Walter de Camp

Sain seksitakuukortin! Jo oli aikakin. Siinä lukee tyylikkäin kirjaimin "De Camp Walter", "SEX GUARANTEE by JW". Seksitakuuni on voimassa ensi helmikuun loppuun. Jos olen kiltti poika ja leikin nätisti, saan taas uuden kortin.

JW = Jenny Woo.

Hemmetin miellyttävää kun ottaa huomioon millaisessa piinaavassa puutteessa meikäläinen viruu. Nyt saan jopa kerran vuodessa syntymäpäivänäni ilmaiseksi käyttööni Jenny Woon bedroomin. Aionkin mennä lähiaikoina katsomaan makuuhuonettani ja suunnittelemaan äksöniä.

Berliinissä on paikka, joka mainostaa eräitä bileitään sanomalla, että - suokaa anteeksi mainoksen arveluttava kielenkäyttö - "näistä bileistä ei kenenkään tarvitse nussimattomana kotiansa palata." Olen käynyt siellä, ja se mainoslause täsmää. Ja huom! kyseessä ei ole bordelli.

Toivottavasti myös JW:n seksitakuu toimii. - Nimimerkki "Ranteille lepotauko?"

Tyylin voisi sanoa tulleen Suomeen 1980-luvun alussa ellei jo sitä ennen olisi ollut sellaisia henkilöitä kuin Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Väitän, että Madonna on kopioinut yhden monista tyyleistään Ansa Ikoselta (nähtyään SF-paraati-elokuvan), vai mitä?

Kuvassa ei ole Madonna vaan Ansa Ikonen.

Suomessa kaikki kaupunkilaiset luokka-asemaan ja esteettiseen tajuun katsomatta pukeutuivat tyylikkäästi 1920-luvulta 1950-luvulle saakka. Sitten 1960-luvulla tyylitaju alkoi horjua. Ja 1970-luvulla tyyli romahti.

Kun tyylikkäitä ihmisiä alkoi taas ilmestyä Helsingin kaduille hienoissa asuissaan 1980-luvun alussa, se ärsytti tavallisia seppoja tosi pahasti. Varsinkin itsensä viimeistelleet miehet olivat vaarassa ottaa turpaansa ihan normaaleilta kanssaihmisiltään. Normaaliushan on kaikista perversioista se oudoin.

Ensimmäinen nykyaikainen klubitapahtuma, Futuristidisco, järjestettiin Klippanin ravintolassa jonain kesänä 1980-luvun alussa. Sinne saapui suuret määrät juhlijoita mitä hienoimpiin ja mielikuvituksellisimpiin asuihin pukeutuneina. Rakas Yle lähetti paikalle tv-kameransa ja Ylen ohjelmassa juhlijoita kritisoitiin ankarasti. On vastuutonta keskittyä pinnalliseen tyyliin, kun maailmassa on niin paljon nälänhätää.

Varmaankin saman vuoden syksyllä käynnistyi viikottainen Einstein-a-go-go -klubi ravintola Kaisaniemessä. Paikka oli aina täynnä suurenmoisia tyyliniekkoja. Yksi Einstein-a-go-gon dj::stä oli Pete Eurooppa.

Joitakin päiviä sitten pidettiin Pete Euroopan käsikirjoittaman ja ohjaaman Timanttikoirien vuosi 1984 -elokuvan avajaisnäytös. Pete Euroopan filmi on puolidokumentaarinen/puolifiktiivinen elokuva 1980-luvun alun klubikulttuurista. Se käsittelee siis aikaa, jolloin sun iskä ekat mustat kynsilakat osti. Filmi on varsin hyvä. Se kannattaa tsekata, kun Ylen Teema esittää sen joskus ensi vuoden puolella..

Timanttikoirien vuosi 1984 -filmiä ei ollut helppo tehdä, koska 1980-luvun alussa ei ollut kännyköitä, eikä siis kännykkäkameroita, ja harvalla oli siihen aikaan edes videonauhuria, videokamerasta puhumattakaan, joten liikkuvaa kuvaa on hyvin vähän. Sitäkin suurempi syy ihailla Pete Euroopan aikaansaannosta.

Kuvasin häntä avajaisnäytöksen jälkeisellä klubilla.

Kerjäläisperformanssiin saapui n. 25 "kerjäläistä" Oikein kukaan ei rohjennut kerjätä yksin, joten "kerjäläiset" asettuivat kahteen riviin. Taiteilija Fredrika Biström oli kutsussaan painottanut asianmukaiseen asuun pukeutumista.

Naiskerjäläiset.

Mieskerjäläiset.

Mieskerjäläiset takaapäin.

Mieskerjäläisten kerjäläis-asut ovat mielestäni takaapäin nähtynä varsin katu-uskottavat.

Kaikki performanssiin osallistujat ovat ulkonäöltään tyypillisiä Vihreän puolueen peruskannattajia, "viherpiipertäjiä" ja "puunhalaajia". Naiskerjäläisten ulkoasussa on lisäksi selkeä Äiti Amma -ulottuvuus.

Mutta nämähän ovat näiden ihmisten normaaleja asuja! Vihreiden perusjengi pukeutuu siis aina kerjäläis-asuun!!

LAPSI-ASIA

Performanssissa oli vain yksi äiti, joka oli ottanut mukaan lapsensa. Tai sitten hän oli "äiti", joka oli lainannut/vuokrannut lapset. Pätevää häneltä joka tapauksessa, koska lapsi on kerjäisen paras asuste.

Lähetin tekstarin eräälle naiselle, jonka lapsi on vähän alle 2-vuotias. "Jos kerjäämisperformanssi uusitaan, voinko lainata lastasi? Tuotto puolitetaan."

Häneltä tuli jonkin ajan kuluttua vastaus: "Katsotaan :)"

Lähetin uuden viestin: "Okei. 60 prossaa sinulle."

Järkyttävää miten koviin hintoihin vanhemmat nykyisin hinnoittelevat lapsensa.

Kiinnittäkää kuitenkin huomiota käyttämääni sanaan "tuotto". Kuppiin tulleista rahoista - tuloista - vähennetään kulut - hampurilaisateriat ja jäätelöt ym. - jolloin saadaan tuotto. Pystyn tekaisemaan niin paljon kuluja, ettei lapsen äidille jää lanttiakaan.

Onneksi näillä kerjäläisillä ei ollut tarvetta rahaan, koska rahaa ei tullut.

Oikeita kerjäläisiä performanssi ei tuntunut häiritsevän.

”Kerjätään yhdessä, kun se on vielä laillista! Kokeillaan miltä kerjääminen tuntuu ja miltä ydinkeskusta näyttää, jos sadoittain helsinkiläisiä kerjää samaan aikaan kortteleissa Kolme sepän patsaan läheisyydessä", näin viestittää taiteilija Fredrika Biström.

Hän kutsuu kaikkia halukkaita mukaan suureen kerjäämisperformanssiin, joka tapahtuu tänään perjantaina 10.9. klo 16.

Näin Biström Facebookissa: "Tempaus on yleinen ja kaikille avoin performanssi. Kaikki osallistujat saavat itse päättää mielipiteensä kerjäämisestä poliittisena kysymyksenä. Tapahtuma ei ota suoraan kantaa kerjäämiseen, vaan sen tarkoitus on herättää ajatuksia köyhyyden näkyvyydestä yhteiskunnassamme ja katukuvassa. Katoaako köyhyys, jos se kielletään lailla? Pukeutukaa asianmukaisesti, älkääkä unohtako tarvittavaa kerjäämisastiaa (esim. hattu, kahvikuppi, Aaltovaasi). Tapaaminen klo 16 Vanhan Ylioppilastalon edustalla, sieltä jakaudutaan sopiviin paikkoihin.”

Nyt siis jokainen nopeasti miettimään, millainen on hänen kerjäämisasunsa, ja sitten matkaan.

-----

Päivitys 10.9. 14:10

Taiteilija Fredrika Biström

Hänen uusimmat työnsä ja tehtävänsä vuodelta 2009 ovat:

Interactive installation "X-front", 7th Feminist European Research Conference, Utrecht, The Netherlands

Coordinator for Regnbågsankan

Sateenkaariankka osallistui keskustelutilaisuuteen ja marssiin.

Monet suomalaiset naiset luulevat, että heidän hiuksensa ovat ohuet, ja sen tähden hirveän ongelmalliset. Ja vähemmän kauniit. Ei pidä paikkaansa. Suomalaisten naisten hiukset eivät ole ohuet.

Väitteeni perustuu siihen yksinkertaiseen faktaan, että sellaisia asioita kuin ohut, paksu, pitkä, lyhyt, kapea, leveä ei ole olemassa. Jokin on vain ohuempi tai paksumpi kuin jokin toinen. Suomalaisten naisten hiuslaatu on toki ohuempaa kuin eteläeurooppalaisten ja afrikkalaisten naisten hiuslaatu, mutta ei siitä seuraa, että hiukset olisivat ohuet. Ja mitä väliä sillä on, että italialaisilla naisilla on paksummat hiukset kuin suomalaisilla. Mehän ollaan Suomessa.

Olen yhä uudelleen sanonut eräälle naiselle, että hänen hiuksensa eivät ole ohuet. Hän ei ole varsinaisesti uskonut puheitani, mutta pikku hiljaa hän on alkanut rentoutua hiustensa suhteen. Hän on solminut hiustensa kanssa aselevon. Hän on alkanut jopa nähdä jotain kaunista hiuksissaan. Hänen olonsa on parantunut.

En tiedä toista ammattikuntaa, joka yhtä rutiininomaisesti solvaisi asiakkaitaan kuin suomalaiset kampaajat. Kun suomalainen nainen tulee kampaajalle, kampaaja alkaa tunnustella hänen hiuksiaan ja ryhtyy herjaamaan.

Sinulla on "heikko hiuslaatu". Hiuksesi ovat "ohuet". Hiustesi päät "halkeilevat", "hapsottavat", "harottavat". Hiuksesi eivät ole "ryhdikkäät".

Saatuaan tämän solvausryöpyn niskaansa, nainen saa kuulla, että hänen hiuksiaan pitää tietenkin lyhentää reippaasti. Se on se perusjuttu. Minkä jälkeen naisen tilanne pystytään jollain ihmejipolla pelastamaan. Filmitähtikampauksesta hänen ei kannata edes haaveilla, kun hiukset ovat niin "ohuet".

Monien miesten mielestä nainen on usein kampaajalla käytyään ollut kauniimpi ennen kuin jälkeen.

Suomalainen nainen voi halutessaan antaa hiustensa kasvaa olkapäille saakka, vaikka hänen hiuksensa olisivatkin ohuemmat kuin jollain toisella naisella. Ne ovat riittävän paksut. Kukaan mies ei pidä huonona, jos naisen hiukset hiukan hapsottavat. Ei ole tarvetta föönata ja vääntää hiuksia johonkin asentoon. Who cares! Kaikkein parhain on sellainen kampaus, joka on vain tuulen pöllyttämä. Hiukan sekaisin oleva tukka saa miehen menemään sekaisin.

Jos sinun hiuksesi ovat mielestäsi ohuet - mutta ne ovat puhtaat ja yltävät olkapäille - niin voin kertoa sinulle, että kun mies painaa niihin kasvonsa ja pitää kasvojaan niissä hiuksissasi vähän aikaa, hänestä tuntuu kuin suomalainen lämmin kesätuuli hyväilisi hänen kasvojaan. Jos naisella on paksummat hiukset, hän ei pysty järjestämään miehelle tuollaista kesätuulifiilistä.

Ne ohuemmat hiukset tuntuvat sormissakin niin söpöiltä ja herkiltä.

Harakan saaressa järjestettiin taas elokuun lopulla jokavuotiseen tapaan kuutamoillan kierros. Tänä vuonna päätin vihdoin ja viimein lähteä tuohon salaperäiseen saareen, jossa en ole koskaan käynyt, vaikka se sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin päässä Kaivopuiston rannasta.

Kuu ei tietenkään paistanut juuri sinä iltana. Paksut pilvet peittivät taivaan. Oli koleaa ja voisi alkaa sataa. En ollut pukeutunut ollenkaan sopivasti saariretkelle. Villapusero oli unohtunut kotiin, ja jalassani oli kangaskengät, jotka sateen tullen kastuisivat nopeasti läpimäriksi. Mutta who cares.

Kun lähestyin Harakan laituria, törmäsin autiossa Kaivopuistossa erääseen ystävääni. Tämä kaveri repesi nauramaan, kun kerroin, että olin menossa Harakkaan. "Harakasta ei ole paluuta", hän riemuitsi. "Harakan salmessa on niin kova virta, että et pysty uimaan siitä ylitse takaisin rantaan."

Rannalla ystäväni tarkoitti Kaivopuiston rantaa, manteretta, kaupunkia, sivilisaatiota.

Harakan saaressa asuu pieni taiteilijayhteisö. "He ovat taiteilijoita ilman deadlinea", ystäväni luonnehti

Nuo taiteilijat ovat asettuneet Harakan saareen ja sen kautta joutuneet ikään kuin toiseen maailmaan. "Siellä mietitään vain parisuhteita." Jokainen luo jotain, mutta koska deadlineja ei ole, työt edistyvät hitaasti, eikä ajalla ole enää väliä..

He asuvat lähellä ja kuitenkin kaukana, jossain, far away.

Juuri sillä hetkellä alkoi sataa, ensin hiljaksiin, sitten yltyen. Kenkäni tuntuivat märiltä. Mitä vittua tässä nyt oikeastaan pitäisi tehdä, pohdin. Kuutakaan ei näy.

Niin jäi sekin Harakan reissu. Ehkä ensi vuonna. Nyt olen vielä kaupungissa, täällä.

Me helsinkiläiset emme pidä oikein minään juttuna sitä, että me olemme helsinkiläisiä. Meillä ei ole kotipaikkaidentiteettiä eikä kotipaikkaylpeyttä. Me emme ammenna mitään helsinkiläisyydestä. Me olemme epähelsinkiläisiä.

Toisin on monissa muissa kaupungeissa. New York, Berliini, Barcelona, Madrid, Pariisi, Liverpool, Manchester... Näissä kaupungeissa ihmiset ovat ylpeitä kotikaupungistaan. He ovat hyvin voimakkaasti esim. liverpoolilaisia. He arvostavat kotikaupunkinsa perinteitä.

Helsinkiläisen on jopa vaikeaa pystyä kertomaan kotikaupungistaan ulkomaalaisille. Ei tiedä oikein mitä mainitsisi. Mitä hyvää täällä taas onkaan...

Ja kuitenkin Helsinki on suurenmoinen kaupunki. Sen on erityisesti huomannut taas kesällä.

Helsinki on merikaupunki, mutta meren läsnäoloa ei lainkaan hyödynnetä matkailumainonnassa, eikä helsinkiläisille itselleenkään painoteta meren läheisyyttä.

Niinpä helsinkiläiset ovat lakanneet lähes kokonaan käymästä Helsingin edustan suurenmoisissa saarissa. Ne saaret ovat paratiiseja, joista helsinkiläiset eivät piittaa.

Pihlajasaaren kävijämäärät ovat laskeneet. Eräs Tehtaankadulla asuva nainen kertoi käyneensä heinä-elokuun vaihteessa jonakin perjantai-iltapäivänä uimassa Uunisaaressa, siis muutaman kymmenen metrin päässä Kaivopuiston rannasta, ja hän oli ollut Uunisaaren uimarannan ainut käyttäjä. "Minulla oli henkilökohtainen uimavalvoja", hän naurahti.

Mustikkamaa, joka on todella viehättävä saari ja jossa olen nuoresta pojasta alkaen viettänyt kesäisin aikaani, on muuttunut hyvin kansainväliseksi paikaksi. Se on maahanmuuttajien kansoittama. He ymmärtävät paikan arvon ja nauttivat siellä perhekunnittain slow food aterioitaan.

Meren rannalle rakennettavat uudet lähiöt pyritään tekemään niin, että niiden asukkaat suojataan mereltä. (!!!)

Joo, emmä jatka tätä pidempään. Totean vain, että tässä on jotain pahasti mätää.

Olin joitakin vuosia sitten Bill Dollarsin kanssa New Yorkissa, ja hänen ehdotuksestaan menimme hienoon barbeque-ravintolaan. Kumpikaan ei ollut syönyt Amerikassa härän barbeque-kylkiluita ja se oli Billin mielestä aukko sivistyksessämme, minkä aukon nyt mutustelisimme umpeen.

Vehreässä, avarassa, ikään kuin puutarhamaisessa ravintolasalissa aterioi perhekunnittain jenkkejä kauniisti katettujen pöytien ääressä. Tilasimme yksinkertaisesti häränkylkiluita. Ei eturuokia eikä salaatteja. Ei mitään höpinää.

Jonkin ajan kuluttua tyylikäs tarjoilija kantoi meille lautasemme. Tuijotin edessäni avautuvaa näkymää tyrmistyneenä. Iso lautanen. Ja siinä valtava kasa grillattuja härän kylkiluita sikin sokin kuin taannoiset juutalaisten luurangot Auschwitzin joukkohaudassa. Näissä luissa vain oli paljon enemmän lihaa. Siinä kasassa lautasella saattoi olla hyvinkin kilo lihaa.

”Ei ainakaan tule vähään aikaan nälkä”, Bill totesi.

”Eihän kukaan voi syödä tällaista määrää”, vaikeroin.

Yritimme kaivella kasojamme ja laskea kylkiluumme. Niitä oli kummallakin ainakin kymmenen. Ruoan liiallinen määrä synnytti niin epäesteettisen vaikutelman, että ruokahaluni katosi sen sileän tien.

Sain kalutuksi lihat parista luusta. Sen jälkeen vatsaani ei mahtunut mitään. Loput kahdeksan luuta heitettiin ravintolan roska-astiaan. Härkää oli siltä osin lihotettu turhaan, ja muutama häränrehun viljelysaari meni hukkaan.

Mitä asiakkaita nämä amerikkalaiset ravintolat kuvittelevat ruokkivansa?

Olemmeko me eläimiä? Siis luultavasti isoja koiria, joille tuodaan eteen valtava liha- ja luuannos.

Vai muonitetaanko jenkkiravintoloissa yli 140-kiloisia ihmisläskikasoja, joiden epänormaalit ruoansulatusbakteerit huutavat kaiken aikaa lisää käsiteltävää ainetta?

Vai voisiko olla niin, että joku normaalikin ihminen tarvitsee lähes kilon lihaa vatsaansa tullakseen vuorokauden verran toimeen? Olisiko meidän siinä tapauksessa pitänyt tilata vielä alkupalat ja caesarsalaatti sekä jälkiruoka?

Kysymys: Voiko Helsingissä ostaa varmasti tuoretta kalaa? – Nimimerkki En-itse-viitsisi-onkia-Camp.

Vastaus: Jos olet niin tappolaiska, että et jaksa pujottaa matoa koukkuun, silloin et voi tehdä kala-ateriaa kotona, vaan sinun on mentävä syömään kalaa ravintola Nokkaan (Kanavaranta 7). Se on ainut varmasti tuoretta kalaa myyvä paikka Helsingissä. Heillä on oma kalastaja, joka tuo heille tuoretta kalaa päivittäin.

Missään muualla et voi 100%:sesti luottaa kalan tuoreuteen. Tämä johtuu siitä, että hyvää tarkoittavat ihmiset ovat säätäneet kalanmyynnille tiettyjä hygieniavaatimuksia. Niiden johdosta kalastajat eivät voi myydä juuri pyytämäänsä kalaa suoraan veneistä Kauppatorin rannassa, kuten menneinä ”hyvinä aikoina”.

Kalastajilla pitäisi olla veneessä kylmätiski ym., mikä tekee heille kalan myynnin suoraan kuluttajalle liian vaikeaksi ja kalliiksi. Niinpä Kauppatorin rannassa myydään veneestä vain savustettua kalaa.

Juttelin torin rannassa savukalaa myyvän vanhemman naisen kanssa. Hän sanoi, että kalan tuoreus ei riipu tiskistä vaan tiskin takana olevasta ihmisestä. Säädösten takia Helsingin Kauppatorillakin on enää vain kaksi tuoreen kalan myyjää. Heidän kalansa on tämän naisen mukaan tuoretta. Tätä kannattaa siis ehkä testata.

Kysyin häneltä, saako halleista tuoretta kalaa. Siihen ei voi luottaa, savukalanmyyjänainen sanoi. Hallikalan myynnissä on niin monta tekijää samassa ketjussa, ettei tuoreudesta ole takuuta.

Kauppojen kalasta on turha puhuakaan.

Älä ainakaan osta kalaa maanantaina. Se on varmasti pyydetty ennen viikonvaihdetta, todennäköisimmin edellisenä torstaina.

Pääkaupunkiseudulla asuu miljoona ihmistä. Heidän on viritettävä onkivapansa, jos mielivät kokkailla kotona ruokaa tuoreesta kalasta.

PS Terveysviranomaiset kehottavat meitä syömään vähintään kerran viikkossa kalaa! Miljoona ihmistä jonottamassa ravintola Nokkaan syömään kalastaja Mika Norringin pyytämiä ahvenia paistettuina fileinä. Annos 26 euroa. LMAOROF!!

Viime torstaina väitettiin, että turkulainen mies on jäänyt nalkkiin valokuvattuaan salaa naisten takapuolia ostoskeskuksessa. Poliisi oli lakikirjaa turhaa plärättyään antanut valokuvaajalla 12 päiväsakkoa ja takavarikoinut hänen kameransa. Kerrottiin, että mies ei osannut sanoa, miksi hän valokuvaa naisten takapuolia.

Perjantaina uutista oiottiin. Vaikka miestä edelleen kutsuttiin takapuolivalokuvaajaksi, kävi ilmi, että hän ei kuvaakaan naisten takapuolia, vaan hän ottaa salaa valokuvia naisten hameen alta. Mies oli kätkenyt kameran salkkuun, johon hän tavalla tai toisella oli nakertanut kameran linssin kokoisen reiän. Sitten tuo pervo hivutti salkkunsa naisten jalkojen lähelle.

Kuten jokainen esikouluikäinenkin tietää, tällaisia otoksia kutsutaan upskirt-valokuviksi. Niitä voi ladata itselleen ilmaiseksi netistä tuhansittain. Joskaan upskirt-lajityyppi ei ole hirveän suosittu.

Olisi hauska tietää, onko Suomessa muitakin upskirt-valokuvaajia vai onko tämä turkulainen pittoreski ihmishahmo lajin suomainen uranuurtaja. Maailmalla harrastajia joka tapauksessa on enemmänkin. Turkulaismiehen Suomessa saamat 12 päiväsakkoa on jo noteerattu alan miesten keskuudessa maailmalla, koska eri maissa tähän jännittävään valokuvausharrastukseen suhtaudutaan eri tavalla.

Tiedossa ei ole takavarikoitiinko turkulaismiehen salkkukin. Voiko mies vain hankkia uuden kameran vai täytyykö hänen ostaa myös uusi salkku?

On joka tapauksessa selvää, että suurin osa naisista kokee tällaisen kuvaamisen tungettelevaksi ja ahdistavaksi. Sehän on aivan eri asia kuin takapuolten kuvaaminen. Takapuolikuvaaja kuvaa naisia sen näköisinä, jollaisina kaikki ihmiset heidät julkisuudessa näkevät. Hameen alle kurkistaminen on tunkeutumista yksityisyyteen.

Oma huomioni kiintyi heti siihen, että kyseinen vakkasuomalainen mies ei osannut selittää, miksi hän kuvasi naisten hameiden alle. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, sitä on todella vaikea tietää. Kyseessä on fetissi, joka perustuu viettiin. Kaikki viettitoiminnat ovat hämärän maailmasta.

Miksi joku tykkää nuolla toisen varpaita ja jalkapohjia? Miksi joku haluaa välttämättä panna ravintolan vessassa? Mahdoton sanoa. Yhtä mahdoton on pitävästi perustella, miksi ei halua nuolla jalkapohjia tai panna vessassa. Yrittäkää vaikka perustella, se ei onnistu.

Turkulaismiehen tapauksessa ei varmasti ole kyse pelkästään viehtymyksestä naisten haarojenseutuun. Asiaan liittyy myös kielletyn hedelmän maku. Jännitys, ja paljastumisen ja kiinnijäämisen pelko.

Upskirt-kuvaajat laittavat kameran piiloon salkkuun tai reppuun siten, että kameran linssin edessä ei ole mitään. Kameran tulee olla kaukolaukaistava. Ihan vinkkinä kerrottakoon, että kamera on parasta asentaa kassiin niin, että se on 45-50 asteen kulmassa maanpintaan. Se ei voi olla 95 asteen kulmassa, koska silloin salkku pitäisi pystyä työntämään seisovan naisen jalkojen väliin, mikä ei voi onnistua.

Monet alan hiipparit tekevät upskirt-videoita. Heillä on reppuun asennettuna videokamera, jossa on esim. tunnin kasetti. Sitten he käynnistävät kameran ja se on päällä koko sen ajan, kun he liikkuvat kaupoissa ja ostareilla. Tunnin aikana he ehkä onnistuvat muutaman kerran sijoittamaan reppunsa niin lähelle naista, että videolle tallentuu naisen hameen alainen maailma. Nämä kohdat on sitten kotona helppo poimia nauhalta.

Eräs japanilaismies kiinnitti kameran pieneen hauvaan, ilmeisesti koiran kaulapantaan. Aina kun joku pienistä koirista kiinnostunut hameeseen pukeutunut nainen kyykistyi paijaamaan miehen koiraa, kamera kuvasi naisen hameen alle!!!

Upskirt-valokuvat muistuttavat kiusallisen paljon toinen toisiaan. Niillä näkyy parhaimmillaan naisen yläreidet, pakaran alareunat ja vilaus alushousuista. Kasvoja ei yleensä näy, mikä tekee kuvista mielestäni hyvin pitkästyttäviä.

Tutustuisin toki mielelläni turkulaiskuvaajan kokoelmiin. Olisi mukava jutella hänen kanssaan. Hän voisi esim. kertoa luotettavaa tietoa naisten tämän kesän alushousumuodista.

Jos hän tai joku muu suomalainen upskirt-valokuvaaja haluaisi puhua kanssani (puhelimessa) harrastuksestaan, pyydän kirjoittamaan osoitteeseen walterdecamp.pressi@gmail.com