Pakkotilanne

Talviajan myötä voidaan epävirallisesti julistaa pikkujouluaika alkaneeksi. Yksi ainoa päivä vuodesta, kun kaikki riidat unohdetaan yhdeksi illaksi ja korostetaan vain sitä puolikasta, mikä näyttäytyi silloin kerran, kun ei itsekään muista tarkalleen, oliko se unta, jota ei muistanut heti herätessään. Varmaa on vain se, että kun herää seuraavana aamuna, pään ei tarvitse olla kipeä. Riittää kun muistaa, että meni kehumaan sitä työporukan laiskinta, joka ei ollut edes paikalla. Ja ahkerin sai pelkällä ajatustasolla osakseen kritiikkiä asenteestaan tehdä töitä muidenkin edestä.

Vaihtoehtona perinteisille illanistujaisille voi olla jokin aktiviteetti, joka vie ajatukset pois toisten ihmisten välittömästä arvostelukyvystä ja piilottaa samalla sen puolikkaan, jota on yleisesti tapana arvostella. Tyhmimmästä päästä voi löytyä se yksi ainoa palanen, jota ilman kaikki muu on merkityksetöntä. Mutta ilman sitä kaikkea muuta ei pysty sanomaan, mikä on ratkaisun palan merkitys.

Jos ratkaisua ei löydy, selviää, että se porukan kovaäänisin selittäjä, jonka juttuja kukaan ei jaksa kuunnella, tiesi oikean vastauksen, mutta päätti kerrankin olla hiljaa. Tai se joka ei yleensä sano mitään, sanoo oikean vastauksen ääneen, mutta kukaan ei kuuntele. Miksi? Vaikka varsinaista johtajaa ei ole, henkiseksi johtajaksi nousee se, jonka avulla ensimmäinen pala ratkeaa. Mitä useampi lukko aukeaa saman johtajan idean tai käskyn alta, sitä suuremmaksi henkinen kunnioitus kasvaa ja ajatukset kätketään kunnialla tai mitätöidään eriävällä mielipiteellä ja kunnioitus estää väittelyn.

Johtajuus voi vaihtua vain itsepäisellä soolosuorituksella, joka menee oikein. Yleinen käsitys itsepäisyydestä on negatiivinen asenne, mutta joskus se voi pelastaa ja tulee kuin luonnostaan. Mikäli porukka on veistetty samasta puusta, tilanne purkautuu ilman ongelmia ja yhteisöllisyys tiivistyy. Kenkkumaisesta työkaverista ei ehkä vieläkään tykätä, mutta jaksaapahan katsella tämän naamaa seuraavan vuoden.