Ilmiöt

Erittäin epävarmasti toimivalta Blogilistaltani löytyy pari muotiblogia. En ole vielä osannut perustella itselleni, miksi luen niitä. En ole kiinnostunut tirkistelystä, en vaatekuvista tai suoristusraudan käyttövinkeistä. Tuskastun katsellessani superfood-kuvia, kun omalla lautasella on uppopaistettu kasa ranuja ja tölkki Lapparia. Eniten taidan kuluttaa aikaa kommenttien lukemiseen.

Arvostan muotibloggaajien hyväntekeväisyyttä. Kun vääntää tekstiä ja ottaa kuvia epämiellyttävissä asennoissa pari tuntia päivässä huulikiiltopalkalla, palkitaan teko vielä vittuilulla kommenttiboksissa. Jos edes koskaan saa sitä yhtä kommentoijaa. Blogeja tulee, menee ja etenkin hiipuu pois. On muodostunut pieni pyörivä piiri karismaattisia bloggaajia, jotka matkustelevat Pariisiin HM:n kustannuksella ja syövät kolme pressiaamiaista päivässä. Sitten on ne pienet amatööriblogit, jotka jäävät pariin julkkiskuvaan. Kun muotiblogeista puhutaan, puhutaan yleensä niistä, joissa on kuvia voisarvista ja myslistä.

Voi, ja onhan blogeista puhuttukin paljon. Hesarin NYT-liitteen kannessakin oli bloggaaja, samoin Maria!-ohjelmassa pari. Muutan pois Suomesta, jos vielä kerrankin kuulen "Mainostajat ovat hitaasti havahtumassa blogien kaupalliseen potentiaaliin" -henkisen lauseen (sanokaa se, haluan lämpimään!), joka suomennettuna kuuluu jotenkin näin: "Pari firmaa on alkanut lähettää halpoja kynsilakkoja bloggaajille, joita seuraa melkein 2000 himoshoppaajateiniä päivittäin".

Kun mainostaja on saanut kynsilakat lähetettyä ja bloggaaja sudittua ne kynsiinsä, alkaa anonyymien ininä blogin kaupallistumisesta. Että mähän en mitään mainoksia ala lukea, tää oli tässä ja sait yhden tilaajan Blogilistalle vähemmän. Sossupummeilu on pahasta, mutta niin on kyllä palkan saaminen duunistakin! Sama ininä syntyy, mikäli bloggaaja viettää viikonlopun mökillä pitäen radiohiljaisuutta. Anonyymin kommentoijan mielestä on täysin hyväksyttävää vaatia päivittäin laadukasta sisältöä, josta bloggaajalle ei saa maksaa yhtään. Mukavan kriittiset kommentit käyvät kannusteesta. Jos blogi on suosittu, tulee siitä oletusarvoisesti lukijoille tarkoitettua viihdettä - ja kirjoittajasta alipalkattu asiakaspalvelija.

Jokunen viikko sitten Indiedays (mikä Indiedays... Riippumattomat päivät? Itsenäiset päivät? TÄH?) otti siipiensä suojaan ison joukon suomalaisia suosittuja bloggaajia. Blogeja on aina verhonnut tietty salaperäisyys raha-asioitten suhteen, eikä kukaan taida tietää, miten paljon fyffeä neidit keräävät Indiedaysiltä. Kauhukuvissani heille annetaan pari kuivashampoota ja sushi-illallista kuussa. Minä toivon suomalaisille muotibloggaajille hirveästi rahaa, hyviä sponssireissuja ja äärimmäisiä hermoja. Muotibloggarin työ kun joskus tuntuu olevan siellä puhelinmyyjän alapuolella epämieluisten ammattien listalla.

X-factor-tv-ohjelma alkoi viime viikon sunnuntaina Maikkarilta. Yhtenä tuomarina toimii Linda Lampenius-Cullberg. Viulisti on yksi Suomen kuuluisimpia staroja ulkomailla, mutta Suomessa hän ei mielestäni ole saanut ansaitsemaansa arvostusta aiemmin.

Sen jälkeen kun Linda esiintyi Playboyssa vuonna 1998, monet suomalaiset leimasivat hänet pelkästään ”tissimalliksi” ja ”kyykkyviulistiksi”. Hänen taitonsa unohtuivat sen siliän tien jonnekin kaapin perukoille. Onneksi kauniin ja lahjakkaan naisen arvostus näyttää vihdoin nousseen myös Suomessa, mutta monta vuotta se vei, katti soikoon.

Lindan potentiaali artistina, näyttelijänä ja monilahjakkuutena huomattiin jo vuosia sitten Ruotsissa, ja sieltä hän löysi juristimiehensä, jonka kanssa hän sai suloisen Olivia-tytön. Linda on ollut mukana Ruotsin Tanssii tähtien kanssa -kisassa ja tehnyt paljon erilaisia töitä naapurimaassa. Siellä häneltä eivät duunit lopu ihan heti.

Olen usein ihmetellyt, mistä johtuu, että Lindaa kohdeltiin aivan eri tavalla Ruotsissa kuin Suomessa. Naapurimaassa Lindan viulistin- ja artistintaitoja kehuttiin vuolaasti. Mallina olo, sekä kaunis ja uhkea ulkomuoto oli pelkkä sivuseikka ja lähinnä meriitti työrintamalla. Meillä Suomessa Playboy ei ollut lisämeriitti, vaan este ja hidaste. Hyvä mittari niin sanotusta ”hyväksytystä kansansuosiosta” on naistenlehdet. Jos ne karttavat julkkista kuin ruttoa, kyseinen julkkis on liian ”huonomaineinen” meillä Suomessa. Take my word for it!

Myös Katariina Souri (ent. Kata Kärkkäinen)kärsi mielestäni Playboyssa esiintymisestä. Kirjailija, taidemaalari ja kolumnisti muistettiin monta vuotta pelkästään vuoden 1988 Playboy-kuvistaan. Souri on kirjoittanut lukuisia kirjoja, käsikirjoittanut monta televisio-sarjaa ja ollut mukana Mensassa, mutta kesti vuoteen 2008 saakka, ennen kuin fiksu ja kaunis nainen pääsi mukaan Suomen kirjailijaliittoon. Vuonna 2007, kun Sourin hakemus hylättiin ties monennenko kerran, yhdeksästä kirjailijaliiton johtokunnan jäsenestä vain kaksi oli lukenut naisen tuotannon. He kommentoivat tuolloin hakemuksen hylkäämistä seuraavanlaisesti:

”Liiton johtokunnan mielestä Kärkkäisen kolme romaania eivät osoita hänen olevan vakavasti otettava kirjailija. Liitto ilmoittaa jäävänsä odottamaan kaunokirjallisen tuotannon täydentymistä ja kehittymistä.”

Uskon, että Sourin ”playboy-imago” istui niin tiukassa, että se vaikutti kirjailijaliittoon, ainakin alitajuisesti. Unfuckinbelievable!

Sittenhän meillä on myös Playboyssa vuonna 2004 esiintynyt yrittäjä Susanna Penttilä, jolla on kaksi Férrer-muotiliikettä pääkaupunkiseudulla. Lahjakas ja söpö bisnesnainen on harrastanut esteratsastusta viisivuotiaasta saakka ja menestynyt kilpatasolla, mutta harva muistaa sen. Suomalaisille Susanna on ikuisesti, tai ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta, isotissinen Playboy-pupu. Miehet tykkäävät salaa ja naiset ovat kateellisia ja haukkuvat salaa.

Minusta olisi vihdoin aika muuttaa suhtautumista seksikkyyteen: ei ole synti olla kaunis ja fiksu. Olkaamme siis ylpeitä suloisista ja lahjakkaista suomalaisnaisistamme, varsinkin Lindasta, Katariinasta ja Susannasta!

Ps. Tässä taidonnäyte Lindalta:

Vietin viikonlopun kotona. En siis lähtenyt yhtenäkään iltana ulos, yöhön. Tämä ei varmaan kuulosta suureltakaan saavutukselta, joten kerron viime syksystäni. Syys-joulukuu aikaväliltä kalenteristani löytyy yksi viikko, jolloin en ole ollut yössä, bileissä, pippaloissa tai kissanristiäisissä. Yksi viikko. Keskimäärin olen ollut ulkona 2-3 kertaa viikossa. Ex tempore-iltoja en ole kalenteriin edes merkinnyt.

Tuntui siis melko epätodelliselta viettää lauantai-iltaa tiskaten Whitney Houstonin tahtiin. Halusin lähteä ulos. Yökiidosta on tullut tapa aivan kuin hampaiden pesusta: harjaan hampaat kaksi kertaa päivässä, ja olen yössä kolmisen kertaa viikossa.

Tuttavapiirini toiminta vahvistaa käsityksen, jonka mukaan biletys on kiinteä osa kaupungissa asuvien nuorten aikuisten elämää. Kaikki juhlivat, vaikkei varsinaista juhlan aihetta olisikaan. Facebookin statuspäivitykset kertovat oleellisen. Sunnuntaisin oloja voivotellaan urakalla, ellei olla lähdössä Sunnelaan. Viikonloppuiltojen vaihtoehdot rajoittuvat karrikoidusti myöhäisleffaan ja biletykseen.

Jotkut jämähtävät biletykseen. Eräs noin kolmekymppinen miestuttuni alkoi pohtia juhlimisen vähentämistä, kun tajusi lähtevänsä yöhön kokoajan nuorempien ja nuorempien mieskavereiden kanssa. Oman ikäiset kun alkoivat jäädä kotiin vaimojen ja lasten luokse.

Samainen mies mainitsi, että on vaikea keksiä korvaavaa tekemistä, kun on vuosia tottunut lähtemään lauantaisin radalle.

Onneksi kuitenkin joskus malttaa jäädä kotiin. Milloin sitä muuten ehtisi tiskata kahta kertaa päivässä, katsoa Titanicin ja lukea kolme vuotta vanhoja lehtiä?

Opin viime kesänä uuden termin. Se on lokki. Kyseessä ei kuitenkaan ole Kauppatorin siivekkäitä veikkojamme tarkoittava termi, vaan ”lokilla” viitataan myös yöelämässä liikkuviin pummailijoihin.

Kun ensimmäisen kerran kuulin ystäväni suusta lausahduksen ”Se on kaamea lokki”, epäilin omaa kuuloani ja kuvittelin ”sen” olevan pahimman puoleinen tunari keittiössä.

Toisella kertaa ystäväni onnekseni selvitti asiaa tarkennuksella. ”Lokki” uskoo, että muiden tupakat, juomat, narikkarahat ja pöytävaraukset ovat myös häntä varten. Ystävien kesken näin voikin olla, muttei mielestäni puolituttujen. Ainakaan toistuvasti, ja ilman vastineita. ”Lokit” kai vain kuvittelevat olevansa niin hyviä tyyppejä, että kaikki haluavat huolehtia heidän tarpeistaan. Väärässä ovat.

En ole vieläkään oppinut käyttämään ”lokki”-termiä täysin luontevasti, mutta olen pohtinut lokkien ja ”lokkien” yhtäläisyyksiä. Luotettavana tietolähteenä lokeista olen käyttänyt Wikipediaa. Sen mukaan useimmat lokit ovat kaikkiruokaisia. Tämä täsmää myös ”lokkeihin”; kaikki menee. Wiki-lokit pesivät yhdyskuntina merenrannikoilla ja sisävesillä. Sama juttu on ”lokeilla”. Kaipa niitä on merenrantakaupunkimme lisäksi sisämaassakin. Loppuun wikipedia kertoo, että lokit tekevät pesän maahan. Tässä kohtaa ”lokit” eroavat lokeista. ”Lokit” tekevät pesän seurueeseesi, ja kohteliasta tapaa kääntää selkä on vaikea keksiä.

Jontti, Shaka ja J. Karjalainen Salkkumies:
[video] http://www.youtube.com/watch?v=_Un3g2KH1GE [video]

Joitakin vuosia sitten kävin haastattelemassa veteraanipoliitikko Paavo Väyrystä, 63. Jutun tarkoituksena oli kertoa Paavosta ja esitellä hänen suuri Pohjanrannan maatilansa Keminmaalla. Pohjanrannassa on nuorisokoti, yöpymismahdollisuus (jota Paavo kutsuu hotelliksi), vanha lato (josta on tehty tanssiravintola) sekä laitteet ja vempeleet oman viinin tekoon.

Paavo tarjosi vieraanvaraisuuttaan minulle ja kuvaajalle ruokailun ja yösijan Pohjanrannan hotellistaan kahdeksi yöksi. Mies vaikutti vieraanvaraiselta ja kohteliaalta, joten otimme tarjouksen vastaan.

Ensimmäisenä kuvauspäivänä kysyin Paavolta, milloin voisimme ottaa hänestä kuvan kansallispuvussa vanhan ladon tanssiparketilla niin kuin oli sovittu. Paavon piti tanssia, joko vaimonsa tai minun kanssa, että saataisiin kuva poliitikosta omalla parketillaan. Vaikka asiasta oli mielestäni sovittu etukäteen, mies kieltäytyi nyt tyystin. Ihmettelin asiaa tovin kunnes äkkäsin miten minun kannattaisi edetä. Paavo oikutteli minulle jostakin syystä, joten päätin kääntyä miehen vaimon puoleen. Pyysin vaimoa kysymään Paavolta miten tanssikuva onnistuisi ja kuin taikaiskusta Paavo tanssi illan suussa kanssani vanhassa ladossa. Tosin hän ei suostunut laittamaan kansallispukua päälle ja hän osoitti kyllä ilmeillään ja eleillään, että oli suostunut tanssimaan vaimonsa pyynnöstä.

Seuraavana aamuna minua ja kuvaajaa odotti yllätys. Paavoa ei näkynyt missään ja koko ”hotelli” oli autio. Aamiaista ei ollut tarjolla ja minulla oli sudennälkä ja kahvihammasta kolotti. Manasin tilannetta samalla kun pakkasin tavaroitani. Kun pääsimme ulos pitkästä ankeasta rakennuksesta, löysimme Paavon. Hän selitti epämääräisesti ”väyrystellen”, ettei tänään ole aamiaista tarjolla, koska ei nyt ole muita hotellivieraita mutta, että tuolla parinkymmenen kilometrin päässä on kuppila, josta saa aamupalaa. Kysyin voisimmeko ostaa hieman kahvia, mutta sekään ei käynyt. Kirosin miestä mielessäni. Miksi luvata yösija ja ruokailu, jos sellaisia ei saa edes ostaa. Olisi alun perin sanonut, ettei toisena aamuna ole mitään aamiaista tarjolla, ei edes kahvia, niin olisimme yöpyneet toisaalla. Tosin, jos olisin tiennyt kuinka kovat sängyt olivat, olisin ehkä muutenkin yöpynyt toisaalla.

Huonosta kohtelusta huolimatta pidin mölyt mahassani ja tein mukavan jutun Paavosta ja hänen Pohjanrannastaan lehteen. Olin luvannut tehdä positiivisen jutun, joten pidin sanani. Paavo teki kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen. Uskon nimittäin, että aamiaisen ”poisjääminen” toisena aamuna oli tietynlainen lapsenomainen mielenosoitus siitä, että menin pyytämään veteraanipoliitikon vaimolta suostutteluapua tanssikuvan järjestämiseen.

Yhden asian tiedän varmasti: en enää koskaan ”nuku yön yli” Pohjanrannassa, mutta tuskin Paavo sitä haluaisikaan. Hän haluaa keskustan puheenjohtajaksi ja pääministeriksikin, jos keskusta voittaa ensi vuoden vaalit.

Ps. Katsokaapa Hesarin ottamaa kuvaa Paavosta tarkemmin (20.1.2010). Se on hauska. Paavo näyttää siltä kuin hänellä olisi jättimäinen pallo päässä (se keskustan logo) ja koska pää on juuri tekstin kohdalla Keskusta.fi sijan Paavon pään alla lukee Kesa.fi . Kust:a on siis jostakin syystä jäänyt Paavon takaraivon kohdalle. Mahtaako olla tahatonta komiikkaa ;)?

Mitä sana "puuma" tuo mieleesi? Teinille tennarit, normaalille ihmiselle eläimen ja Omppukäyttäjille käyttiksen 2000-luvun alusta. Iltapäivälehtiä seuraavat ja muut perverssit eivät voi välttyä verkkokalvoilleen piirtyvästä mielikuvasta, jossa "tyttöjen" kanssa ulos lähtenyt viisikymppinen haaska saalistaa nuoria miehiä. Joku rohkea toimittaja oli jopa uskaltautunut puumanaisten saalistusmaille Vantaalle, josta raportoi miten kiinteää lihaa oli tarjolla. Jää enää kysymys, miksi mennä Vantaalle, kun netistäkin löytyy niin hyvää puumaa.

Jokin aika sitten televisio tunki ulos dokkarin brittiläisistä puumanaisista, jotka esittelivät saaliitaan. Ei siis mikään ihme, että ensimmäinen (?) puumadeittisivusto tulee Briteistä. Yes! Mrs Robinson mainostaa olevansa moderni deittipalvelu, jossa ikä ja muut pikkuseikat eivät merkitse. Etusivulla stay up -sukan verhoaman säären takana hymyilee peruskomea kuvapankkimies, joka ei hampaista päätellen ole britti. Näyttää muuten yllättävän rivolta, kun etusivun pikkukuvissa hymyilee vierekkäin 18-vuotias babyface-nuorukainen ja kolmoisleukainen Gemma.

Atrian puumamainoksesta nousi kohu, melkein yhtä suuri kuin Esko Kiesin, suurisuisen Audi-miehen, puheista. Puserran pienen hymyn ajatellessani, millaisen vastaanoton saisi deittipalvelu, jossa olisi audimiehiä tarjoamassa laatuseuraa parikymppisille pissiksille, siis suomalaisille! Yes! Mr Sugardaddy! Teinit lukittaisiin kellareihin odottelemaan 30-vuotispäivää. Joskus kai paheksuttiin, kun pieni thaivaimo tallusti suomalaisen mahamonsterin rinnalla. Nyt nettivaimo alkaa olla samalla viivalla kuin tuontimersu; vähän nuorempi ja vähän kurvikkaampi kuin muilla reiskoilla, mutta normaalia ja nähty.

No, Thaimaan lämmöstä brittiläiseen tihkusateeseen. Mietin näppiksen ääressä roikkuessani, tekisinkö profiilin puumana vai pentuna. Oletan olevani uskottavampi nuorena miehenä, joten varastan geneerisen identiteetin ja luon profiilin. Hiljaiselta näyttää, kunnes lontoolainen Macy, 46, tarttuu haaviin. Täti etsii vakavaa suhdetta 25-35-vuotiaan kanssa. Vastaan etsiväni vain lämmikettä Lontoon koleisiin ilmoihin, johon Macy hymiön kanssa vastaa olevansa ehkä kiinnostunut ja pyytää lähettämään rohkean kuvan. Alan epäillä Macyn olevan homo ja nimeltään Mark. Vai ovatko puumat näin puutteessa?

Yllättävän paljon tositarkoituksella liikkeellä olevaa riippunutta lihaa. Vanha totuus seksin perässä olevista miehistä ja suhdetta kaavailevista naisista näyttää pitävän paikkansa. Gemma (ei kolmoisleukaa) hakee "mitä tahansa, myös seikkailua". Alter egoni avaa keskustelun. Kysyn Gemmalta, onko hän koskaan ollut nuoremman kanssa. Kyllä on, ja siksi tänne rekisteröityikin. Gemma on profiilissaan jostain syystä ilmoittanut, että hänellä on pari lasta, joista toinen on parikymppinen tyttö. Kysäisen, mitä äiskä tykkäisi, jos prinsessa deittailisi vanhoja miehiä. "Ottaisin varmaan yhteyttä palkkamurhaajaan!"

Ymmärrän jotenkin Gemman kaksinaismoralismin. Nuori nainen, joka seurustelee vanhan miehen kanssa, on tietenkin uhri, jolla ei ole omaa tahtoa. Ja se äijä on näin kansankielisesti kehdonryöstäjä ja irstas sika. Vanha nainen on seksikäs puuma, ja eihän mies nyt voi olla uhri, oli teini tai ei. Että onnellista tasa-arvon aikaa kaikille tasapuolisesti vain.

Eilen juhlittiin Jenny Woon uudistunutta konseptia. Se on nyt heteroystävällinen homobaari, kuten uusi host Christal Snow sanoi, tai homoystävällinen heterobaari, kuten ymmärsin lehdistötiedotteen mukaan. Tunnuslause on kuitenkin "Gay? straight? Who the fuck cares!?", joten kaipa kaikille ollaan ystävällisiä.

Avajaiset alkoivat klo 21, ja tupa oli tupaten täynnä lähes välittömästi. Meno vaikutti lupaavalta, ja toivonkin idean kantavan. Varsinaista sisustusta ei ole juurikaan muutettu; hieman uusia tekstiilejä, etuosan baari on saanut uuden ilmeen, ja vessat ovat unisex. Onnea vaan kaikille miehille, nyt tekin joudutte jonottamaan pissalle pääsyä.

Liitän tähän kuvan Christalista, ja valokuvausseinän teksteistä voitte päätellä, että juomien laatuun oli panostettu.

Myös toiset eilen pidetyt bileet ansaitsevat maininnan. Pokerisivut.com järjesti Helsinki Freezeoutin jälkimaininkeihin pippalot vailla vertaa. Paikkana oli Tigerin Royal VIP. Tunnelmaa ja meininkiä riitti, eikä BB- ynnä muita b-luokan tähtiä ollut liikaa, kuten yleensä kaikissa kissanristiäisissä tapaa olla. Iso peukku pokeriposselle, he tietävät miten homma hoidetaan! (Paitsi silloin kerran, kun olivat kutsuneet paikalle "Playboy"-tyttöjä, jotka mauttomuudellaan ja kuppikoollaan päihittivät jopa BB:t…)

Loppuun täytyy vielä esittää toive Sedun Burleski-porukalle. Pliiiiis, hoitakaa Dita von Teese avajaisiin. Se jos mikä olisi näyttävää.

Ruotsin tuleva kuningatar Victoria on pyytänyt Lundin seurakunnan piispa Antje Jackelenia olemaan yksi hänen vihkipapeistaan. Kerron tästä, koska Antje on nainen. Suomessa ei ole koskaan ollut naispiispaa, mutta meillä onkin jotakin mitä naapurimaassa ei ole. Meillä on seurakunta, josta viime vuoden aikana lähti melkein 600 henkilöä, vaikka normaalisti lähtijöitä on vain 100-150 (HS 6.1.2010).

Imatran seurakunnan joukkopaon syy on kirkkoherra Marja-Sisko Aalto, joka viime vuonna vaihtoi sukupuoltaan miehestä naiseksi. Olli-Veikko Aalto oli viidenkymmenen vuoden ajan nainen miehen ruumiissa. Kolme vuotta sitten Aalto ei enää jaksanut. Hän kävi lääkärillä ja hänet todettiin transsukupuoliseksi. Aiemmin luultiin, että transsukupuolisuus on korvien välissä oleva ongelma, mutta nyt on saatu viitteitä, että kyseessä on biologinen ilmiö. Transsukupuolisten aivoista on todettu eroja tavanomaisemmin sukupuolittuneisiin saman kromosomaalisen sukupuolen edustajiin.

Olen kerran tavannut Marja-Sisko Aallon. Hän totesi tuolloin, että hän kertoo ongelmastaan julkisesti auttaakseen muita. Hienoa minun mielestäni, mutta ei kaikkien. Monet Imatran kirkkovaltuutetut vastustivat Aallon paluuta töihin. Aalto tietää tämän ja onkin pyytänyt, että hän saisi siirron minne tahansa muualle Suomeen. Siihen kirkko ei suostu, koska toivotaan, että Marja-Sisko itse tajuaisi erota virastaan. Toivon, että Imatran seurakunnasta lähtisi loputkin, kaikki hieman yli 23 000 henkilöä, mielenosoitukseksi Marja-Siskon puolesta. He voisivat ilmoittaa, että tulevat takaisin seurakuntaan, kunhan Aallon syrjiminen loppuu. Paras tapa osoittaa mieltään kirkkoa vastaan on erota siitä.

”Toivon, että kun aika kuluu, he huomaavat, ettei maa revennytkään kirkon alta”, Aalto sanoi viime marraskuussa ensimmäisessä jumalanpalveluksessaan leikkauksensa jälkeen.

Minä toivon, että kun aikaa kuluu, ihmisten asenteet muuttuisivat suvaitsevimmiksi ja, että Marja-Sisko Aallosta tulisi Suomen ensimmäinen naispiispa.

Suomen Helsingin keskustassa on kaunis vaaleanpunainen talo, jonka herra Emil Svensson piirsi 1900-luvun alkupuolella. Hillitty perinnemaali on houkutellut spray-pullovandaalit sotkemaan maalin tageillaan kerta toisensa jälkeen. Talo pestiin ja maalattiin. Joku sutaisi mustan oksennuksen seinään. Talo pestiin taas (myös se hieno kala), ja seiniin ilmestyi muutama valvontakamera.

Kuljen päivittäin pari kertaa kameroiden ohi. Talo on pysynyt pinkkinä. Rinnettä alas kulkeva toverini ei suhtautunut kameroihin samalla positiivisuudella kuin itse tein. Isoveli valvoo! Yksityisyys menee! Pedofiilit katselevat läheiseen päiväkotiin matkaavia! Ok, hän ei sanonut noin, mutta joku kieroutunut kukkahattutäti Hesarin keskusteluissa on. Itse saattaisin olla jopa hieman mairiteltu, jos kameran toisessa päässä päivystävää kiinnostaisi katsoa liukasteluani Alepan kassit kädessäni.

Nettiaktiivit/aktivistit pelkäävät monia asioita (PirateBayn maksullisuus, Jyrki Kasvin nahkatakinkäännöt), mutta suurin peloista on tiedustelutoiminta. Rapakon (sekä sen pienen että suuren) takana ollaan kuulemma suunnattoman kiinnostuneita sähköposteistamme ja muista modernin kommunikaation hedelmistä. Kauhutarinoita kiertää, kuinka CIA on muokannut viestejä tai estänyt niiden pääsyn vastaanottajalle kokonaan. Mitä oli yhdessäkin viestissä? Ystävänpäivätervehdys, jossa ei puhuttu mitään pommeista eikä rakennusten räjäyttelyistä (syttyikö Virginiassa punainen valo?). Elämme vaarallisia aikoja. Tai ehkä vain vainoharhaisia.

Viekkaita tiedusteijoita vastaan on taisteltu erilaisin asein. En ole koskaan tuntenut itseäni niin tärkeäksi kuin lähettäessäni "Moi mitä kuuluu, lähe joskus bisselle?" -henkisen viestin PGP-salauksella. Maanalaisissa bunkkereissa on koettu tukalia hetkiä viestini parissa. Terroristit varmasti kommunikoivat muuten kuin lähettelemällä selkokielistä sähköpostia, joten suurimmalle osalle salaaminen on IN YOUR FACE, BIG BROTHER -periaate. Ymmärrän periaatteen ja kaipuun yksityisyyteen. Olen vain aivopesty ekshibitionismiin ja ajatukseen, ettei rehellisellä miehellä ole mitään pelättävää.

Aivan oma ilmiönsä on Facebook-panikointi. Normaali Facebook-päivittelijä tuskin tietää mitään PGP:stä tai tietoturvasta ylipäätään, joten tiedottomuus lisää tuskaista panikointia. Nyrkki suussa pelkäävän sunnuntaiselaajan painajaisissa FB-tilin tiedot on myyty CIA:lle, WalMartille ja varmaan naapurillekin pientä lahjusta vastaan. Sanomalehti Keskisuomalainenkin pelottelee murtovarkailla, jotka löytävät profiilista osoitteen ja tiedon pitkästä kesälomasta. Tyhjää kämppää ihaillessaan voi pohtia, oliko 5000. FB-ystävä vakuutuksen omavastuun arvoinen. Käyttäjät tuskin ymmärtävät, että tapaukset ovat erittäin harvinaisia; suurimman riskin keittävät kasaan käyttäjät itse. Sekin on yleensä "vain" riski kasvojen menetyksestä, ikuisesta häpeästä ja avioerosta kännikuvien ja viinalla kyllästettyjen avautumisten takia.

Mitä tässä sanoisi. Hengittäkää syvään ja käyttäkää maalaisjärkeä. Yksityisyydestään paskahalvauksia saavat ovat melkein yhtä naurettavia kuin luottokorttinumeroaan pitkin nettiä kylvävät riemuidiootit. Älkää tehkö mitään, mitä ette tekisi siinä paljon vouhotetussa oikeassa elämässä. Sielläkin on vaaroja, eikä netissä voi edes tehdä mitään, mitä oikeassa elämässä ei voisi. Kaupunkien keskustoja valvoo lukuisat valvontakamerat - ja lukuisat vartijat ja poliisit. Se kylmä linssi vain vaikuttaa niin uhkaavalta ja suurta ymmärtämättömyyttä aiheuttavalta, vaikka ihminen senkin takana lymyää.

Viime yönä jouduin ensimmäisen kerran elämässäni nakkikioskisanaharkkaan. Arvioni mukaan yli 35-vuotias herrasmies näki tarpeelliseksi alkaa avautua minulle työstäni. Mahtavaa, juuri sitähän kaipasinkin kello kahden aikaan, hyytävässä pakkasessa.

En erittele keskusteluamme sen kummemmin, koska herran antama palaute ei ollut kovinkaan rakentavaa. Sanoma olisi kuitenkin saanut enemmän arvoa, jos palautteen antaja olisi kyennyt kävelemään horjumatta..

Miehille snagarilla käydyt tahtojen taistot lienevät tutumpia, koska kukkojen täytyy puolustaa reviirejään. Naisena tällaisen kohtaaminen oli kuitenkin hämmentävää. Haluaisinkin tietää, kuinka moni naispuolinen cityläinen on joskus ollut osallisena snagarisanailussa. Oletko sinä? Onko ollut kissatappeluita? Oletko itse aloittanut? Ja City-miehet! Oletteko olleet todistamassa daamien draamoja?

Nakkikioskille voi kai myös mennä jatkoille… ;) http://www.youtube.com/watch?v=2csrtTBc1RY