Pelkoa ja vainoharhaisuutta Internetissä

Suomen Helsingin keskustassa on kaunis vaaleanpunainen talo, jonka herra Emil Svensson piirsi 1900-luvun alkupuolella. Hillitty perinnemaali on houkutellut spray-pullovandaalit sotkemaan maalin tageillaan kerta toisensa jälkeen. Talo pestiin ja maalattiin. Joku sutaisi mustan oksennuksen seinään. Talo pestiin taas (myös se hieno kala), ja seiniin ilmestyi muutama valvontakamera.

Kuljen päivittäin pari kertaa kameroiden ohi. Talo on pysynyt pinkkinä. Rinnettä alas kulkeva toverini ei suhtautunut kameroihin samalla positiivisuudella kuin itse tein. Isoveli valvoo! Yksityisyys menee! Pedofiilit katselevat läheiseen päiväkotiin matkaavia! Ok, hän ei sanonut noin, mutta joku kieroutunut kukkahattutäti Hesarin keskusteluissa on. Itse saattaisin olla jopa hieman mairiteltu, jos kameran toisessa päässä päivystävää kiinnostaisi katsoa liukasteluani Alepan kassit kädessäni.

Nettiaktiivit/aktivistit pelkäävät monia asioita (PirateBayn maksullisuus, Jyrki Kasvin nahkatakinkäännöt), mutta suurin peloista on tiedustelutoiminta. Rapakon (sekä sen pienen että suuren) takana ollaan kuulemma suunnattoman kiinnostuneita sähköposteistamme ja muista modernin kommunikaation hedelmistä. Kauhutarinoita kiertää, kuinka CIA on muokannut viestejä tai estänyt niiden pääsyn vastaanottajalle kokonaan. Mitä oli yhdessäkin viestissä? Ystävänpäivätervehdys, jossa ei puhuttu mitään pommeista eikä rakennusten räjäyttelyistä (syttyikö Virginiassa punainen valo?). Elämme vaarallisia aikoja. Tai ehkä vain vainoharhaisia.

Viekkaita tiedusteijoita vastaan on taisteltu erilaisin asein. En ole koskaan tuntenut itseäni niin tärkeäksi kuin lähettäessäni "Moi mitä kuuluu, lähe joskus bisselle?" -henkisen viestin PGP-salauksella. Maanalaisissa bunkkereissa on koettu tukalia hetkiä viestini parissa. Terroristit varmasti kommunikoivat muuten kuin lähettelemällä selkokielistä sähköpostia, joten suurimmalle osalle salaaminen on IN YOUR FACE, BIG BROTHER -periaate. Ymmärrän periaatteen ja kaipuun yksityisyyteen. Olen vain aivopesty ekshibitionismiin ja ajatukseen, ettei rehellisellä miehellä ole mitään pelättävää.

Aivan oma ilmiönsä on Facebook-panikointi. Normaali Facebook-päivittelijä tuskin tietää mitään PGP:stä tai tietoturvasta ylipäätään, joten tiedottomuus lisää tuskaista panikointia. Nyrkki suussa pelkäävän sunnuntaiselaajan painajaisissa FB-tilin tiedot on myyty CIA:lle, WalMartille ja varmaan naapurillekin pientä lahjusta vastaan. Sanomalehti Keskisuomalainenkin pelottelee murtovarkailla, jotka löytävät profiilista osoitteen ja tiedon pitkästä kesälomasta. Tyhjää kämppää ihaillessaan voi pohtia, oliko 5000. FB-ystävä vakuutuksen omavastuun arvoinen. Käyttäjät tuskin ymmärtävät, että tapaukset ovat erittäin harvinaisia; suurimman riskin keittävät kasaan käyttäjät itse. Sekin on yleensä "vain" riski kasvojen menetyksestä, ikuisesta häpeästä ja avioerosta kännikuvien ja viinalla kyllästettyjen avautumisten takia.

Mitä tässä sanoisi. Hengittäkää syvään ja käyttäkää maalaisjärkeä. Yksityisyydestään paskahalvauksia saavat ovat melkein yhtä naurettavia kuin luottokorttinumeroaan pitkin nettiä kylvävät riemuidiootit. Älkää tehkö mitään, mitä ette tekisi siinä paljon vouhotetussa oikeassa elämässä. Sielläkin on vaaroja, eikä netissä voi edes tehdä mitään, mitä oikeassa elämässä ei voisi. Kaupunkien keskustoja valvoo lukuisat valvontakamerat - ja lukuisat vartijat ja poliisit. Se kylmä linssi vain vaikuttaa niin uhkaavalta ja suurta ymmärtämättömyyttä aiheuttavalta, vaikka ihminen senkin takana lymyää.