Animalian toimistolla on tällä viikolla vitsailtu useaan otteeseen siitä, pitäisikö järjestömme tuotevalikoimaa kasvattaa sinisillä Animalian fleece-takeilla. Tuotehan olisi vegaaninenkin. Eläinsuojelutyössä ollaan päivästä toiseen sen verran ikävien asioiden kanssa tekemisissä, että surullisistakin asioista, väärinkäsityksistä ja jopa väkivallasta ja sen uhasta on välillä yritettävä muokata huumoria. Eläimille aiheutettavasta väkivallasta ja ihmisiin kohdistuvan väkivallan uhastahan oudossa tarinassa pohjanmaalaisilla sikatiloilla uhkailluista tarkastuseläinlääkäreistä oli kyse.
Helsingin Sanomat siis kertoi lauantaina 19.2., että pohjalainen sikafarmari oli tulkinnut eläinsuojelutarkastuksen tarkan otteen ja eläinlääkärin takin Animal health –tekstin siten, että tilalle oli saapunut pahaa ja vaarallista eläinsuojelujärjestöä – Animaliaa –edustavan eläinsuojelujärjestön edustaja tutun eläinlääkärin sijaan. Sikayrittäjien englanninkielentaidosta on riittänyt tämän seurauksena hupia. On myös puhuttu siitä, että kyseessä ovat valitettavat väärinkäsitykset, kun tieto uudenlaisista tarkastuksista ei ole levinnyt kaikille tilallisille.
Olennaisinta fleecegatessa on kuitenkin se, mitä se kertoo eläintuottajien asemasta ja asenteesta elinkeinonharjoittajina. Harvemmin yritystoiminnan piirissä viranomaistarkastajia aletaan huitoa metalliputkilla, jos he eivät olekaan henkilökohtaisesti tuttuja tai heillä on bisneksestä jotain huomautettavaa. Ravintolayrittäjät eivät melskaa mediassa, että Suomi on yrittäjävihamielinen maa ja että heitä vainotaan, kun kaikenlaista alkoholitarkastajaa tuppaa ovesta sisään: viinaakaan ei enää saa myydä alaikäisille ja koko ajan tarkistellaan oliko nyt lupa myydä kaljaa vai konjakkia ja kuinka päihtyneille henkilöille.
Suomessa noin yleisesti ottaen sekä työntekijä että yrittäjä ovat tottuneet siihen, että sääntöä ja säädöstä riittää, niitä pitää noudattaa ja niitä myös valvotaan. Eläintuottajat ovat kahdessa suhteessa erityislaatuisessa asemassa useimpiin muihin yrittäjiin nähden: heidän alansa saa massiivisia julkisia tukia ja heidän bisnestoimintansa kohteena ovat elävät, kärsimyskykyiset eläinyksilöt, joita useimmissa tapauksissa kasvatetaan tapettaviksi. Lisäksi kyseisessä toiminnassa tuotetaan ruokaa, jota suurin osa muusta väestöstä päivittäin kuluttaa ja on näin ollen oikeutetusti melko kiinnostunutta siitä, millaisista oloista heidän suunsa kautta sisälle elimistöönsä laittamansa elintarvikkeet oikein ovat kotoisin.
Näiden syiden takia olisi ymmärrettävää, että eläintuotantoalaa valvottaisiin vielä huomattavasti tarkemmin kuin yritystoimintaa yleensä. Sikafarmarit kuitenkin pauhaavat kimpaantumistaan siitä, että heidän bisnestään, jonka kohteena ovat koiran kaltaiset, älykkäät aktiiviset eläimet, koko ajan syynätään – ja mikä pahinta, epäkohtiin on alettu puuttua, kun tarkastuksia ei aina teekään se kotikylän tuttu jamppa, eläinlääkäri, jonka lompakkoon muutenkin juoksee rahaa kyseisellä sikatilalla tehdyistä toimenpiteistä.
Maataloudella ja myös eläimillä tehtävällä bisneksellä on ollut maassamme oma erikoisasemansa, mutta tämän päivän tuottajien on herättävä siihen, että elintarvikkeiden alkuperästä useita vuosikymmeniä vieraantuneena ollut kuluttaja on alkanut uudelleen kiinnostua siitä, mitä maatiloilla on käynnissä ja mitä esimerkiksi ympäristöllemme tämän toiminnan seurauksena tapahtuu. Ruuantuotanto ei voi menestyä ilman kuluttajien luottamusta alaan ja luottamusta ei yleensä kannata rakentaa sellaisen huijauksen varaan, että kaikki on oikeasti niin hyvin, ettei nätimmin voisi olla.
Tällainen kupla on nyt puhjennut suomalaisen eläintuotannon kohdalla, jonka leivissä olevat mainosmiehet ovat vuosikymmenet rakentaneet kuvaelmaa, jossa eläintilat ovat yhä kuin sodanjälkeisessä Suomessa. Vaikka todellisuudessa viimeisen puolen vuosisadan aikana eläintuotanto on käynyt läpi rakennemuutoksen, jossa ovat muuttuneet täysin niin tilat ja tuotantomuodot, joissa eläimiä kasvatetaan, kuin itse eläinlajitkin. Suomalaisille ei ole myyty sen näköistä ruuantuotantoa kuin mitä suurin osa tuotannosta tänä päivänä maassamme on. Tässä tilanteessa eläinsuojelujärjestöistä joudutaan pyytämään: ”älkää ampuko viestinviejää”. Informaatiokatkos ei ole meidän vikamme, mutta me voimme yrittää auttaa.
Kurikkalainen sikatilallinen väläytti Helsingin Sanomissa, että hän pitää Animaliaa suurimpana uhkana alalleen. Mutta ei, alan suurin uhka ei ole, että joku kertoo, miten eläintuotanto tänä päivänä toimii. Ja vielä vähemmän suurin uhka on se, että joku – kuten me Animaliassa – kertoo eläintuotantoalalle, millaista eläinten kohtelua pidetään epäeettisenä ja ongelmallisena, millaisista käytännöistä pitäisi päästä eroon, että raivo eläintuottajien harjoittamia eläinten kohtelun tapoja kohtaan laantuisi.
Terveisiä Kurikkaan ja kaikille muille sikatiloille: Suomalaisen sikatalouden suurin uhka on, ettei sen piirissä ajoissa myönnetä, millaisia vaatimuksia ja toiveita nyky-yhteiskunta maataloudelle ja etenkin eläinten kasvatukselle ruuaksi asettaa. Jos näistä toiveista on vaikea saada selvää sieltä lakeuksien takaa, voi avuksi huikata vaikka niitä tämän päivän sinipaitoja: pyytää meitä siniliivisiä animalialaisia avuksi tulkitsemaan sitä, millaiset eläinsuojeluajatukset Euroopassa jylläävät ja mitä mahtavat pohtia kaupunkilaiset, jotka yleensä tuntevat eläimet yksilöinä, kun katselevat lihahyllyjen tarjontaa.