Ilmiöt

Siltä varalta, ettet vielä ole mennyt sekaisin tästä elämäsi mahdollisuudesta.

Japanilaisten kehittämä laite näyttää alkometriltä, mutta sen kautta voit antaa kielisuudelman kaukana koneen ääressä olevalle kumppanillesi.

Ainakin melkein. Kun otat putken suuhusi ja käyt hommiin, kumppanin laite tunnistaa liikkeen ja hän voi nauttia kielesi liikahduksia imitoivasta muoviputkesta omassa suussaan. Kiihotuitko jo?

Entä paljonko maksaisit virtuaalipususta Johnny Deppiltä tai Penélope Cruzilta?

Entä jos palvomasi julkkis olisikin auttamattoman paska suutelija?

Räkäsi eivät toistaiseksi valu kumppanin putken päästä, mutta laitteen kehittänyt Kajimoto Laboratory suunnittelee kuumeisesti tapoja saada muita aisteja mukaan nettisuuteloon.

Mm-mm-mm.

Muistatteko ajan, jolloin internetin käytöstä huolestuttiin? Hyvä. Siitä ei ole kauaa.

Ollessani 11-vuotias saimme ensimmäisen kotikoneen. Vietin aikaa viisi tuntia päivässä. Kerrottuani asiasta terveystarkastuksessa koulun kuraattori huolestui ja käynnisti tutkimuksen. Minulta kysyttiin, kärsinkö pakonomaisesta tarpeesta tarkastaa sähköpostini säännöllisesti. Se oli kuulemma nettiriippuvuuden ensioire.

Nyt vastaisin että kärsin, mutta väistämättä mietin, että jos 11-vuotias lukee mesetunnuksia varten perustetun mailin roskapostikansiota päivittäin kädet täristen, kyse on jostakin muusta kuin nettiriippuvuudesta.

Nostalgiakellot kilisee. Messenger! Koska se lakkasi olemasta? Jos deittipalstoihin on uskominen, sitä ei enää käytetä muuhun kuin webcamseksiin.

Nyt meillä on tökkivä facebook-chat, kuihtuva irc-galleria ja hipstereiden ghettoluola twitter.

Mutta ennen sosiaalisten medioiden voittamaa jatkosotaa nykyisten twentysomethingien sukupolvi mesetti. Kaikki. Keskusteluikkunan reunassa näkyvä pieni kuva, avatar, oli tärkeä. Siinä puuttui puolet kasvoista ja tukka oli vedetty silmille. Tai kuvattiin kahvikuppin tummuneita reunuksia. Tarkennuksen kuului olla päin helvettiä.

Julkisen profiilin luomiseen nähtiin vaivaa kunnioitettavan paljon: hankittiin kotisivutilaa ja tadaa, siinä ne olivat, personalkotisivut. Uusi versio tuli ulos kerran kuussa, ja ”minä olen kuin hukkunut manteli riisipuurossa” –alkuisia minäkuvauksia kirjoitettiin kuin J.H. Erkon kirjoituskilpailun alla. Jokaisen oli oltava edellistä iskevämpi. Photoshop-lisenssi hankittiin laittomasti, jotta sivulle voisi kirjoittaa, että ulkoasu tehty photarilla.

Suomeksi: mesessä tehtiin samaa kuin Facebookissa. Mutta kaikesta tästä järisyttävästä aktiviteetista huolestuttiin. Tänään huolestutaan tuon sosiaalisen median addiktoivuudesta (Klik), mutta jos Facebook on pystyssä parin vuoden päästä, sekin on jo normaalia elämää. Helsingin kaupunki otti tähän suuntaan askeleen, kun opettajille suositeltiin omia ammatillisia facebooktunnuksia.

Niin ja jos väität viettäväsi netissä vähemmän kuin viisi tuntia päivässä, joku vielä kysyy, etkö ole ollut edes töissä. Ei, kärsitkö mailinlukuneuroosista.