Todellinen pimennys

Kolmena edellisenä kesänä sää on ollut viileä ja epävakaa. Lämpöä on vain odotettu ja toivottu, eikä sitä vain tullut. Nyt kun lämpöä on riittänyt helteeksi asti, odotukset ja toiveet ovat kääntyneet viileyden suuntaan. Jopa sateet ovat monin paikoin tervetulleita, mutta ennusteista huolimatta niitä ei koskaan tullutkaan.

Jopa kaupoista alkaa vesi loppua, eikä ensimmäisenä tule mieleen, että vettäkin voi juoda liikaa. Kun sekä sisällä että ulkona on 30astetta, kaikki maistuu niin virkistävälle, että sitä vain juo siihen tunteeseen. Kunhan on kylmää ja mielellään hiilihapollista. Vielä ei ole uutisoitu kenenkään joutuneen tiputukseen liiallisen veden juonnin takia.

Kuunpimennys on hyvin harvinainen näky Suomen kesässä ja jäi aika monelta näkemättä, kun pitkän, kuuman ja pilvettömän päivän jälkeen aurinko laski ja pilviä kohosi horisonttiin juuri sinne, minne kuu nousi. Voimaa siinä silti oli, kun sai ihmisiä liikkeelle, vaikka kaikki eivät olleet edes tietoisia siitä, mistä suunnasta sitä pitäisi etsiä. Kun kolmenkymmenen asteen helle vaihtuu yön kahdeksaantoista, tuntuu se aika kylmältä samoissa hien kastelemissa vaatteissa, eikä kärsivällisyys riitä odottamaan tuntikusia, josko ne pilvet hajoaisivat edes yhden kuvan ajaksi. Ne jotka malttoivat, saivat nähdä edes vilauksen, vaikkei se muuttanut kuvaa yhtään selkeämmäksi.

Ei yhtä selkeäksi kuin sää. Kun talvella luulimme jo päässeemme pahimmista pakkasista maaliskuun lähestyessä, tuli polaaripyörre ja piti pintansa maaliskuun yli. Kuka odotti näkevänsä ensimmäiset kesäpäivät jo toukokuussa ja saavansa niiden perään kaatamalla vettä niskaansa kesäkuussa. Nyt elämme hellekuplassa, eikä puhkeamista näy. Millainen yllätys syksy tulee kaiken tämän pyörityksen jälkeen olemaan, kun kuivuuden takia koivuissa on jo heinäkuussa keltaisia lehtiä. Havainto olisi jäänyt tekemättä, ellei kuunpimennys olisi saanut liikkeelle.