Kävin hetki sitten ottamassa uudella tekniikalla laitetut teippihiustenpidennykset ja täytyy sanoa, että kyllä pysyy hyvin ja tuntuu todella laadukkaalta hiukselta. Ja näyttää upealta. Nämä ovat mxl adexive-merkkiset. Sain myös ihanat sexy hairin tuotteet, jotka tuoksuukin jo niin ihanalta. Tykkään Cime beauty housesta todella paljon ja Vilma tekee hyvää jälkeä.
Facebookissa on tällä hetkellä menossa hauska mainoskampanja. Jos näät siellä videoita niin katsoppas ne ja naura. Nimittäin nyt voi linkittää ystävänsä viidakon tähtöset aiheisiin juttuihin ja olla mukana jujussa.
Yritys ei ole ensimmäinen: aikaisemmin ovat kaatuneet jo Google Wave ja Google Buzz.
Uusi yhteisöpalvelu on mielikuvituksettomasti nimeltään Google+. Näin Google itse kuvailee sitä alkuvaiheessa:
[LAINAUS]Jakaminen on tärkeä osa verkkoa, mutta se voisi meidän mielestämme olla paljon yksinkertaisempaa. Tästä syytä olemme pyrkineet lisäämään Googleen pari uutta juttua: tekemään yhteydenotoista verkossa enemmän todellisen elämän kaltaisia.[/LAINAUS]
Vaikuttaa siltä, että kortti, jonka Google haluaa vetää hihasta, on juuri tiedostojen jakaminen ja videopuhelut, joilla taas Guardianin uutisen mukaan tungetaan Skypen puolelle sohvaa.
Toistaiseksi Google+ toimii kutsulla pienelle testiporukalle. Kutsua voi kuitenkin pyytää.
Seurasin eduskuntavaalien ääntenlaskua, tietenkin, netistä. Ensijysäytyksen tapahduttua, siis kello 20 reikäreikä, Facebookin yli pyyhkäisi tsunami. Jälkijäristykset jatkuvat edelleen.
Nyt on minun vuoroni harrastaa NIMB- eli Not In My Backyard -ajattelua. Eivät ne onneksi minun nenäni alla pyöri.
En ole ainoa, joka miettii, mistä ne äänet ovat tulleet. No eivät ainakaan Facebookista, harmi, ettei sen kautta voinut äänestää. Johtopäätös: eivät koko minun mukavuusalueeltani. Ja luojan kiitos minulla on sellainen! Kiitos vaalit, että saitte minut ymmärtämään sen!
Henkilökohtainen mukavuusalueeni on tässä yhteydessä se tiivis kaupunkialue, jolla asun. Alue, jolla meidän jostain syystä usein ajatellaan asuvan jonkin mystisen pakon edessä. Alue, jolla persut saivat alle viiden prosentin kannatuksen, vaikka äänestysprosentti oli huimat 84,3.
Tämä alue sijaitsee Helsingin keskustassa.
Vaalituloksen selvittyä näin silmissäni entistä vahvemman kontrastin kaupunki - muu Suomi. Mistä? No edelleen Facebookista!
On se ihmeellinen paikka: kun vilkaisen ystävälistaani, noin 80% heistä asuu kaupungeissa. Valtaosa ihan kunnolla, keskustassa. Loput asuu sitten ihan kunnolla jossain kauempana - maalla. Ei ihme, ettei silmiini osunut yhtään voitonriemuista statuspäivitystä.
Asenteet eivät ole muuttuneet mukavuusalueellani. Missä mahdettiin äänestää eri tavalla? Vai herättiinkö maalla vain äänestämään kepun sijasta persuja? Heräsikö kukaan? Vastausta eivät tunnu löytävän edes he, jotka päivittävät poliittisia statuspäivityksiään viiden minuutin välein. Ei edes Pirjo-Petteri, joka viisi minuuttia sitten laikkasi Vasemmistoliittoa, eikä Riikka-Rami, joka joinasi ryhmään Ei perussuomalaiselle Suomelle.
Noh, rakkaat ystävät, vaikka kaukainen maaseutu ehkä heräsi vaaliuurnille, maalla ei tarvitse onneksi vieläkään käydä. Siellä asuvat löytää verkosta. Sen kuin lisäätte pari maajussia Facebookissa ystäviksi. Vastaukset löytyvät heti, myös siihen, että missä se perussuomalainen Suomi oikein on. Kun ei se ole täällä kaupungissa, ei, vaikka kuinka etsin. Huhuu?
Olenko ainoa, joka ei näe tässä kuvassa hitustakaan romantiikkaa?
He hyväksyvät teidät varmasti ystäviksi, tekemisen puutteessa. En minäkään monen sellaisen kanssa ole vuosiin jutellut, vaikka listallani heitä on kasapäin. Joka kerta vilkaistessani jonkin pikkukunnan Facebook-sivua voin huokaista helpotuksesta huomatessani, ettei mikään siellä ole muuttunut. Netistä voi myös seurata vaikka webkamerakuvaa Keski-Järmälän Salen parkkipaikalta. Sitä ei tarvitse katsoa kuin puoli minuuttia niin tajuaa, miten ihanaa on, ettei siellä tarvitse olla itse.
Ai että on ihanaa asua kaupungissa! Siis ihan oikeassa. Suomen pienin kaupunki sattuu olemaan 1500 asukkaan Kaskinen, mutta kaupunki-sana siinä edessä on vain päättäjien julmaa sarkasmia.
Muistatteko ajan, jolloin internetin käytöstä huolestuttiin? Hyvä. Siitä ei ole kauaa.
Ollessani 11-vuotias saimme ensimmäisen kotikoneen. Vietin aikaa viisi tuntia päivässä. Kerrottuani asiasta terveystarkastuksessa koulun kuraattori huolestui ja käynnisti tutkimuksen. Minulta kysyttiin, kärsinkö pakonomaisesta tarpeesta tarkastaa sähköpostini säännöllisesti. Se oli kuulemma nettiriippuvuuden ensioire.
Nyt vastaisin että kärsin, mutta väistämättä mietin, että jos 11-vuotias lukee mesetunnuksia varten perustetun mailin roskapostikansiota päivittäin kädet täristen, kyse on jostakin muusta kuin nettiriippuvuudesta.
Nostalgiakellot kilisee. Messenger! Koska se lakkasi olemasta? Jos deittipalstoihin on uskominen, sitä ei enää käytetä muuhun kuin webcamseksiin.
Nyt meillä on tökkivä facebook-chat, kuihtuva irc-galleria ja hipstereiden ghettoluola twitter.
Mutta ennen sosiaalisten medioiden voittamaa jatkosotaa nykyisten twentysomethingien sukupolvi mesetti. Kaikki. Keskusteluikkunan reunassa näkyvä pieni kuva, avatar, oli tärkeä. Siinä puuttui puolet kasvoista ja tukka oli vedetty silmille. Tai kuvattiin kahvikuppin tummuneita reunuksia. Tarkennuksen kuului olla päin helvettiä.
Julkisen profiilin luomiseen nähtiin vaivaa kunnioitettavan paljon: hankittiin kotisivutilaa ja tadaa, siinä ne olivat, personalkotisivut. Uusi versio tuli ulos kerran kuussa, ja ”minä olen kuin hukkunut manteli riisipuurossa” –alkuisia minäkuvauksia kirjoitettiin kuin J.H. Erkon kirjoituskilpailun alla. Jokaisen oli oltava edellistä iskevämpi. Photoshop-lisenssi hankittiin laittomasti, jotta sivulle voisi kirjoittaa, että ulkoasu tehty photarilla.
Suomeksi: mesessä tehtiin samaa kuin Facebookissa. Mutta kaikesta tästä järisyttävästä aktiviteetista huolestuttiin. Tänään huolestutaan tuon sosiaalisen median addiktoivuudesta (Klik), mutta jos Facebook on pystyssä parin vuoden päästä, sekin on jo normaalia elämää. Helsingin kaupunki otti tähän suuntaan askeleen, kun opettajille suositeltiin omia ammatillisia facebooktunnuksia.
Niin ja jos väität viettäväsi netissä vähemmän kuin viisi tuntia päivässä, joku vielä kysyy, etkö ole ollut edes töissä. Ei, kärsitkö mailinlukuneuroosista.
Kaikki näyttävät nykyään olevan koukussa nettiteknologiaan. Facebookissa ja Twitterissä jokainen voi kertoa kaiken itsestään ja lukea kaiken toisista. On iPhonea ja Skypeä ja vaikka mitä. Rakkausasiatkin hoituvat nykyään netin välityksellä. Elokuvatähti Amanda Seyfried on esimerkiksi äskettäin tunnustanut, että pitää useimmiten yhteyttä poikaystäväänsä Skypen (nettipuhelin, jossa näkee henkilön, jonka kanssa puhuu tietokoneensa ruudulta) välityksellä. -Toissa päivänä emme edes olleet ruudun äärellä kun juttelimme. Minä siivosin omassa asunnossani ja samoin teki poikaystäväni, Amanda kertoi Glamour-lehdessä.
Minäkin tykkään teknologiasta. En vaihtaisi iPhoneani, vaikka sen akku on paska ja vaikka siinä on monia muitakin ärsyttäviä vikoja. Tykkään päivittää Facebook statustani ja höpötellä ystävien ja tuttavien kanssa netin välityksellä. Twitteriin en vielä ole retkahtanut. Silti minulle ei ikinä tulisi mieleen kertoa netissä tai puhelimitse asioita, jotka ovat omasta mielestäni tärkeitä ja yksityisiä. Ne asiat säästän tapaamisiin ja yhteisiin hetkiin. Mikään ei voita juttutuokiota hyvän ystävän seurassa. Ei Skype eikä Facebook.
Monien elämä on silti pikkuhiljaa siirtynyt tai siirtymässä virtuaalimaailmaan ja sitä eletään siellä täysillä. Hyvässä ja pahassa, seksissä ja sikailussa. Lukekaa vaikka itse nettisivulta, jonne on kerätty Facebookin hassuimpia ja huonoimpia statuspäivityksiä. OMG!
Tällä viikolla saatiin taas uusi julkkisuhri. Nuori poika uhkasi Facebookin kautta tappaa Joel Hallikaisen ja tämän perheen. Tänään keskiviikkona uhkailija tapaa Hallikaisen suorassa lähetyksessä Maria!-tv-ohjelmassa ja pyytää Hallikaiselta anteeksi. Hän kun katuu kirjoituksiaan ja haluaa omien sanojensa mukaan antaa ”typeryydelle kasvot”. Tai sitten poika haluaa vain välttää oikeuskeissin tai saada vartin verran julkisuutta.
Äskettäin myös maahanmuuttoministeri Astrid Thors (r.) on saanut tappouhkauksia. Joku perusti ryhmän Facebookiin, jonka nimi oli: ”Olen valmis istumaan muutaman vuoden Astrid Thorsin taposta!!".
Julkkisten lisäksi myös monet toimittajat saavat uhkauksia. Itsekin olen saanut oman osani, onneksi kuitenkin aika vähän. Muistan kuitenkin erityisen hyvin sähköpostiviestit, joissa luki, että ”sut pitäisi kivittää kuoliaaksi ja heittää kalliolta alas”, ”mä tapan sut saatanan huora” ja ”mä tiedän missä sä asut”.
Vaikka näistä uhkausviesteistä on pitkä aika, muistan ne hyvin. Pelko valtasi koko kehoni. Ajattelin, että tämä on jo liian kova hinta toimittajana olemisesta. Muutin osoitteeni ja puhelinnumeroni salaisiksi, ja minua pelotti pitkän aikaa kulkea ulkona, jos vaikka se tyyppi, jonka mielestä minä olen niin hirveä, haluaa viedä minulta tai joltakulta läheiseltäni hengen. Voin vain kuvitella, miltä esimerkiksi Hallikaiselta ja Thorsista tuntuu.
Eräällä tutullani oli lehtiä lukiessaan tapana haukkua julkkiksia, joista hän ei pitänyt. Hän saattoi suureen ääneen huutaa, että ”mitä toikin vitun lehmä taas on menny tekemään. Mä en vittu jaksa kattoa sen tympeää naamaa tai lukea mitään paskaa siitä enää. Tyyppi on aivan kusipää”. Kysyin tutultani, että mistä sinä tiedät, minkälainen tuo julkkis on, ethän sinä tunne häntä. Kun tuttuni ei hiljentänyt arvosteluryöppyään, tokaisin, että ”minä tunnen tuon julkkiksen ja hän on ihan tavallinen ihminen julkisessa työssä. Hänellä on hyviä ja huonoja puolia. Hänen koko olemuksensa ei kiteydy tuohon yhteen hänestä kirjoitettuun juttuun”.
Mutta miksi julkkikset herättävät niin suuria tunteita ihmisissä? Miksi joitakin ihaillaan melkein kuin he olisivat jumalia ja miksi toiset saavat tappouhkauksia?
Facebookin, Twitterin ja muiden nettipalvelujen aikakautena vihansa voi nykyään kirjoittaa muiden näkyville. Haukut ja uhkaukset laitetaan kaikkien nykyään luettavaksi, vaikka ennen ihmiset haukkuivat julkkiksia kotonaan. Huono ja laiton trendi.
Olen monesti miettinyt, miksi ihmisillä riittää niin paljon ihailua tai vihaa julkkiksia kohtaan. Uskon tämän johtuvan siitä, että lehdissä komeilevat ”idolit” ovat tietynlainen oman sielun peili. Omia patoutumia puretaan helppoihin kohteisiin, jotka eivät pysty puolustautumaan, vaikka ennemmin pitäisi kysyä itseltänsä, miksi on niin vihainen ihmiselle, jota ei edes tunne. Johtuuko se siitä, että on tympiintynyt omaan elämäänsä? Johtuuko se kateudesta vai kenties siitä, että yksinkertaisesti sapettaa ja halua purkaa sisällä kiehuvaa vihaansa?
Entä te hyvät lukijat, haukutteko tekin ihmisiä, joita ette tunne? Miksi?
