I must poké you

Muistan, kun seitsemäntoista vuotta sitten lauantaiaamuissa alkoi uusi piirrossarja nimeltä pokémon. Olin silloin 11vuotias ja mietin että mikä ihme tämä on. Ihmetyksestä huolimatta sitä kuitenkin alkoi seuraamaan ja oli suorastaan rasite, että kyseessä oli aamun viimeinen piirretty. Vanhemmat alkoivat lausua tiukkoja mielipiteitä, että eikö yhdelle aamulle ole jo katsottu tarpeeksi televisiota. Puolustus oli, että pokémon tulee vielä, ja se sama ihmetys oli luettavissa heidän kasvoiltaan. Mike ihme sellainen on? Eikä aikaakaan, niin nimi oli kaikkien huulilla.

Alussa hahmoja oli vain 150 ja itsekään en osaa sanoa, miten opin kaikkien nimet ulkoa. Minusta ei kuitenkaan koskaan tullut niin suurta fania kuin jotkut olivat. Tv-sarja oli pitkään ainoa kosketus aiheeseen. Omistin muutaman pakan kortteja ja sitten niiden tuominen kouluun kiellettiin, koska nuoremmille villitys oli niin suurta, että ne alkoivat häiritä opetusta. Tv-sarjasta poistettiin niin sanotut pokéräp-osuudet, jossa kaikki sataviisikymmentä hahmoa esiteltiin noin kolmenkymmenen erissä ja hoettiin: ”kaikki kerätään”. Vain koska maa on Suomi. Täällä Aku Ankka oli vähällä joutua kieltoon ankkojen housuttomuuden takia. Sex pistolssin esintyminen on kerran estetty. Seitsemäntoistavuotiaaseen jääkiekkoilijaan kohdistunut taklaus aikuisten sarjassa poiki lastensuojeluilmoituksen ja mainitaanpa vielä eräs taideperformanssi, jossa alaston vanha nainen istui lasikaapissa nuoren naisen kasvoja esittävä maski päässä. Suomessa ei saanut esiintyä ilman bikinejä. Pokémonkin joutui siis sensuurin kohteeksi, eikä siinä ollut mitään järkeä. Sehän on täynnä väkivaltaa, mutta ketä kiinnostaa.Vanhemmat eivät vain jaksaneet kuunnella, kun lapset lauloivat mukana.

Jossain vaiheessa kaveri antoi tietokonepelin, mutta minulle ja sisaruksille se oli pelkkää pelaamista. Ei siinä mietitty, montako hahmoa on pyydystetty, kunhan sai muutaman ja koulutti ne sen verran korkealle levelille, että voitti vastustajat ja pääsi pelin läpi. Sitten vain uusi peli ja vanha savetus jäi historiaan. Senkin sitä oppi pelaamaan läpi niin hyvin, että kaverit soittelivat ja pyysivät neuvoa vaikeissa tilanteissa. Ja niitähän oli paljon. Pelaaminen oli pelkkää ajanvietettä, johon vanhemmat asettivat tiukat rajat. Ei vain pelaamiseen, esimerkiksi keittiössä aiheesta oli puhuminen kokonaan kiellettyä. Autossa tuli lopulta mitta täyteen ja piti vaihtaa aihetta.

Neljässä vuodessa kiinnostus lakkasi ja pahin huuma taisi laantua myös nuorempien keskuudessa. Siitä huolimatta kyse taitaa olla ilmiöstä, joka ei missään vaiheessa ole lakannut olemasta. Tv-sarjaa on esitetty aina joko uusintana tai uusina jaksoina ja elokuvia tehdään jatkuvasti lisää. Ja ohjelmatiedoista käy ilmi, että aamun viimeinen piirretty siirtyi aamun ensimmäiseksi. Kuka muistaa esimerkiksi digimonia, joka oli jotain aivan järjetöntä. Anteeksi vain kaikki, jotka harrastavat mangaa ja animea, miten se nyt sanotaankaan.

Nyt pokémon on sitten tehnyt puskista paluun muidenkin kuin mangan harrastajien keskuuteen ja mitäpä muutakaan siitä käy kiittäminen kuin älylaiteteknologiaa. Sehän ei ollut mitään uutta, että ihmiset kävelevät älypuhelin kädessä katsomatta eteensä ja nyt uusi huuma saa kävelemään entistä enemmän. Ei vain nykylapsia ja -teinejä, myös niitä ”nykyaikuisia”, jotka seitsemäntoista vuotta sitten olivat vielä lapsia ja villiintyivät taskuhirviöiden tulosta sen ajan hienoimmalle teknologialle eli nintendo64:lle. Aivan kuin eivät olisi koskaan lajin parista pois olleetkaan. Eihän siinä, minullakin on vielä tallessa ne kaksi peliä, jotka kaveri joskus antoi, mutta eipä ole tullut liian usein pelattua. Tylsäähän se on, kun muistaa kaiken edelleen, eikä sillä tiedolla tee mitään. Ja ikä on tehnyt siinä määrin tehtävänsä, ettei samalla mitalla pysty tietokoneen edessä istumaan minkään asian äärellä yhtä kauan kuin ennen, koska silmät alkavat kärsiä kuivuudesta. Eikä älylaitteen ruutu taida olla sen erilaisempi. Kunto kyllä kasvaa kävellessä, mutta entäs silmät? Ja jos kävelee harvinaisen lajin perässä suoraan auton alle, ei sillä ole mitään merkitystä, kuinka hyvässä kunnossa kuskin silmät ovat. Oma tyhmyys tai älyttömyys on jälleen isompi terveysriski muille kuin itselle.