Katsoin viime perjantaina uutta tv-sarjaa nimeltään Teräspallit. Kyseessä on Janne Katajan juontama Subin kotimainen räväkkä piilokameraohjelma. Erilaiset tyypit jallittavat suomalaisia, ja ainakin eka jakso oli hulvaton.
Yhtenä tyyppinä ohjelmassa oli mukana näyttelijä, joka leikkii tv-toimittajaa ja pilailee julkkisten kustannuksella. Mieheni nauroi tv-toimittajan kommelluksille ja minäkin nauroin, mutta samalla minulle nousi pieni tuskan hiki hommaa katsoessa. Tunnistin itseni tuosta hölmöilevästä tv-toimittajasta.
Aloittaessani toimittajan urani radiossa vuonna 2003 ensimmäinen suoran lähetyksen haastatteluni oli täysi floppi. Muistan sen kuin eilisen päivän. Minun piti jututtaa Turun Aurajoen soutujen osallistujia heidän suoritustensa jälkeen. Valitsin jostakin syystä soutajan, joka hävisi koko kisan. Tungin mikrofonin hänen eteensä ja rupesin kyselemään, että ”miltäs häviö maistuu” ja ”mites nyt suu pannaan, luuseri”. Olin kuin mikäkin tahaton koomikko, vaikka haastattelun piti olla asiallinen. Soutaja oli aivan maansa myynyt, mutta minä vain lisäsin vettä myllyyn ja kysyin, että ”minkä ihmeen takia menit häviämään, että missä mättää”. Kun studiosta kysyttiin, voisinko kommentoida tunnelmia soutukisoista, minä vain toistelin, että ”ei tällä hirveästi jengiä ole ja että tuolla ne tyypit soutavat Aurajoessa ees taas, aika tylsää on”. Suustani ei tullut mitään järkevää. Onneksi toimituksen väellä näytti olevan hauskaa, he nauroivat kippurassa haastattelulleni. Meni täysin huumorin puolelle se homma.
Kun radiotoimituksessa huomattiin, etten pelännyt laittaa itseäni likoon haastatteluja tehdessä, minut laitettiinkin eräänä päivänä Turun torille tekemään pilailuohjelmaa. Minun piti pukeutua ryysyihin ja leikkiä katusoittajaa, joka vinguttaa viulua aivan kammotavalla tavalla ja sitten toimituksessa arvailtiin, saanko kerättyä rahaa soitollani ja tuleeko kenties joku lyömään minua turpaan. Kyllähän siinä paljon jengiä kulki ohi, joista suurin osa haukkui minut pataluhaksi tai sitten katseli hölmistyneenä. Lisäksi eräs mies pyysi minua deitille, koska olin kuulemma niin hauskan näköinen. Se tyyppi ei tainnut käydä ihan täysillä. Pahinta jutussa oli kuitenkin se hetki, kun kulman takaa porhalsi pikkusiskoni, joka heitti pari euroa aukinaiseen viulukotelooni. Hän oli juuri kävellyt pari metriä ohitseni, kun hän kääntyi ympäri ja päästi kauhean, sydäntä särkevän kiljahduksen, joka kuului kilometrien päähän.
-Etkö sä olekaan radiossa töissä? Täytyykö sun ansaita rahaa kerjäämällä ja soittamalla viulua, vaikket osaa, pikkusiskoni itki täysin hysteerisenä.
Minulla oli täysi työ selittää poloiselle, että teen ”piilokamera” radio-ohjelmaa. Lopuksi pikkusiskoni uskoi tarinani, kun näytin vaatteiden alla olevat piuhat ja mikin. Sekin homma meni poskelleen siskon ilmestyttyä kuvioihin.
Erään toisen kerran minun piti mennä jututtamaan ruotsinkieliseen radio-ohjelmaan kulttuuriohjelmaa varten posetiivaria. Ruotsiksi posetiivari on nimeltään ”positivhalare”, mutta sitä en tiennyt ennestään, joten luulin, että positivhalare tarkoittaa suomeksi posetiivarin haalaria, eli jotakin omituista pukua, joka posetiivarilla on päällänsä. Juttelin ummet ja lammet posetiivarin kanssa hänen omituisesta asustansa. Tällä tyypillä kun vielä sattui olemaan värillinen haalari päällään, jossa oli kaikenlaisia pinssejä. Mies näytti tosin hieman hämmentyneeltä siitä, että puhun hänen puvustansa, vaikka piti jutella musiikista. Toimituksessa kömmähdykselleni onneksi naurettiin vedet silmissä. Otin kyllä opiksi tästä ”kielivirheestä”.
Olen minä monet muutkin kerrat mokannut. Nettihaastatteluni Samantha Foxista oli aivan omaa luokkaansa. Tein haastattelun englanniksi, ja kun minun piti kääntää povipommin jutustelut suomeksi, höpisin jotakin aivan muuta kuin mitä Samantha oli kysymykseeni vastannut. Läskiksi meni sekin.
Hauskin mokani kaikista on ehkäpä se, kun en yksillä pippaloilla viihdetoimittajan työssäni tunnistanut kansanedustaja Mikko Alataloa, ja menin lopulta kysymään häneltä, että ”ootko sä se Matti Alatalo”. Onneksi kansanedustajalla riitti huumoria, ja minusta kouliintui vuosien varrella oikein hyvä toimittaja, ainakin omasta mielestäni.
No miksi minä näistä omista haastattelumokailuistani höpisen? Siksi, että Teräspallit-ohjelma sai minut muistamaan, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Mokaaminen on inhimillistä ja monesti hauskaakin, ainakin jälkikäteen, eikä sitä tarvitse hävetä. Harva meistä on täydellinen kehdosta hautaan. On hyvä osata nauraa omille kommelluksilleen ja oppia niistä. Ja joskus kömmähdys tai varsin tyhmältä kuulostava haastattelukysymys voi yllättäen johtaa jopa jymyuutisen saamiseen toimittajan työssä.
Väitänkin siksi, että jokaisessa meissä asuu pieni teräspalli tai terästissi. Sellainen tyyppi, joka haluaa viihdyttää täysillä: joko tekemällä pikku kepposia toisille tai laittamalla itsensä hauskalla tavalla likoon viihteen puolesta.
Uskallatko sinä kertoa, miten olet mokannut tai mikä viimeksi meni hauskalla tavalla mönkään omassa työssäsi?