Kulttuuri

Viime viikkoina olen lukenut ainoastaan Dracula-aiheisia kirjoja. Anna Höglundin tuore tohtorinväitöskirja Vampyrer. En kulturkritisk studie av den västerländska vampyrberättelsen från 1700-talet till 2000-talet oli mainio, mutta niin surkeasti oikoluettu että jouduin välillä nousemaan nojatuolista huutamaan ärsytyksestä (ja koska nojatuolini on FatBoy ja istumiseni pikemminkin röhnötystä se ei olekaan mikään pikkujuttu).

Uppsala-arkeologi Anders Kaliffin Dracula och hans arv – myt, fakta, fiktion selvitti, että erään edesmenneen romanialaisen folkloristin (tohtori Paul Binder) mielestä Bram Stoker ei perustanutkaan kreivinsä hahmoa ainoastaan Vlad Tepesiin, kuten yleisesti on kiitos Florescun ja McNallyn sitten 70-luvun ajateltu. Ehkä Stoker olikin kuullut eräistä Draculan jälkeläisistä, jotka asuivat kirjan Draculan linnan alueella, ja jotka olivat 1700-luvulla huhun mukaan vampyyrejä? Tepesistä nimittäin ei, verenhimostaan huolimatta, Romaniassa koskaan kerrottu sellaisia juttuja. Hän on pikemminkin eräänlainen kansallissankari, jota myydään nykyään virallisesti Draculana ainoastaan turismiin liittyvistä syistä.

Joka tapauksessa, minulla oli nyt tekosyy lukea Stokerin Dracula uudestaan, ja hittolainen, sehän oli mainio! Muistin sen teinivuosilta tylsänä kirjeromaanina, jossa vanhanaikaiset leninki- ja heppavaunu-ihmiset taistelivat jotakin yhtä vanhanaikaista goottikreiviä vastaan. En kai ollut pienenä kovin sivistynyt, tai pikemminkin en tiennyt viktoriaanisesta yhteiskunnasta juuri mitään, mutta romaanihan on niin täynnä cutting edge-kamaa että se on suorastaan scifin rajoilla.

Sankarit ovat supermoderneja early adoptereita, jotka matkustavat junilla, lähettävät sähkeitä, lukevat tieteellistä kirjallisuutta ja harrastavat teknologiaa jota tuskin edes löytyi markkinoilta. Kyllä, Anna Höglund, Anne Ricen Interview With the Vampiressa käytetään nauhoitusteknologiaa epäviralliseen The Dracula Tapes-jatko-osaan viitaten, mutta siinä Dracula tekee nauhoituksia koska alkuperäisessä romaanissa tohtori Sewardilla on “phonograph” - laite joka vuonna 1897 on tuskin edes markkinoilla.

Varsinkin Mina Harker on totaalinen geek girl, joka harrastaa pikakirjoitusta, kirjoittaa koneella, unelmoi fonografista ja opettelee huvikseen juna-aikatauluja. Hn on tulevaisuuden airut, jonka kunniaksi herrat sitten kukistavat muinaisen machohirviön – ja jota ilman koko projektista ei olisi tullut niin mitään.

Sitäpaitsi kirja on oikeasti aika jännittävä. Suosittelen!

Okei, joiduin tietysti lukemaan myös sen Dacre Stokerin uuden, virallisen Dracula kakkosen. Hengittelen tässä vähän ja palaan sen kohdalla asiaan kohta…

Tällä viikolla jouduin, tai pikemminkin pääsin, linnaan. Växjön yliopiston kupeessa (joka muuten vaihtaa vuodenvaihteessa fuusion seurauksena nimekseen Linnaeus-yliopisto) sijaitsee romanttinen satulinna Teleborgs Slott. Jos saatte koskaan kutsua Linnaeus-yliopistoon esim puhumaan, pistäkää ehdoksi yöpyminen linnahotellissa! Lumimyrskyn iskiessä ikkunasta tuuli tosin suoraan sisään (nyt olen kotona kipeänä), ja yöllä kun Bram Stokerin Draculan lukemisen välillä piti käydä veskissä käytävän päässä taisi vähän sukka tutista, vaikka muurien sisällä onkin Teleborgissa kovin viihtyisää. Eikä kimppuun käynyt käytävällä yhtään hehkeätä vampiraa.

Yliopiston joulujuhlassa soittaneen Beatles-soundalike-bändin paksumpi laulaja kyllä katsoi vähän sillä silmällä, mutta minua ei napannut. Vaikka he olivatkin pelottavan taitavia, suhtaudun firmajoulujuhlaviihdyttäjiin foobisesti, samalla tapaa kuin jotkut pelkäävät klovneja: liian hyvät sosiaaliset skillit, liian sulava pinta, liian hyvä känniääliöiden sietokyky, liian vähän tarvetta omaan taiteelliseen tulkintaan. Minulle tulee mieleen Body Snatchers ja, no, vampyyrit. Niistä lisää ensi viikolla.

Olin Växjössä puhumassa lastenkirjallisuuskonferenssissa, jossa lähestyttiin tekstejä postkolonialistisin ottein. Oman paperini nimi oli Saving the World from Southern California: Global Girl Power in Buffy the Vampire Slayer, eikä siitä nyt sen enempää. Muut puhujat olivat about kaikki älyttömän kiinnostavia. Vahvimmin minulle jäi mieleen kaksi esitelmää, jotka yhdistyivät eeppiseen mitähittoa-hetkeen.

Rutgers Universityn Lynne Vallone piti tiistaina tunnin mittaisen keynoten pygmeistä – niiden historiasta, mediakuvasta lännessä (millä tarkoitetaan käytönnössä: pohjoisessa), ja roolista kolonialistisessa mielikuvituksessa. Hän selvitti, kuinka ajatus pygmeistä koodaantuu lastenkirjallisuudessa kokoeroihin. Niin “erirotusia muukalaisia” (tälle lienee sulavampi suomennos – “the racialised Other” on termi jota haen) ja asiaanliittyvien tarinoiden perintö näkyy lastenkirjallisuuden isoissa ja pienissä hahmoissa edelleen. Oli kyse sitten oompa-loompista tai (kuten Maria Ceciren erinomaisessa paperissa) C.S. Lewisin näkymättömistä yksijalkaisista tai Harry Potterin puutarhatontuista, näennäisesti harmittomat koomiset miniatyyrimiehet kertaavat kolonialistista kuvastoa, jossa pienikokoiset muukalaiset ovat kuin lapsia, joita valkoisen normiyhteiskunnan pitää sivistää.

Växjön Astrid Lindgren-professuurin haltija Astrid Surmatz, joka oli myös konferenssin pääjärjestäjä, on muun muassa subarktisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän puhui omassa paperissaan Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonista ja Elsa Beskowin Ollin hiihtoretkestä. Molemmat kirjailijat ovat Ruotsissa käyt kats pyhimyksiä, ja heidän tuotantonsa olivat ja ovat tärkeitä kansallisidentiteetin rakentajia. Surmatzia kuitenkin kiinnosti, kuinka näissä kahdessa pohjoiseen vahvasti kytkeytyvässä teoksessa saamelaiset ovat näkymättömiä, nimettömiä ja/tai ennakkoluuloisesti esitettyjä.

Ollin hiihtoretki jäi eniten vaivaamaan, varsinkin kun luimme esitelmän jälkeisessä keskustelussa kaikki yhteistoimin kirjan kuvia Lynne Vallonen esitelmän valossa. Talvikuninkaan linnassa nimittäin asuu pieniä punalakkisia tyyppejä, joiden aikuiset ovat saman mittaisia kuin pikku Olli itse. Kuvista on selvää, että he ovat saamelaisia. Teksti ei nimeä heitä tai esittele heitä sen kummemmin, mutta kertoo, että he valmistavat siellä kaikki joululahjat. Pohjoisen alkuperäisväestön kommodifikaatio jouluturismin osaksi jaksaa aina hämätä minua Lapissa käydessäni, mutta saamelaisten ja tonttujen yhteensulautuminen pohjoismaisessa lastenkirjassa hätkähdytti minua silti aikalailla.

Surmatz siteeraasi kustantamojen ja kriitikkojen esittelyjä ja mielipiteitä Olli-klassikosta (josta tuli juhlaversioita käsittääkseni vuonna 2003, 50 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen). Kirjan saamelaiset eivät esiinny niissä sanallakaan - aivan kuten kirjan tekstissäkään, vaikka niitä on kuvissa enemmän kuin ketään muita päähenkilöä lukuunottamatta. Ollin suomalainen kustantaja Gummerus seuraa samaa perinnettä.

Lynne Vallone muistutti puheessaan Dr. Dolittle-kirjojen yhteydessä, että lienee parempi julkaista vanhoja lastenkirjoja sellaisenaan, jolloin lapset ainakin saattavat tunnistaa ja kyseenalaistaa ilmeisen rasismin, kuin tehdä sensuroituja versioita, joissa vaikeammin havaittava arvoihin ja symboleihin piiloutuva syrjintä on silti kirjoissa tallella. Kontekstia voi tarjota esipuheilla ja muilla kirjoilla. Yritimmekin joukolla keksiä lastenkirjallisuutta, jossa saamelaisia ei eksotisoitaisi tai infantilisoitaisi, ja joka ehkä jopa esittelisi modernia saamelaiselämää. Mitään ei tullut mieleen.

Hitomi Kaneharan Käärmeitä ja lävistyksiä ilmestyi vihdoinkin suomeksi ja suosittelen sitä kaikille! Tai ehkä ei ihan kaikille; se on väkivaltainen tarina tatuoinneista, lävistyksistä ja destruktiivisesta seksistä, ja ymmärrän hyvin lukijoita joiden on silloin vaikeata repiä rivien välistä mitään runollista tai suuria tunteita. Suhtauduin itsekin varsinkin kirjan alkumetreillä koko ideaan aika kielteisesti. BDSM-seksistä ja bodymodifikaatiosta kirjoitetaan niin älyttömän paljon puppua ja ilmiöitä käytetään usein tusinametaforina: “Ooh, teinityttö angstailee, katsokaas, nyt se antautuu rappiomiesten hyväksikäytettäväksi ja goottiviulu soi.” Todellisuudessa rajuimpienkin alakulttuurien psykologia on aika paljon monimutkaisempi.

Kaneharalla on kuitenkin sekä henkilökohtaisia kokemuksia elämästä yhteiskunnan reunalla että rutkasti kirjallisia lahjoja. Ei kestä kauhean montaa sivua ennenkuin lukija kiinnostuu Barbietyttö Luista ja hänen kahdesta sairaasta rakastajastaan oikeasti, eikä käänteitä tai loppua voi noin vaan ennakoida. Minusta kirja käsittelee kiinnostavasti myös nuorten naisten asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa. Saatan ylitulkita. Eräs tuntemani miespuolinen lukija ei huomannut kirjassa sellaista juovaa lainkaan.

Romaanin suomennos vaikuttaa selauksen perusteella aika mainiolta – olen itse lukenut sen englanniksi (hyvä) ja ruotsiksi (heikompi). Keskustelin itse asiassa romaanista FST:n Boktid-ohjelmassa jo kun se viime keväänä ilmestyi ruotsiksi. Samasta ohjelmasta löytyy myös Hitomi Kaneharan haastattelu, ja jos oikein muistan klippejä Käärmeitä ja lävistyksiä -elokuvasta ja kuvamateriaalia sen mangaversiosta. Käy tsekkaamassa YLE:n elävästä arkistosta.

Coco avant Chanel
Ohjaus: Anne Fontaine
Pääosissa: Audrey Tautou, Benoît Poelvoorde, Alessandro Nivola
Elokuva

Coco Chanel & Igor Stravinsky
Ohjaus: Jan Kounen
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Anna Mouglalis, Elena Morozova
Elokuva

Coco Chanel
Axel Madsen
Kirjallisuus

Chanelin muotitalon satavuotissynttäreitä juhlistaa kaksi Gabrielle ”Coco” Chanelista tehtyä elokuvaa sekä Otavan uudelleenjulkaisu alun perin vuonna 1991 kirjoitetusta elämäkerrasta.

Mademoiselle Chanelin elämäkerran kirjoittamisen täytyy olla erittäin epäkiitollinen tehtävä. Hän nimittäin yritti kaikin mahdollisin keinoin salata menneisyytensä (mm. lahjomalla veljensä eläkkeelle, jottei näitä löydettäisi ja yhdistettäisi häneen), ei puhunut henkilökohtaisista asioistaan ja valehteli erittäin paljon.

Chanelin ihon alle ei päästä elokuvissa eikä kirjassa. 12 tunnin Coco-intensiivikurssin jälkeen en edelleenkään tiedä, mitä Chanel tunsi, mitä hän ajatteli tai mitkä olivat hänen motiivinsa. Kirjan 400 sivusta ainakin sata on turhaa taustoitusta, pitkäpiimäistä maailmansotien käänteiden selostusta ja turhanpäiväisten tuttavien henkilöhistorian kertausta. Materiaali on selvästi loppunut kesken, eikä kirjailija ole tehnyt juurikaan haastattelututkimusta, vaan referoinut jo aiemmin kirjoitettua. Miksi Chanel kohteli alaisiaan julmemmin kuin Anna Wintour, mutta maksoi mukisematta kavereidensa vieroitushoidot? Kirjasta saa kyllä selville, mitä Chanelin elämässä tapahtui, mutta ei sitä, kuka muodin suurnainen todella oli.

Coco avant Chanel on elokuva Chanelin nuoruusvuosista, ajalta, jolloin hän ei vielä ollut muoti-ikoni. Chanel ei ollut nuorena kuuluisa, koska hän ei ollut tehnyt mitään kiinnostavaa. Siinä onkin elokuvan ongelma. Elokuva alkaa orpokodista (myöhemmin Chanel kielsi olleensa orpo), jonka karun, luostarimaisen estetiikan väitetään myöhemmin vaikuttaneen Chanelin tyyliin. Hän ei koskaan sietänyt krumeluureja. Seuraa ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka on nähty kirjoissa ja kankaalla tuhansia kertoja: köyhä tyttö laulaa kabareessa, hänet bongaa rikas mies, tyttö muuttaa miehen elätiksi, ei ole onnellinen, löytää elämänsä rakkauden, menettää tämän, nousee omille jaloilleen. Huokaus.

Perään on pakko katsoa Coco Chanel & Igor Stravinsky, joka jatkaa siitä, mihin edellinen leffa jäi. Asetelma on kääntynyt: nyt Chanel onkin mesenaatti, joka poimii venäläisen säveltäjän siipiensä suojaan. Taiteilijat aloittavat suhteen Stravinskyn vaimon nenän alla. Leffassa ollaan Mads Mikkelsenin karisman varassa. Ei Anna Mouglaliskaan huono ole, mutta Chanel oli tyyppinä niin etäinen, että olisi virhe esittää hänet muuna kuin kylmänviileänä bisnesnaisena.
(Miksi muuten Mikkelsen, ihana mies ja upea näyttelijä, on kaikissa rooleissaan hikinen ja klähmätukkainen? Paitsi Pusherissa, jossa hän on kalju.)

Molemmat leffat ovat rakkaustarinoita. Mutta miksi? Muodin merkittävin nainen olisi ansainnut elokuvan, joka kertoo hänen työstän ja elämästään, ei muutamasta miesjutustaan. Stravinsky ei ollut Chanelin merkittävin tai pitkäaikaisin rakastaja, ei myöskään Coco avant Chanelin sympaattisin hahmo, mesenaatti Étienne Balsan (Benoît Poelvoorde) (joka elokuvassa on jostain syystä kuvattu setänä, vaikka mies oli oikeasti Chanelia vain kolme vuotta vanhempi).

Jos Cocon tarina on pakko kertoa miesten kautta, olisin mieluummin katsonut elokuvan hänen natsiupseerirakastajastaan. Kun 60-vuotiaan Chanelin päätä vaadittiin sodan jälkeen pölkylle natsien kanssa vehkeilystä, hän vastasi kuulustelijoilleen
”Minun ikäiseltäni naiselta ei voi odottaa, että hän katsoo miehen passia, jos hänellä on mahdollisuus rakastajaan”.

The Book. Bible Illuminated. Uusi testamentti.
Kirjallisuus

Raamatun tekstissä on munaa, mutta sen käyttöliittymä on surkea. Näin ajatteli ruotsalainen mainosmies Dag Söderberg ja suunnitteli huippuvalokuvaajien kuvittaman, keskiverto-Voguen kokoisen, kahvipöytäkirjan näköisen Uuden testamentin. Nyt luomuksen on kustantanut suomeksi Suomen Pipliaseura, joka taannoin kalasteli nuoria lukijoita Raamatun pariin Kozumi Shinozawan Manga Messiaalla.

Ja tottahan se on. Raamatun teksti on kaunista, viisasta, hassua, raivostuttavaa, pelottavaa ja kuvottavaa. Miksi se pitäisi tarjoilla tylsissä kansissa ja painaa sille ärsyttävän ohuelle, helposti repeävälle leivinpaperille? Söderberg tilasi eri uskontoja edustavilta valokuvaajilta tyylikkäitä, iskeviä ja provokatiivisia kuvia, jotka toden totta avaavat uusia näkökulmia Raamatun tulkintaan.
Esimerkiksi lausetta Jos pappisvirka muuttuu, muuttuu välttämättä myös laki koristaa kokosivun kuva Margit Sahlinin, Ruotsin ensimmäisen naispapin, vihkimistilaisuudesta vuodelta 1960. Vanhaa viisautta Jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syömän höystää Paris Hilton.
Ei näillä ehkä pakanaa käännytetä, mutta saapa perus-lutsku ihmeteltävää kotitarpeiksi.

The Bookissa jakeet on poistettu ja teksti taitettu aikakauslehtityyliin neljälle palstalle. Pysäyttävimmät kuvat löytyvät, tietenkin, Ilmestyskirjasta. Sen avaa aukeaman kokoinen, itsensä mielenosoituksessa tuleen sytyttänyt mies. Aiheesta jatkavat muun muassa ympäristökatastrofit.

Vaikka suurin osa kuvista on upeita ja kunnianhimoisia, on kuvakerronta välillä hieman laiskaa. ”Sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä” -jae on saanut kylkeensä kuvan, jossa arabipoika ja juutalaispoika kulkevat kädet toistensa harteilla. Tämä ei ollut tuoretta edes Euroviisuissa.

Söderberg haluaisi, että Raamattua lukisivat muutkin kuin uskovaiset kristinuskoiset. Hänen mukaansa Bible Illuminated –projekti ei sitoudu mihinkään uskontoon, vaan haluaa innostaa ihmisiä tutkimaan yhteistä kulttuurihistoriaa ja arvioimaan Raamattua kriittisesti. Ihan kiva, mutta kyllä uusi Testamentti melko lähtökohtaisesti sitoutuu tiettyyn uskontoon.

Se kriittinen arviointi onkin sitten tämän laitoksen keskiössä, The Book ei nimittäin päästä kristittyjä helpolla. Kristityn maailman karuja tekoja lyödään naamalle armotta. Tituksen kirjeessä, otsikon ”Kristittynä maailmassa” alla nähdään kuvia Leopold II:n aikaisesta Kongosta. Yhdessä kuvassa sotilas ruoskii sidottua, alastonta miestä. Toisessa seisoo noin viisivuotias poika, jolta vartijat ovat runnelleet käden ja jalan, koska pojan kylä ei tuottanut tarpeeksi kumia.
Fundamentalismia kommentoivat kuvat Kansan Temppeli -kultin johtajasta Jim Jonesista, joka käski yli 900 seuraajaansa juomaan syanidilla jatkettua juomaa.
Auts. Kirja osoittaa karulla tavalla, ettei ehkä kannata jeesustella vaikkapa islamin nimissä tehtyjä kauheuksia ainutlaatuisiksi, on nimittäin oma pesäkin putsaamatta.

The Bookin saa omakseen 28 eurolla. Maistiaisia sivulla http://bibleilluminated.com/

p.s. Jos Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, näyttääkö Jumala enemmän Arnold Schwarzeneggerilta vai Angelina Jolielta?

Salo
Kirjallisuus

Turkka Hautalan esikoisromaani Salo on antropologinen tutkielma suomalaisen pikkukaupungin asukkaista. Nakkikiskanaisen, lehdenjakajan, kebab-yrittäjän, kännykkätehtaan pomomiehen, narkkarin ja muutaman muun tarinat risteävät Salon harmaissa maisemissa. Jokainen ihmiskohtalo saa paikkansa parrasvaloissa ja edellisen tarinan sivuhenkilö siirtyy seuraavassa luvussa pääosaan.

Tarinat ovat hirveän lakonisia ja hirveän hauskoja. Ihmiset elävät samassa kaupungissa, jopa samassa talossa, mutta eivät kohtaa toisiaan, vaan liukuvat toistensa ohi – tsehovilaisuutta suomalaisittain. Hautala rakentaa hahmonsa herkullisesti ja osoittaa, että jumala on yksityiskohdissa. Lukija ymmärtää välittömästi, millainen on luonteeltaan ja ulkonäöltään mies, ”vältti kymmeniä koulun liikuntatunteja unohtamalla verkkarit kotiin”.

Kaikki täyspäiset ihmiset ovat häipyneet pikkukaupungista – uppoavan laivan voi jättää, jos tietää pysyvänsä pinnalla. Täyspäisin kaupunkiin jäänyt on täydellisesti suomalaistunut Irakin kurdi, jonka isä vaatii tätä puhumaan huonoa suomea kebab-tilauksia toimittaessaan, suomalaiset kun haluavat kebabinsa mausteeksi eksotiikkaa. Lehdenjakaja-abitytön tarina on tuttu kaikille pikkukaupunkiteineille: vain ajatus siitä, että pian pääsee pois, auttaa jaksamaan. Ja tieto/luulo siitä, että pelkkä poispääsy tekee onnelliseksi. Tarinat muistuttavat paikoin liikaakin – olisiko kokonaisuus hyötynyt yhdestä hieman valoisammasta tapauksesta?

Hautala sukkuloi vaivatta eri-ikäisten ja -taustaisten ihmisten maailmassa. Hän kirjoittaa nuoren aikuisen suuhun sopivaa kieltä harvinaisen hyvin – seikka, johon moni on kiusallisella tavalla kompastunut. Myös salon murretta on ihana lukea, eritoten kylähullu Hattuleidin turskahduksia.

Romaani kannattaa paitsi ostaa ja lukea, myös säilyttää. Viidenkymmenen vuoden päästä se annetaan lapsenlapselle rippilahjaksi ja kehotetaan lukemaan, millaista elämä oli silloin kun mummu oli nuori.

Kirjamessut
Kirjallisuus

Kirjamessut ovat monella tapaa surullinen tapahtuma. Kerran vuodessa kaivetaan koloistaan Suomen esiintymiskyvyttömimmät ja -haluttomimmat ihmiset ja istutetaan heidät väkisin yleisömassan eteen punastelemaan ja änkyttämään onnettoman haastattelijan johdolla. Tämä siis parhaassa tapauksessa.

Messulavoille nimittäin päästetään vain ne, joiden voidaan edes mielikuvituksessa odottaa vetävän kuulijoita. Kustantamojen ja kirjakauppojen omille pikkulavoille sen sijaan kärrätään kaikki kyseisen puljun vielä jotakuinkin hengittävät ja liikuntakykyiset kirjailijat. Kirjamessuilla vallitseekin erittäin epätasa-arvoinen tilanne: yleisöä kiinnostavat puhujat, noin 10 % esiintyjistä, vetävät salit täyteen ja käytävät tukkoon. Loput puhuvat tyhjille seinille, mikä on vallan kiusallista sekä heille itselleen että ohi kiirehtivälle messuvieraalle.

On sydäntäsärkevää nähdä, kuinka kirjailijaparat pannaan väkisin mumisemaan kirjaostoksia suorittavan väkijoukon taustalla. Kukaan ei pysähdy kuuntelemaan. Sitten heidät siirretään nimikirjoituspöydän taakse siltä varalta, että joku olisi ostanut heidän uuden romaaninsa ja haluaisi siihen omistuskirjoituksen. Turhaan. Tekee mieli ostaa kirja siksi, että kirjailijalla olisi edes yksi omistuskirjoitus kirjoitettavana. Ehkä kirjakaupat yrittävät saada meidät ostamaan kirjoja säälistä.

Ja mistä ne haastattelijat kaivetaan? Todistin tilannetta, jossa Paavo Lipponen puhui yksityisesti minulle ja sanomalehden kuvaajalle. (Se oli hyvin pelottava kokemus.) Lipposen luulisi kiinnostavan kansaa, mutta haastattelija pitkästytti jopa Lipposta itseään kysymällä seuraavan kysymyksen:
”Mikä on urheilun merkitys elämässäsi?”

Kyllä, kirjailijoiden joukosta löytyy myös hyviä esiintyjiä. (Kuten Anna-Leena Härkönen, joka ei tänä vuonna esiinny.) Mutta kovin vähän. Nämä ihmiset ovat kirjoitetun kielen ammattilaisia, jotka eivät halua eivätkä osaa olla lavalla. Mahtava kirja vesittyy, kun kuulee kirjailijan puhuvan höpöjä sen syntyprosessista haparoiden ja henkeä haukkoen.

Vihonviimeinen virhe on mennä kuuntelemaan paneelikeskustelua. Kirjamessujen paneelin tyypillinen kokoonpano:
- B-luokan scifi-kirjailija, joka on jotenkin saatu huijattua Suomeen asti
- Suomen ainoa nörtti, joka kyseistä kirjailijaa lukee
- Jonkin nörälehden toimitussihteeri (usein sama henkilö kuin edellä)
- Suomentaja, joka on vuonna 1978 suomentanut kirjailijan novellin Jyväskylän yliopiston Start Trek –kerhon lehden kevätpainokseen

Sama toistuu muissa genreissä. Voi pojat, enpä malta odottaa lauantain paneelikeskustelua Deckaren som möjlighet och utmaning, jota tähdittävät Inger Frimansson, Johan Theorin ja Marianne Peltomaa.

Hautausmaan Poika
Kirjallisuus

Kun Neil Gaimania sanotaan neroksi, viitataan hänen sarjakuvatuotantoonsa. Romaanit ovat olleet vähän sinne päin – huimaavasta mielikuvituksesta saadaan maistiaisia, mutta jättipottia ei ole osunut kohdalle.

Hautausmaan poika on Gaimanin toinen nuortenromaani. Se operoi Gaimanin kotikentällä - uuskumman maailmassa, elämän ja kuoleman, tämän maailman ja tuonpuoleisen rajamailla - samaan tapaan kuin edellinen nuortenkirja Coraline varjojen talossa.

Isä, äiti ja tytär murhataan. Mutta yksi murha jää tekemättä. Kaksivuotias poika pääsee sattumalta pakoon ja päätyy hautausmaalle. Hautausmaan väki, kummitukset ja epäkuolleet, ottaa hänet suojelukseensa ja kasvatettavakseen. Poika, Ei-kukaan Owens eli Eikku, oppii kummittelutaitoja ja kokee seikkailuja tuonpuoleisessa, mutta kaipaa elävien pariin. Eikkua aletaan valmentaa kohtaamaan eläviä ihmisiä ja lopulta myös perheensä murhaaja.

On helppo nähdä, mikä esiteiniä kirjassa viehättää. Välillä painiskellaan lukijaa koskettavien kasvukipujen kanssa ja pannaan koulukiusaajat kuriin kummittelemalla (kukapa ei olisi halunnut tehdä niin). Välillä toteutetaan Suurta Kohtaloa, joka Eikun varalle on määrätty, tanssitaan karmeankaunista kuolemantanssia tai ratsastetaan hurjasti iljettävien raadonsyöjäguulien matkassa. Fanit ovat muuten kirjan julkaisun jälkeen järjestäneet omia kuolemantanssiaisia, tsekkaa http://www.youtube.com/watch?v=F9WEeDt_wC8

Hautausmaan poika kohoaa takuulla koulukirjastojen lainauslistojen kärkeen. Valitettavasti kirja kärsii nuortenromaanitaudista: sivuhahmot ovat vähän onttoja ja tarina ainakin aikuislukijalle turhan simppeli. Pilkahduksia Gaimanin neroudesta nähdään jälleen, mutta aika pieneksi kirja silti jää.

Englanninkielisestä kirjasta on olemassa lasten ja aikuisten versio. Teksti ei eroa, mutta aikuisten kirjan on kuvittanut nerokas ja mielettömän taitava Dave McKean, lasten version Chris Riddell. Suomeen on viisaasti tuotu McKeanin versio. Älä hämäänny kansikuvasta: kirjan kuvitus on parhaimmillaan sydämen nyrjäyttävää.

Bunny Munron kuolema
Kirjallisuus

Maailman goottiskene odotti Nick Caven kakkosromaania kuin Brandon Leen toista tulemista. 20 vuotta sitten julkaistu Kun aasintamma näki Herran enkelin oli vaikea, synkkä, surullinen ja ellottava. Bunny Munron kuolema on ainakin synkkä, surullinen ja ellottava. Ja aika hauska, joskaan ei liene yllätys että goottijumalan huumori on vallattoman mustaa.

Englannin koillisrannikon ränsistyneissä vuokrakortteleissa haisevat epätoivo ja kissankusi. Siellä metsästää Bunny Munro, irvokas seksimaanikko, ruma sisältä ja rappion raiskaama ulkoa. Bunny tuo lähiönaisten elämään nopean panon ja 75 millilitraa ruusuntuoksuista käsirasvaa.

Bunnyn huoripukittelu ajaa vaimon itsemurhaan. Hirttäytyneen ruumiin tissit näyttävät hyviltä ja kesken hautajaisten on päästävä vetämään käteen. Bunny lähtee jälleen yhdelle kauppareissulle, joka on koituva viimeiseksi. Rappioretkelle lähtee kartanlukijaksi 9-vuotias Bunny Junior. Kuollut vaimo kummittelee sekä isälle että pojalle, ja kummituskin on lapselle parempi huoltaja kuin syöksykierteessä rimpuileva isä.

Iljettävää nimihenkilöä voi sääliä muttei sympata, sen verran karua kamaa raiskaukset ja fantasiat 3-vuotiaasta tytöstä ovat. Valopilkku on Bunny Junior, fiksu ja terävä lapsi, joka fanittaa isäänsä ehdoitta. (Caven kaksospojat ovat sopivasti 9-vuotiaita.) Tärkeimmässä sivuosassa kirjassa on Avril Lavignen alapää, johon palataan 16 kertaa.

Bunny Munron kuolema oli hyllytetty elokuvakäsikirjoitus, josta Cave muokkasi romaanin. Bunny elää samassa rappion ja masennuksen universumissa kuin Caven laulujen hahmot. 2000-luvun Kauppamatkustajan kuolemassa amerikkalaista unelmaa ei ole koskaan ollutkaan, on vain sukupolvien ketju englantilaista white trashia. Siihen roskakasaan kannattaa ehdottomasti hypätä, tonkia ihmisluonteen jätteitä ja nauttia kaikista aromeista.