Kylvä ite kaalis

Tiedostavan nuoren kaupunkilaisvasemmiston suosituin sana on jo hetken ollut yhteisöllisyys.
Viime viikolla se tuli naamalle. Kahdesti.
Ensin parin korttelin päässä asuva puolituttu kertoi, että hän puuhaa kavereineen Punavuoreen kahvilaa. Se olisi nyyttäriperiaatteella ja nollatuloksella pyörivä ”punavuorelaisten kohtauspaikka”, jonne naapuruston ihmiset ”iästä ja taustasta riippumatta” voisivat tulla ”tapaamaan ja tutustumaan”. Hän kysyi, olenko kiinnostunut tulemaan mukaan.
Sitten toinen, Pakilassa asuva kaveri intoili kaupunkiviljelemisestä. Hän huomautti, että taloyhtiössäni on kiva sisäpiha, jonne voisi hyvin pystyttää kaupunkiviljelyksen. Voisimme sitten naapurien kanssa kasvattaa siellä vaikka kaalia. Niin hän aikoi tehdä Pakilassa.

”Herran tähden, EI!”, minä ajattelin. En halua pygätä naapureilleni kahvilaa enkä viljellä heidän kanssaan kaalia. Kaupungissa asumisen parhaita puolia on se, että naapurien kanssa ei tarvitse hengailla. Heitä ei tarvitse edes tuntea. Tervehdimme kun kohtaamme rapussa kerran kolmessa kuukaudessa. Useimmat maalta muuttaneet ystäväni ovat kurkkuaan myöten täynnä kahville punkevia naapureita. Heidän mielestään tiedostavien kaupunkinuorten yhteisöllisyys muistuttaa häiritsevästi sitä asiaa, jota maalla sanottiin nurkkakuntaisuudeksi.

Vakiovalitus kuuluu näin:
”Kaupungissa ihmiset eivät enää tunne naapureitaan. Ei kutsuta kahville eikä remonttiavuksi!”
Ja ihan hemmetin hyvä niin. Kahvittelen kavereideni kanssa ja kutsun maksullista remonttiapua. (Seinänaapuri muuten remppaa kavereiden kanssa ja kutsuu maksullista kahviseuraa – jälleen yksi syy sille, etten mene soittelemaan ovikelloa yksinäisyyden hetkellä.)

”Mutta voihan sun naapurit olla ihan kivoja! Saisit uusia ystäviä!”
Kenties. Sama ongelma kuin nettideitti-ilmoituksissa: ei kiinnosta käydä läpi kahtasataa ihmispersettä ennen kuin yksi kiva löytyy. Panostan mieluummin laatuun kuin määrään.

Maalla asuva ystäväni ehdotti, että yhteisöllisyys on vastaus siihen, että ihmisiä pelottaa kaupungissa ja he ovat yksinäisiä. Jos tutustuu naapureihinsa, ei pelota eikä ole yksinäinen.
Ei se kyllä mene noin.

Ensinnäkin pelko. Helsinki on varsinainen herrankukkaro, ja jos täällä pelottaa, en ymmärrä, miten se pelko menee pois saman kaupunginosan tyyppeihin tutustumalla. Jos vastapäisessä talossa asuu aggressiivinen sekakäyttäjä, kannattaako mun
a) kutsua se kahville vai
b) ei kannata?
Ja jos kutsun kahville sekakäyttäjän sijaan naapurin hiljaisen opiskelijatytön, miten se vähentää pelkoa?

Toisekseen yksinäisyys. Helsinki on tarpeeksi iso siihen, että täällä voi bondata sellaisten ihmisten kanssa, jotka on kiinnostuneet samoista asioista. Jossain kolmen hengen paikkakunnalla täytyy tyytyä niihin kahteen tyyppiin, jotka sattuvat asumaan lähellä. Täällä ei tarvitse valita seuraansa maantieteen perusteella.

Jos tykkää kaalinviljelystä, voi liittyä kaalinviljelykerhoon. Siellä sitä yhteisöllisyyttä syntyy itsestään kun samanhenkiset ihmiset puuhailevat keskenään. Punavuorelaisuus ei ole mikään identiteetti (ja niille, joille se on identiteetti, tiedoksi: en halua hengailla kanssanne), eikä punavuorelaisten tarvitse yhteisöllisyyden nimissä kiusata itseään ja toisiaan yhteistoiminnalla, jota kaikki sismmässään inhoavat.