Katiska

Katiska järven pohjassa
makaa kiinni mudassa.
Katsoo, kalat uivat ohi,
hauki, ahven, kirjolohi.
Kunpa edes yksi uisi
sisään keskivälistä,
ehkä tuskaa lieventäisi,
eroon yksinäisyydestä.
Kauan on jo katiska
maannut,
vain aatellut,
tulis joku noutamaan,
pohjasta sen pelastamaan.

Nuorukainen järvellä
kyyneleitä silmissään
käy järven pohjaan tähyää.
Muistelee, kun poikasena
teki kerran katiskan.
Lähti sitten soutamaan,
luomuksensa laskemaan,
kalaa pöytään hankkimaan.

Kerran muuan kalastaja
myös järvellä souti,
katiskoistaan kaloja nouti,
pojasta asti kalastanut,
järven rantoja kolunnut.
On poika mieheksi varttunut,
vanhaksi jo tullut,
on muisti siitä kärsinyt
sekä näkö ja kuulo,
moni ajatuskin harhaluulo.
Näki pojan katiskan,
omaksensa luuli,
tiesi totuuden vain tuuli.
Koetti nostaa katiskan
hakoon juuttuneen,
kiskoi kunnes romahti,
naru katiskan katkesi,
mutta pääsi haosta.

Näin on kaksi onnetonta
erossa nyt toisistaan,
yksin omassa surussaan.
Toinen aina odottaa,
joku tulisi noutamaan.
Toinen aina etsii vaan
kadonnutta onneaan,
sai kerran elämän maistumaan,
arvoiseltaan tuntumaan,
huomiseen voimaa antamaan.
Ei pääty matka milloinkaan,
nuorukainen soutaa
pitkin järven rantoja,
pohjassa on katiska
kauempana rannasta.