Painajaisia

Viikko 7 on perinteisesti ollut penkkariviikko. Lukion vanhimmat, abit, lopettavat koulun ja juhlivat sitä naamiaisten muodossa. Nöyryyttävät koulussa jatkavia maalamalla heitä huulipunalla ja antavat hyvitykseksi karkkia. Ironista, mutta oikeutettua. Onhan lukio haastava kokemus sille joka sinne menee. Pitää päättää itse omasta lukujärjestyksestään, läksyjä tulee valtavasti ja koealueena toimii kokonainen oppikirja. Näin sanovat ne jotka jaksavat panostaa opiskeluun riippumatta siitä mitä hyötyä siitä oli. Kaikki eivät panosta mutta kevään lopussa päätä koristaa ylioppilaslakki. Tai sitten he vain vähättelevät, ettei kukaan pitäisi heitä liian fiksuna. Työ kun ei vastaa opiskelukokemusta. Lukioton voi pärjätä siinä vähintään yhtä hyvin, jopa paremmin.

Oli totuus mikä tahansa, se on omalla sairaalla tavallaan hienoa, että kaiken kokemansa jälkeen saa oikein luvan kanssa purkaa kaikki patoumat tavalla, joka ilman tietoista rituaalia voisi olla poliisiasia. Kävelet rauhassa kaupungilla ja joku pelle tulee maalailemaan huulipunalla ja viskoo nameja ympäriinsä. Tai sitten sinua luullaan eksyneeksi polttarisankariksi. Hyvä syy nauttia elämästä kerrankin kun on vielä nuori ja villi ja ylpeä siitä. Kolmekymppisenä aletaan havahtua krapula-aamuna siihen todellisuuteen että viimeksi meno oli näin hurjaa lukiossa. Krapula-aamu vaikka olisit jo lukiossa ollut lasiin sylkevä hippi, jonka villi meno perustui psykologisille tekijöille. Sinulla oli syytä painella menemään kuin ADHD, vaikka joit pelkkää limua. Alkoi ajatella että jokin on itsessä on muuttunut vuosien varrella ja ahdistuu. Miettii liikaa, masentuu ja voi seota. Pitäisi vain suhtautua asiaan rennolla otteella pilke silmäkulmassa ja ottaa muutama vuosi takaisin. Nuori ei enää ole, eikä takaisin sellaiseksi tule, niin vanhenee sitten oikein tyylikkäästi ja itseään nöyryyttäen. Hankkii itselleen nuoremman kumppanin ja elää tämän kanssa toisen nuoruuden. Nelikymppisenä kolmannen. Jos lukio jäi nuorena väliin menee iltalukioon ja juhlii sillä porukalla minipenkkareita.

Mutta juhlien jälkeen seuraa karu arki. Abeille se tarkoittaa omatoimista valmistautumista ylioppilaskirjoituksiin. Kun lakin saa päähän, voi juhlia taas. Sillä erolla että naamiaisasu on korvattu juhlapuvulla. Juhlavasti pukeutuvat myös lukion toisvuotiset, kun ovat ensin kirjaimellisesti kantaneet vanhimmat ulos koulusta. Rituaalin myötä heistä tulee vanhimpia ja siinäkö on syytä juhlaan. Tanssia 17vuotiaana ja pitää itseään vanhana. Juoda jatkoilla limua ja kuvitella olevansa fiiliksissä, bileis, eikä voi sille mitään. Karu arki on palata koulun penkille. Ehkä alkaa miettiä jo omia penkkareitaan, jotka ovat vuoden päästä. Sitten on syytä juhlia, mutta ensin pitää päättä miksi pukeutua.

Siinä kohtaa vastaan voi tulla elämän siihen asti suurin romahdus kun vanhemmat puhuvat karua kieltä. Pukeudu miksi haluat, kunhan rahasi riittävät. Ne rahat joita me säästimme sinulle syntymästäsi saakka. Nyt kun sinä olet täyttänyt 18vuotta, ne ovat sinun vapaassa käytössäsi. Me emme päättäneet että sinä menet lukioon, sinä teit sen päätöksen ihan itse. Me olemme maksaneet kaikki sinun oppimateriaalisi ja vanhojentanssipuvun. Nyt on sinun vuorosi miettiä, miten rahaa käytät. Sanasotaa siitä voi tulla, mutta ei se maailma siihen kaadu. Pitää vain laskea asioita uudelleen. Penkkarikulut vähennetään pois ylioppilasjuhlien budjetista ja jäädään jännityksellä odottamaan, paljonko saadaan takaisin ylioppilaslahjarahoina. Juhlat tulevat ja menevät ja taas on edessä karu arki. Moni poika pyörähtää armeijan harmaissa, tytöt jäävät kotiin onanoimaan. Mutta mitä nopeammin pääsee kiinni työhön tai kouluttautumaan ihan oikeaan ammattiin, sen parempi. Toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla, mutta periksi ei pidä antaa. Vaikka tuntuu ettei mikään kiinnostaisi, tee edes jotain. Silloin sinulla on kolmekymppisillä ihan oikeasti syytä juhlaan. Ajatus nuoruuden loppumisesta on paljon pienempi paha, jos ei samaan aikaan tarvitse miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tuleeko sinusta parkkipirkko, puhelinmyyjä, terveystarkastaja, jokin jota kaikki vihaavat. Ehkä poliitikko tai kiinteistövälittäjä, sellainen omituinen höpöttäjä, joka ei varsinaisesti sano mitään, kunhan tuottaa sanoja sanojen perään.