaappi, vaan hyvin pieni huone.”) ja brittiläiset normijampat. Ainoat pätevät tyypit leffassa ovat pakistanilaisia terroristeja, joiden luona Omar ja Waz mokaavat niin kolossaalisella tavalla, että päättävät ottaa ensimmäisen koneen takaisin Britteihin.

Brittiläinen tv-huumori on perinteisesti tehnyt pilaa arjen idiotismista. Ohjaaja teki omien sanojensa mukaan neljän vuoden pohjatyön, tutustui islamiin ja muslimeihin, haastatteli Guantánamo Bayssa virunutta Moazzam Beggia sekä istui toinen toistaan typerämpien rikollisten oikeudenkäynneissä. Four Lions onkin TOP-100 kokoelma keinoja, joilla pyhän sodan voi mokata. Leffa alkaa pieleen menneillä itsemurhavideo-otoksilla ja päättyy päähenkilöiden osallistumiseen Lontoon maratonille räjähteillä täytetyissä naamiaisasuissa. Vakava kysymys, miksi nämä miehet haluavat räjäyttää itsensä, sivuutetaan. Mutta tarkoitus ei olekaan antaa itsemurhaterroristeille puheenvuoroa, vaan nauraa heille. Elokuva on kiinnostavasti ja rohkeasti kuvattu kokonaan itsemurhapommittajien näkökulmasta, mutta se ei tarkoita, että itsensä räjäyttävät toisen sukupolven maahanmuuttajaurpot ansaitsisivat reilun käsittelyn. Jos katsot tänä vuonna yhden komedian, katso tämä.

Taide herättää tunteita. Pahinta, mitä taiteilija voi kokea, on se, ettei hänen hengentuotteensa herätä mitään värinöitä. Inhokin on parempi kuin ”ihan kiva”.

Vaikka jonkinlainen taustatieto ja oppineisuus joskus parantavatkin taide-elämystä, on kokemus taideteoksen kanssa aina tunneasia. Jostakin pitää, ja jostakin ei, eikä siihen voi paljonkaan järjellä vaikuttaa. Koulussa kuitenkin jo opetettiin, että tunteella heitetty ”kun en vaan tykännyt tästä kirjasta” ei riitä. Taito perustella oli kypsyyden (ja kympin) merkki. Mutta voiko taidekokemustaan todella perustella järkevästi? Tottakai sanat siihen jostain opitusta löydetään, mutta onko se siltikin pelkkää bluffausta? Määritteleekö kaikkea pelkkä tunne?

Kesä on vapautumisen aikaa, joten tässä itseltäni pieni aivan pelkästään tunteeseen perustuva huomiolista kirjallisuudesta. Näitä olen usein miettinyt, mutta eihän niitä ole ollut kovin korrektia sanoa ääneen...varsinkaan, kun se järjellinen perustelu puuttui omastakin mielestäni.

1. Parhaat runot löytyvät laululyriikoista. Miksi vaikka tämän ajan leinoja (Heikki Salo, Terhi Kokkonen, Jukka Poika...) ei arvosteta myös kirjoittajina?

2. Kirjallisuusarvostelujen kieli on ärsyttävää. Tuntuu, kuin arvostelijoiden täytyisi tunkea erikoistermi jokaiseen lauseeseen. Oletteko huomanneet, että lähes jokaiselle termille on olemassa myös se suomenkielinen sana, jonka kaikki lukijat myös voisivat ymmärtää? Ärsyttävää itsensä korostamista...ei kirjallisuus ole salatiedettä.

3. Maria Jotuni oli taitavampi kirjoittaja kuin Minna Canth. Julkisuus ei mennyt silloinkaan ansioiden mukaan.

4. Ihmiset, jotka mainitsevat ”Pikku prinssin” lempikirjakseen, laskevat pisteteitään minun silmissäni.

5. Sofi Oksanen ei vaan ole niin hyvä.

Näin...nyt on sinun vuorosi avautua! Luulen, että tiedän yhden avautumisteeman....kerron viikon päästä, osuinko oikeaan.

Kuolleista kuuluu puhua hyvää. Minulle on jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi se, miksi hautajaispuheen päähenkilö ei enää muistutakaan sitä realistista tyyppiä menneestä, vaan tämän ylle on laskeutunut jokin pyhyyden ja täydellisyyden verho. Kusipäisestä kylähullusta tulee ”harvojen ymmärtämä taiteilijasielu” ja vaimonhakkaajankin on vain ”elänyt tunteella”.

Edellisen huomioon ottaen, tuntuukin jotenkin kliseisen tylsälle omistaa tämä kirjoitus edesmenneelle Tommy Tabermanille. Kuitenkaan en voi muuta todeta, kuin että jätkä oli kuningas. Sanon sen nyt, kun en sitä kirjailijan eläessä ehtinyt mainita…Ehkä toteutankin perinteisiimme kuuluvaa kaavaa: hyvää voi puhua vasta sitten, kun henkilö on kuollut, tai ainakin pois huoneesta.

Taberman oli ensimmäinen runoilija, joka kolahti meikäläiseen täysillä. Ennen jäbän rivejä olin kuvitellut kaiken runouden olevan väinämöistä, ja siksi riimittömät rakkaudentunnustukset olivatkin niin ihania. Tabermanista pro-äijää ei kuitenkaan tehnyt itse runot. Hän oli ennen kaikkea mahtava ihminen. Ihminen ihmisyyden ja inhimillisyyden ytimessä.

Kun kyynikot valittivat, ja eduskunnan laskelmointi litisti toiset, Taberman sai meidät uskomaan johonkin parempaan. Harva suomalainen on uskottava puhuessaan rakastelun, toivon ja lapsenmielisyyden puolesta, mutta Tabermanin kohdalla naureskelulle ei ollut sijaa. Ja edes sairauden viime hetkillä kirjailijan kirjoituksista ei näkynyt viha, vaan ennen kaikkea elämän kunnioittaminen.

Taberman opetti, kuinka kuuluu elää. Hänen asenteensa – tabermanismi – elää kirjailijan poismenosta huolimatta tämän runoissa. Toivottavasti me jäljelle jääneet osaamme kuunnella, mitä niillä on sanottavaa.

Kun takana on 11 päivää aurinkoa Espanjassa, ja sitten vielä lisää aurinkoa kotimaassa, on jokseenkin haastavaa keksiä jotain mielekästä sanottavaa aiheesta kirjallisuus. Joillekin kesä tarkoittaa kulttuurimatkoja kylämuseoihin, klassikkokirjoja ja aivojen aktivoimista sivistykselle. Olen toisen koulukunnan tyttö. Kun aivot on laitettu lomavaihteelle, ei niihin mahdu muuta kuin grillimakkara ja UV-suojat. Ei se silti tarkoita sitä, etteikö kesällä voisi lukea. Tässä pari lukuvinkkiä aivonsa auringossa pehmittäneille lomalaisille:

1.Älä käytä kirjastoa (ei päde muina kuukausina). Lainattu teos ei saa sotkeutua siideriin, limuun, hiekkaan ja aurinkorasvaan.
2.Osta pokkari (kaupasta, ei lentokentän kioskistia). Painaa vähemmän. Kantta voi taivutella.
3.Valitse jokin helppojuoninen teos, jonka voi keskeyttää ja aloittaa uudelleen ilman, että aivot rasittuvat turhaan. Tähän tarkoitukseen sopivat parhaiten dekkarit ja hömppäkirjat.
4.Lue kerrankin juuri sitä, mitä haluat. Unohda koulukirjat ja työpaperit.