Tavan vuoksi

Vietin viikonlopun kotona. En siis lähtenyt yhtenäkään iltana ulos, yöhön. Tämä ei varmaan kuulosta suureltakaan saavutukselta, joten kerron viime syksystäni. Syys-joulukuu aikaväliltä kalenteristani löytyy yksi viikko, jolloin en ole ollut yössä, bileissä, pippaloissa tai kissanristiäisissä. Yksi viikko. Keskimäärin olen ollut ulkona 2-3 kertaa viikossa. Ex tempore-iltoja en ole kalenteriin edes merkinnyt.

Tuntui siis melko epätodelliselta viettää lauantai-iltaa tiskaten Whitney Houstonin tahtiin. Halusin lähteä ulos. Yökiidosta on tullut tapa aivan kuin hampaiden pesusta: harjaan hampaat kaksi kertaa päivässä, ja olen yössä kolmisen kertaa viikossa.

Tuttavapiirini toiminta vahvistaa käsityksen, jonka mukaan biletys on kiinteä osa kaupungissa asuvien nuorten aikuisten elämää. Kaikki juhlivat, vaikkei varsinaista juhlan aihetta olisikaan. Facebookin statuspäivitykset kertovat oleellisen. Sunnuntaisin oloja voivotellaan urakalla, ellei olla lähdössä Sunnelaan. Viikonloppuiltojen vaihtoehdot rajoittuvat karrikoidusti myöhäisleffaan ja biletykseen.

Jotkut jämähtävät biletykseen. Eräs noin kolmekymppinen miestuttuni alkoi pohtia juhlimisen vähentämistä, kun tajusi lähtevänsä yöhön kokoajan nuorempien ja nuorempien mieskavereiden kanssa. Oman ikäiset kun alkoivat jäädä kotiin vaimojen ja lasten luokse.

Samainen mies mainitsi, että on vaikea keksiä korvaavaa tekemistä, kun on vuosia tottunut lähtemään lauantaisin radalle.

Onneksi kuitenkin joskus malttaa jäädä kotiin. Milloin sitä muuten ehtisi tiskata kahta kertaa päivässä, katsoa Titanicin ja lukea kolme vuotta vanhoja lehtiä?

Kirjoitettaessa soi Fintelligens - Mikä boogie