Ilmiöt

Otsikkoni on varmasti monen mielestä nurinkurinen. Tokihan meistä lähes kaikki pitävät molemmista, sekä ruuasta että eläimistä. Elämäntapamme kuitenkin vaikuttaa siltä, kuin pitäisimme gastronomisia elämyksiä huomattavasti eläinten elämää merkittävämpänä arvona. Vaikka emme tämän ajatuksen ajattelemisesta pidä, tiedämme, että nykypäivän tehotuotannossa eläimet eivät voi elää sellaista elämää, jota voisi pitää millään tavoin hyvänä eläinyksilön elämänä.

Ruuantuotantoon käytettäviä eläimiä on maassamme moninkertaisesti enemmän kuin muita. Elävinä keskuudessamme ovat kuitenkin aivan muut, erilaista elämää elävät eläimet: lemmikit. Ruuantuotanto oli ennen jotain, joka oli läsnä jokaisen perheen elämässä. Tänä päivänä hyvin harva ihminen on nähnyt syömiensä eläinten elinkaaren alusta loppuun. Tietyistä tuotantovaiheista on niukasti tarjolla edes kuvia. Suuri osa eläintuottajistakin tuottaa vain yhtä eläinlajia.

On siis helppoa sekä syödä ruokaa entiseen malliin että nauttia eläinyksilöiden seurasta ja hoivata niitä. Ruokaskandaalit ja tilakuvaukset ovat nostaneet kuitenkin näkyviin sellaista eläintuotannon arkea, joka ei juuri ruokahalua kiihota. Kysyntää vaihtoehtoisille ratkaisuille on: ihmiset haluaisivat syödä puhdasta ja eettistä ruokaa, joka olisi terveellistä ja maistuisi hyvältä. Tilojen määrä kuitenkin vain putoaa ja elintarvikesektori keskittyy entisestään. Vaihtoehtoiset yrittäjät räpistelevät kannattavuusongelmissa, vaikka maatilatorit, luomuvaihtoehdot ja eettiset tuotantoratkaisut ihmisiä miellyttävätkin.

Voisiko tällä olla jotain tekemistä sen kanssa, miten koko maatalous- ja ruuantuotantopuolta Suomessa hallinnoidaan? Vaikka maanviljelijöitä on enää pieni osa Suomen väestöstä ja ruokaa puolestaan kuluttavat kaikki, on maa- ja metsätalousministeriö ollut harvinaisen hallitsevalla tavalla vain ja ainoastaan yhden puolueen käsissä: Keskustan.

Tuottajapuoltakin on syytä ruoka-asioissa kuunnella. Mutta mille tahansa alalle tekee hyvää saada näkemyksiä yhteiskunnan eri sektoreilta, katsoa maailmaa erilaisten lasien läpi. Maa- ja metsätalousministeriön kohdalla näin ei ole tapahtunut. Se näkyy siinä mitä meillä syödään ja mitä meillä tuotetaan. Se näkyy siinä, että aidosti eettisiin tuotantotapoihin ei satsata, vaan yritetään jatkaa linjalla, jossa tehdyistä virheistä ei opita eikä uusia virtauksia haistella.

Tänä päivänä on mahdollista nautiskella ruuasta täysillä, myös kokonaan ilman eläinkunnantuotteita. Keskittyen joko kasvisruokaan puhtaimmillaan, tai korvaten lihasta ja maidosta tutun maailman vastaavilla kasvikunnan kehitelmillä. Tällaista linjaa esittelevät esimerkiksi perjantaina 1.4. Animalian Eläin!-tapahtumassa Helsingin Bio Rexissä vierailevat saksalaisen vegelihatalo Wheatyn edustajat. Saksalainen kasvissyöjä ei joudu tinkimään kulttuurisesta rakkaudestaan makkaraan. Eikä enää suomalainenkaan.

Kaikki eivät kuitenkaan ole valmiita rakastamaan eläimiä vain elävinä, vaan haluavat edelleen myös syödä niitä. Kiinnostus ruuan alkuperään ja laatuun on kuitenkin kasvanut siinä määrin, että kovin pitkälle ei pötkitä sillä, että navetoihin asennetaan yhä paremmat valvontakamerat (siis ulkopuolelle) ja ovet muistetaan laittaa lukkoon. Ihmiset, jotka ovat oman kokemukseni mukaan yleisesti ottaen aika eläinrakkaita, haluavat syödä sellaista ruokaa, että uskaltavat myös katsoa sisälle siihen navettaan, jossa se on tuotettu.

Tähän asti suomalainen ratkaisu on ollut, että laitetaan enemmän rahaa lihan imagomarkkinointiin. Tieto todellisuudesta kuitenkin tihkuu pr-materiaalin läpi. Olisiko aika vaihtaa sellaisiin päättäjiin, joiden mielestä ruuantuotannon pitäisi vastata nykypäivän kuluttajien odotuksia eikä markkinoinnin peittää ikävää todellisuutta kuluttajien katseilta?

Animalian toimistolla on tällä viikolla vitsailtu useaan otteeseen siitä, pitäisikö järjestömme tuotevalikoimaa kasvattaa sinisillä Animalian fleece-takeilla. Tuotehan olisi vegaaninenkin. Eläinsuojelutyössä ollaan päivästä toiseen sen verran ikävien asioiden kanssa tekemisissä, että surullisistakin asioista, väärinkäsityksistä ja jopa väkivallasta ja sen uhasta on välillä yritettävä muokata huumoria. Eläimille aiheutettavasta väkivallasta ja ihmisiin kohdistuvan väkivallan uhastahan oudossa tarinassa pohjanmaalaisilla sikatiloilla uhkailluista tarkastuseläinlääkäreistä oli kyse.

Helsingin Sanomat siis kertoi lauantaina 19.2., että pohjalainen sikafarmari oli tulkinnut eläinsuojelutarkastuksen tarkan otteen ja eläinlääkärin takin Animal health –tekstin siten, että tilalle oli saapunut pahaa ja vaarallista eläinsuojelujärjestöä – Animaliaa –edustavan eläinsuojelujärjestön edustaja tutun eläinlääkärin sijaan. Sikayrittäjien englanninkielentaidosta on riittänyt tämän seurauksena hupia. On myös puhuttu siitä, että kyseessä ovat valitettavat väärinkäsitykset, kun tieto uudenlaisista tarkastuksista ei ole levinnyt kaikille tilallisille.

Olennaisinta fleecegatessa on kuitenkin se, mitä se kertoo eläintuottajien asemasta ja asenteesta elinkeinonharjoittajina. Harvemmin yritystoiminnan piirissä viranomaistarkastajia aletaan huitoa metalliputkilla, jos he eivät olekaan henkilökohtaisesti tuttuja tai heillä on bisneksestä jotain huomautettavaa. Ravintolayrittäjät eivät melskaa mediassa, että Suomi on yrittäjävihamielinen maa ja että heitä vainotaan, kun kaikenlaista alkoholitarkastajaa tuppaa ovesta sisään: viinaakaan ei enää saa myydä alaikäisille ja koko ajan tarkistellaan oliko nyt lupa myydä kaljaa vai konjakkia ja kuinka päihtyneille henkilöille.

Suomessa noin yleisesti ottaen sekä työntekijä että yrittäjä ovat tottuneet siihen, että sääntöä ja säädöstä riittää, niitä pitää noudattaa ja niitä myös valvotaan. Eläintuottajat ovat kahdessa suhteessa erityislaatuisessa asemassa useimpiin muihin yrittäjiin nähden: heidän alansa saa massiivisia julkisia tukia ja heidän bisnestoimintansa kohteena ovat elävät, kärsimyskykyiset eläinyksilöt, joita useimmissa tapauksissa kasvatetaan tapettaviksi. Lisäksi kyseisessä toiminnassa tuotetaan ruokaa, jota suurin osa muusta väestöstä päivittäin kuluttaa ja on näin ollen oikeutetusti melko kiinnostunutta siitä, millaisista oloista heidän suunsa kautta sisälle elimistöönsä laittamansa elintarvikkeet oikein ovat kotoisin.

Näiden syiden takia olisi ymmärrettävää, että eläintuotantoalaa valvottaisiin vielä huomattavasti tarkemmin kuin yritystoimintaa yleensä. Sikafarmarit kuitenkin pauhaavat kimpaantumistaan siitä, että heidän bisnestään, jonka kohteena ovat koiran kaltaiset, älykkäät aktiiviset eläimet, koko ajan syynätään – ja mikä pahinta, epäkohtiin on alettu puuttua, kun tarkastuksia ei aina teekään se kotikylän tuttu jamppa, eläinlääkäri, jonka lompakkoon muutenkin juoksee rahaa kyseisellä sikatilalla tehdyistä toimenpiteistä.

Maataloudella ja myös eläimillä tehtävällä bisneksellä on ollut maassamme oma erikoisasemansa, mutta tämän päivän tuottajien on herättävä siihen, että elintarvikkeiden alkuperästä useita vuosikymmeniä vieraantuneena ollut kuluttaja on alkanut uudelleen kiinnostua siitä, mitä maatiloilla on käynnissä ja mitä esimerkiksi ympäristöllemme tämän toiminnan seurauksena tapahtuu. Ruuantuotanto ei voi menestyä ilman kuluttajien luottamusta alaan ja luottamusta ei yleensä kannata rakentaa sellaisen huijauksen varaan, että kaikki on oikeasti niin hyvin, ettei nätimmin voisi olla.

Tällainen kupla on nyt puhjennut suomalaisen eläintuotannon kohdalla, jonka leivissä olevat mainosmiehet ovat vuosikymmenet rakentaneet kuvaelmaa, jossa eläintilat ovat yhä kuin sodanjälkeisessä Suomessa. Vaikka todellisuudessa viimeisen puolen vuosisadan aikana eläintuotanto on käynyt läpi rakennemuutoksen, jossa ovat muuttuneet täysin niin tilat ja tuotantomuodot, joissa eläimiä kasvatetaan, kuin itse eläinlajitkin. Suomalaisille ei ole myyty sen näköistä ruuantuotantoa kuin mitä suurin osa tuotannosta tänä päivänä maassamme on. Tässä tilanteessa eläinsuojelujärjestöistä joudutaan pyytämään: ”älkää ampuko viestinviejää”. Informaatiokatkos ei ole meidän vikamme, mutta me voimme yrittää auttaa.

Kurikkalainen sikatilallinen väläytti Helsingin Sanomissa, että hän pitää Animaliaa suurimpana uhkana alalleen. Mutta ei, alan suurin uhka ei ole, että joku kertoo, miten eläintuotanto tänä päivänä toimii. Ja vielä vähemmän suurin uhka on se, että joku – kuten me Animaliassa – kertoo eläintuotantoalalle, millaista eläinten kohtelua pidetään epäeettisenä ja ongelmallisena, millaisista käytännöistä pitäisi päästä eroon, että raivo eläintuottajien harjoittamia eläinten kohtelun tapoja kohtaan laantuisi.

Terveisiä Kurikkaan ja kaikille muille sikatiloille: Suomalaisen sikatalouden suurin uhka on, ettei sen piirissä ajoissa myönnetä, millaisia vaatimuksia ja toiveita nyky-yhteiskunta maataloudelle ja etenkin eläinten kasvatukselle ruuaksi asettaa. Jos näistä toiveista on vaikea saada selvää sieltä lakeuksien takaa, voi avuksi huikata vaikka niitä tämän päivän sinipaitoja: pyytää meitä siniliivisiä animalialaisia avuksi tulkitsemaan sitä, millaiset eläinsuojeluajatukset Euroopassa jylläävät ja mitä mahtavat pohtia kaupunkilaiset, jotka yleensä tuntevat eläimet yksilöinä, kun katselevat lihahyllyjen tarjontaa.