Ilmiöt

Luin äsken Likeltä ilmestyneen Hullu Akka -kirjan, koska olen itsekin siihen kirjoittanut. Toimittaja Mia Malmin kokoamasta teoksesta löytyy siis parinkymmenen henkilön kirjoittamat lyhyet kertomukset naiseuden hulluista ja pimeistä puolista.

Lukiessani Jouni Hynysen kuvausta naisen muuttumisesta kissasta lehmäksi, tajusin lopullisesti, miksi Jone Nikula kehuu Hynystä itseään paremmaksi kirjoittajaksi. Hynysellä on eittämättä sana hallussa. Omakin tekstini on ehkä noin satatuhatmiljoona kertaa huonompi ja tylsempi kuin itseään pillutieteen tohtoriksi ja rakkauden salapoliisiksi tituleeraavan Hynysen.

Tosin Hynysen tasolle eivät yllä myöskään Rosa Meriläisen, Anna Perhon, Piitu Uskin ja Roman Schatzinkaan tekstit naiseudesta. Pisteitä tosin Rosalle, joka kertoo mummunsa vaipan vaihdosta ja pissalle viemisestä. Sekä Piitu Uskille, joka kirjoitti fiktiivisen tarinan siitä, kuinka mies rakastelee vaimoaan kuukautisten aikana.

Mutta takaisin Hynyseen. Tässä hänen tekstinsä parhaita paloja Hullu Akka -kirjasta:
”Vanha vitsi siitä miten kissasta saadaan lehmä – menemällä sen kanssa naimisiin – pitää Hynysen tekemän katu- ja baarigallupin mukaan täysin paikkansa noin 92 % suomalaisten solmimissa avioliitoissa. Kuka kestää lehmää vaimona? Aivan oikein, vain hullu.”

”Miten lehmä määritellään? Lehmä päästää ensimmäiset ammuunsa jo ennen häitä... Hän haluaa Tauski Peltosen sinne laulamaan, tai muuten häät perutaan. Ei auta, hullu mies järjestää. Blondattu, Kanarialla ruskettunut hyppyritukka tulee, jos vaimonsa hakkaamiselta vain kerkeää, ja pelastaa miehen häät.”

”Kotioloissa nainen pukeutuu verkkareihin ja mummon kutomiin villasukkiin. Se on ihan okei, mutta kun niitä verkkareita ei kukaan koskaan pese. Kirpeät kusen ja valkovuodon hajut leijailevat huoneistossa. Katso siinä sitten naisten rantalentopalloa, saatana, kun silmiä kirvelee.”

”Lauri Tähkä on ihana, mutta kyllä se Hynynenkin omalla luolamiesmäisellä asenteellaan on aika hottis. Ja sille on ihana lähetellä pikkutuhmia sähköpostiviestejä, koska se osaa vastata niihin ihanasti, laittaa sanansa niin, että lehmä tuntee itsensä naiseksi taas. Näin lehmän pillu pysyy märkänä ja stand by -tilassa...”

”Nainen on kuin luistelutreeneistä suihkunraikkaana palaava Kiira Korpi. Näky on ihana, kaunokainen loikkii maisemassa kuin bambi...Jumala katsoo luomustaan tyytyväisenä, mutta kun Kiira avaa kotona varustekassinsa, sielunsa salaisuudet, sieltä hyökkää kusen, paskan, kuukautisveren ja hien hajujen tyrmäävä sinfonia.”

Koska olen lehmä, joka pitää Hynysen luolamiesmäisestä olemuksesta ja ihanasta äänestä, laitan vielä tähän kivan kauniin laulun, jotta kaikki muutkin lehmät voivat ihailla pitkätukkaa ;)

Hola!

Oon tässä koko viikon selaillut erilaisia blogeja ja käynyt blogilistalla kurkkimassa. Urkkinut julkkisten blogeja ja kaikenlaista. Internet on täynnä blogeja.

Mä olen aina ollut sellainen, että mä rustaan kunnolla ja selitän kaiken juurta jaksain, sillä mua ärsyttää suunnattomasti jos joku ymmärtää mua väärin.

Mulla käy mun omilla kotisivuilla aika huima määrä lukemassa toisenlaista diipa daapaa, ja ne tekstit on tosiaan pitkiä.

Kun mua pyydettiin kirjoittamaan tänne blogia, kauhistuin että miten voi selvitä noin lyhyellä blogilla ja saada asia perille samalla. Nyt olen tajunnut vihdoin yhden asian.

No ensinnäkin kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Ja toiseksi, suosituimpia ja luetuimpia blogeja on oikeesti ne missä on joku yksi lyhyt aihe pelkistettynä ja paljon kuvia.
Juuri sen takia muotiblogitkin on niin suosittuja. Jengi tykkää katsella ja selaa blogit läpi ja katsoo sieltä joukosta ne helmet ja lukasee sivusilmällä.

Muotiblogit tuottaa kirjoittajilleen hyvässä tapauksessa äärettömän hyvin rahaa mainostajien puolesta, ja lisäämällä itsestään tai muista vähän kuvia. Aika helppoa ja tosiaan ei tarvitse alkaa luennoimaan.

Mä oon miettinyt, että miksköhän se on ihmisten mielestä niin kiinnostavaa mitä juuri toinen pukee päälle tai miten tehtiin meikki tai hiukset jollain ihan tavallisella tytöllä?

Mua itse henk.koht ei kiinnosta ellei lookissa oo jotain aivan pöyristyttävää. Mutta kun ne on aina niitä kuvia tylsistä penkillä löhöävistä lampaannahka LV- laukuista tms. Ei siis kaikki mutta useat.

Päädyin siihen tulokseen että syy on sama kuin esim. bb:ssä. Se tirkistelyn halu on suuri ja aina kiinnostaa miten muut tekee. Perussuomalaista.

No mutta mä otin nyt sitten neuvosta vaarin ja aloin pitämään myöskin muotiblogia.

Yleisellä koneella aikaa tappessani huomasin selaimen suosikeissa Matin maapallo -sarjisportaalin. Portaaliin oli siististi kerätty suosituimpien nettisarjakuvien päivän stripit. Tekijänoikeudet/tekijöiden nätit pyynnöt kuitenkin pakottivat Matin sulkemaan portaalinsa. Suosikkilistan bongaaminen palautti kauniita muistoja hetkistä laadukkaiden nettisarjakuvien parissa. Tässä niitä pari - uusia, vanhoja ja lopetettuja, joille olen kuumehorkissani tänään nauranut.

Wulffmorgenthaler

Hesari teki kulttuuriteon ja alkoi julkaista Wulffia suomeksi sivuillaan. Sarjiksen käännös ei kuitenkaan aina pysty samaan kuin alkuperäinen. Wulffin erikoisuus on yhden ruudun tarina; laatikko alareunassa ja ehkä yksi repliikki. Erittäin tiivistä, erittäin toimivaa.

Satunnainen helmi

Hipster Hitler

Viikset, ruutupaita ja luomupähkinäpussi. Hipster Hitler ei halua hyökätä Puolaan, koska se on liian mainstreamia. Hipster Hitler haluaa kirjoituskoneensa fontin olevan heilvetica ja ironisten viiksien lisäksi HH käyttää ironisia "I love Juice" -paitoja. Melko epäkorrekti, mutta ehdottoman hip sarjakuva siitä, miten olisi käynyt jos Hitler olisi päässyt taidekouluun.

Satunnainen helmi

Garfield minus Garfield

Suuren suosion Suomessakin saavuttanut Karvinen ilman Karvista. Eskon yksinäisyys ja mielisairaalta vaikuttava käytös nostaa tipan linssiin myötätunnosta. Ja käsi ylös, kenen mielestä Karvinen on hyvä hahmo. Se pitää lasagnesta ja nukkuu paljon. Ei siitä hauskaa tee se, että se on kissa eikä italialainen.

Satunnainen helmi

Party Cat

Vaikken Karvisesta välitäkään, tämä kissa on henkilökohtainen sarjakuvasuosikkini. Party Catin mielestä joka päivä pitää juhlia tötteröhattujen ja serpentiinin kera, vaikka omistaja uhkailee rankkurilla. Sympaattisen pahaenteinen sarja, joka päättyy kauhuleffamaisesti.

Helmi

The Oatmeal

Kokoelma tietoiskuja, sarjakuvia ja testejä. Hämmennyn aina, miten hyvin piirtäjä osaa ilmaista hahmojensa tunteet piirtopöydän kautta. Laadukkaan piirtojäljen ja ilmaisun lisäksi jopa hauska, ajankohtainen ja sopivan sarjisabsurdi.

Satunnainen helmi

Weebl & Bob

Animaatio kahdesta keinuvasta otuksesta, jotka rakastavat piirakkaa. Yksinkertaisilla repliikeillä ja ilmeillä toteutettua jaksoja, joita katsottuaan ei voi olla kiintymättä kananmunamaisiin hahmoihin. I love donkey almost as much as pie...

Satunnainen helmi

Katsomisen arvoisia nämäkin:

Lapsivesiliukumäki? Yhdyssanakuvia!

The Perry Bible Fellowship

Inception-leffan alustus

Mitä unohtui?

Snooker-pöydillä nähtiin menneellä viikolla yksi huikeimmista lyöntisarjoista hetkeen. Englantilainen Ronnie O’Sullivan nimittäin teki täydellisen 147 pisteen lyöntisarjan eli breikin. Kyseinen maksimibreikkin oli 34-vuotiaan O'Sullivanin kymmenes, ja tällä määrällä hän nousi kaikkien aikojen tilaston kärkeen ohi Stephen Hendryn.

Itse ennätyksessä ei ollut periaatteessa mitään erikoista tai yllättävää, vaan tavassa miten se syntyi. O'Sullivan nimittäin osoitti, että muut tekevät mitä he osaavat, Ronnie mitä hän haluaa. O'Sullivan hämmensi 12bet.com World Openin yleisöä, tuomaria ja vastustajaansa Mark Kingiä yksinkertaisesti kysymällä kesken lyöntivuoronsa, että onko maksimituloksesta rahapalkintoa tulossa. Eikä tämä melko ylimielinen kommentti tullut missään viimeisten väripallojen kohdalla vaan ensimmäisen punainen-musta -yhdistelmän jälkeen. Pöydällä piti siis lyödä vielä 34 lähes täydellistä lyöntiä perätysten. Tuo, jos joku on itseluottamusta.

Ottelun tuomari kävi kysymässä rahapalkinnosta O'Sullivanin samalla tyhjentäessä pöytää omalla nopealla vauhdillaan. Rahapalkintoa ei ollut, O'Sullivan putsasi pöydän viimeistä mustaa vaille ja kävi kättelemässä vastustajansa Kingin. Onneksi tuomari sai "The Rocket" O'Sullivanin palaamaan pöydälle viimeistelemään sen maksimituloksenkin.

Tässä vielä YouTuben pätkä tyhjennyksestä: linkki.

Ruokamaailmassa trendikkäin ja tiedostavin juttu on jo pitkään ollut lähiruoka. Siis se naapurissa teurastettu possu, joka on päätynyt viimeiselle leposijalleen lautasellesi takapihan porkkanoiden viereen. Näin karrikoiden.

Viime keskiviikkona Pernod Ricardin vieraana Helsingissä ollut Philip Duff, Irlannista kotoisin oleva cocktailguru, arvioi trendin siirtyvän pikkuhiljaa drinkkimaailmaan.

Suomessa lähijuomista tulee ensimmäisenä mieleen Lapin Kulta, jonka koko tuotanto siirrettiin Lapista keskeisemmälle paikalle Lahteen. Hämäläisen mieltä lämmittää, kun voi hörppiä naapurikylän olutta.

Todellisuudessa lähi-ajatus juomamaailmassa tarkoittaa tietysti muun muassa uusien marjojen "löytämistä", sesonkeihin keskittymistä sekä lähiseudun pientuottajien tukemista.

Suomessa on ainakin teoriassa hyvät mahdollisuudet raaka-ainekikkailuun runsaiden marjalajikkeiden ansiosta.

Herra Duffin toimesta maistoin ensi kertaa ikinä tyrnicocktailia, ja kurpitsasta saa muuten kuulemma hyvää sosetta drinkkeihin. Tyrniin ihastuin, ajatusta kurpitsajuomasta en ole vielä täysin ostanut.

Pientuottajien tukeminen onkin kinkkisempi juttu. Muuallakin kuin Suomessa. Monella paikalla on hyvä yritys, ja tuote joka olisi pienellä viimeistelyllä helmi, mutta.. Rahaa ei ole tarpeeksi, eikä viimeistelyyn välttämättä haeta tarpeeksi apua. Tuotteista ei ikinä tule helmiä, ainakaan koko maailmalle jaettavaksi. Sääli.

Viime viikon lauantaina käväisin valokuvaaja-ystäväni Essin kanssa yhdessä vuoden parhaista muotitapahtumista, eli TIGI Photo Awards -gaalassa. Tällä kertaa vuosittainen tapahtuma järjestettiin näyttävästi Circus-yökerhossa Helsingissä. Esillä oli uutta hiusmuotia ja TIGIn kilpailu siitä, kuka onnistuu parhaiten hiuskuvakilpailussa.

Saatuamme kuohuviinilasit käteen ja syötyämme pikkusuolaista ja taivaallisen makuista ruusunmarjavadelmavalkosuklaahöttöä istahdimme alas seuraamaan hiusmuotinäytöstä. Upeita malleja risteili ees taas catwalkilla. Erityisesti mieleeni jäivät hieman Saimi Hoyerin näköiset tytöt, joiden punaiset hiukset oli jollakin tapaa saatu näyttämään siltä kuin tulenleiskat löisivät ylös heidän päästään. Myös söpöt nutturat ja krepatut hiukset sekä pinnit mallien hiuksissa jäivät mieleeni. Ja yhdellä komealla miesmallilla oli niin upeat pitkät paksut kiharat hiukset, että kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin.

Takahuoneessa törmäsin myös vanhoihin tuttuihin. Artisti Cristal Snow:n kanssa vaihdoin ruokakuulumisia ja sain taas uuden korvaamattoman vinkin, nimittäin laulajan äidin makaronilaatikkosalaisuuden. Cristalin äiti vaihtaa puolet munamaitoseoksen maidosta makaronien keitinveteen, jolloin laatikko maistuu mehevämmältä. Tätä kikkaa aion kokeilla tulevana viikonloppuna.

Malli Martina Aitolehden ja hänen kauniin ystävänsä kanssa juttelimme tietenkin kauneusvinkeistä. Aina yhtä lumoavalla Martinalla oli yllään ihana mekko, olisiko ollut Sunny´s Fashionista, ja kun ihastelin hänen hehkeää elokuvatähtimaista täydellistä meikkiänsä, hän paljasti löytäneensä ihanan uuden meikkivoiteen. Harmikseni en enää muista tuotteen nimeä, joten täytyy tilaisuuden tullen udella se Martinalta uudestaan.

Tyylivelho Tommy Kilposen kanssa vaihdoin myös muutaman sanan. Muodista tietenkin. Erityisesti huomioni kiinnittyi Tommyn pitkävartisiin miesten saappaisiin ja haaremihousuihin. Vaaleanpunainen kauluspaita ja muodikas puolipitkä parta kruunasivat kokonaisuuden. Kuulostaa ehkä kirjoitettuna omituiselta, mutta Tommyn päällä asu oli törkeän muodikas. Samaan aikaan rento ja hienostunut.

Ilta oli muutenkin todella onnistunut ja hauska, sillä tilaisuudesta sain aimo annoksen vinkkejä omiin syksykampauksiini. Olen sitä mieltä, että kun hiusmuotia esitellään, sitä pitääkin esitellä överiin tyyliin, jotta me tavalliset tallaajat saamme hyviä ideoita, joista voimme muunnella itsellemme sopivat kampaukset. Itse aion tehdä hiuksistani välillä kiharat ja välillä suorat ja suihkuttaa ne täyteen TIGIn ihania uusia hajustettuja uutuuskiiltosuihkeita. I love fashion...

...and so does Cristal

Viime kesän loikoilin työttömänä kokeillen eri keinoja viettää muutama kuukausi tekemättä mitään. Joku kysyi, olenko kesätöissä. "En tee mitään. Eiku kyllähän mä bloggaan", vastasin. Kysyjää kiinnosti normaaliin tapaan palkka ja se, voiko bloggaamista laskea työksi ollenkaan. "Oikea" työ tarkoitti kysyjän mielestä puiden kaatoa Siperiassa tai graniitin louhintaa syysmyrskyssä. Keskustelukumppani kysyi, pidänkö itse bloggaamista oikeana työnä. Työn ja ammatin määritelmään ilmeisesti kuuluu, että sen tekeminen pitää olla vastenmielistä ja ikävää, mitä bloggaaminen ei (aina) ole.

Ennätyslottopotista haaveillessaan moni lisää, ettei kyllä lopettaisi töitä, vaikka voitto paukkuisi. Mutta ikävä duuni nykyisessä firmassa saisi jäädä, harrastuksesta voisi ottaa osa-aikahomman. Räpeltelisi päivässä pari tuntia joustinneulesukkia tai valokuvaisi telkkiä lehtiin. Rahaa saavat bloggaajat ovat lottovoittajia. Turun Sanomissa (?) kerrottiin juuri More to love -blogin* toisen kirjoittajan lopettaneen päivähommansa, hänestä tuli kokopäiväinen bloggaaja ja media/blogipersoona.

Blogiansiot ovat varjeltuja salaisuuksia. Ruotsin puolelta on kuulunut huikeita juoruja bloggaajien ansioista, mutta Suomessa yksikään toimittaja ei ole suomalaiseen tapaan uskaltanut kysyä, eivätkä bloggaajat uskaltaneet kertoa. Yritykset, kuten Indiedays ja Maikkari, ovat ottaneet bloggaajia suojiinsa ja maksavat näille liksaa. Normaali bloggaaja on tietämätön, miten voisi kääriä rahat itse. Yritykset tekevät varmasti oikein maukkaan tilin tietämättömyydellä, laiskuudella ja taloudellisella turvattomuudella.

Bloggaaminen on rankkaa työtä, suomalaiset aktiivit ovat kertoneet. He puskevat päivittäin ulos materiaalia pelko perseessä; väheneekö lukijamäärä, ärsytänkö jotain, kiinnostaako ketään. Lukijoiden mielestä bloggaajien raha on helppoa, mikäs siinä räpsiessä pari valokuvaa kuvatekstien kera. Blogiin menee, aihepiiristä riippuen, aikaa puolesta tunnista muutamiin tunteihin. Kahdeksan tunnin blogipäivää tuskin tekee kuin paatunein perfektionisti ja himophotoshoppaaja.

En ole koskaan blogannut päivittäin, mutta jo päivittäinen irkkaaminen ja foorumeiden selailu on monina päivinä ylitsepääsemätöntä. Ei jaksa, ei huvita, onneksi ei ole pakko ja voi suunnata mielenkiintonsa muualle "pettämättä" ketään. Rahaa tahkovalta bloggaajalta odotetaan bussikuskin täsmällisyyttä ja vedetään herneet nenään, jos kommenttiin ei ole tullut vastausta parissa tunnissa. Kuolisin stressiin kokopäiväbloggaajana.

* bloggaajat kävivät "oikeassa" duunipaikassani, ja jos uskoisin positiivisiin energioihin ja muuhun aurinkoisiin juttuihin, sanoisin että paikka oikein tulvi niitä.

Siinäpä vasta kysymys. Aloin tässä miettimään nyt tälläistä asiaa kun luin uutisen mm. Bb-Mia:sta, että hän ei halua pysyä julkisuudessa, sillä eihän hänellä ole lahjoja tehdä mitään.Aivan!

Eipä ole ollut minullakaan laulutaitoja tai tanssitaitoja tähän asti näyttää, mutta silti alusta asti kun julkisuuteen päätin jäädä niin kyllähän se niin on, että jokainen julkkis varmasti haluaisi olla jossain hyvässä ja yhteiskunnalle hyödyllisissä asioissa mukana. Julkisuus on aluksi toki kivaa ja aluksi myös hyvin rahallisesti palkitsevaa puuhaa, mutta ei pidemmän päälle. Sitten kun omat jutut loppuvat ja "minä minä minä" kuvan tyrkyttäminen alkaa kyllästyttää pitäisi tehdä jotain muutakin. BB-talossa on tietojeni mukaan asunut viime kauteen mennessä n. 120 asukasta.

Siihen päälle nämä uudet asukkaat. Kuinka monen heistä voimme sitten nähdä julkisuudessa useammin kuin joskus hymyn tai maikkarin verkkouutisissa. Korkeintaan nettijulkkiksia. Mutta he ovat olleet Big Brotherissa. Vain harva heistä on jäänyt julkisuuteen.

Katsojaluvut ovat huikeat ja puhelimet käy äänestäjillä kuumana. Puhutaan Suomen yhdestä katsotuimmasta viihdeohjelmasta.

Itse olen ollut nyt reilut 2 vuotta julkisuudessa ja koko ajan on tullut pyyntöjä televisio-ohjelmiin ja pariin hyväntekeväisyysjuttuun. Suosio ulkona liikkuessa on suuri. Kaikki tunnistaa, huutelee perään, pyytää kuviin ja nimmareita. Eikö meitä bb-julkkiksia sitten voisi käyttää ns. myöskin hyväntahdon lähettiläinä.

BB:tä katsoo tosiaan niin moni että kilpailijat ovat helposti tunnistettavissa ja aina jokaikiselle(joka ei mokannut itseään ihan täysin) on olemassa tässä Suomen maassa vankka kannattajajoukko mikä seuraa varmasti suosikkinsa liikkeitä tarkkaan myös talon ulkopuolella.

Minä ehdottaisin että sitä tv:n kautta hankittua suurta tunnettavuutta käytettäisiin erilaisien asioiden ajamisessa eteenpäin, hyväntekeväisyydessä ja muussa vastaavanlaisessa toiminnassa.

Jottei mene jeesusteluksi niin toki siis julkisuudella ajetaan omia etuja ja toteutetaan itseään mutta joskus olisi hyvä antaakkin jotain. Huono tunnettu tyyppikin voi saada jonkun asian kuulumaan paremmin ja pohdittavaksi, josta on lopuksi hyötyä kaikille.

Tähän asti mainittavia hatunnoston ansaitsevia suorituksia on bbläisiltä:

Hyväntekeväisyyspokeriturnaukset mm. BB-Sari lahjoitti 1 000 euroa lapsille voitettuaan. niko N lahjoitti muistaakseni 10 000 euroa eläinten hyvinvointia edistääkseen.
Niko S. osallistui ammatinvalinta- radiokampanjaan radiomainoksen merkeissä ja kannusti nuoria opiskelemaan sekä oli eräässä hyväntekeväisyysgaalassa jollain tavalla mukana .
BB-Antti.K. antoi itsensä koulukiusaamista vastaan sotivalle televisio jaksolle ja kertoi omat kipeät kokemuksensa auttaakseen kiusaamista ehkäisevää työtä.
Minä sain tänään juuri pyynnön tulevaan nenäpäivä-nimiseen hyväntekeväisyysjuttuun, jossa hauskuutamme katsojia 6 tuntia kestävässä ohjelmassa jotta ihmiset viihtyvät ja tekevät lahjoituksia.

Kaikkia näitä lisää kiitos ja ihmiset, jotka ovat tunnettuja tavalla tai toisella niin kannustamaan jokainen omalta taholtaan ihmisiä, eri ikäisiä ja erilaisia, kaikkia mukaan toimintaan mikä tuottaa kaikille hyvän mielen ja auttaa ihmisiä jotka sitä apua tarvitsevat.

Itse henkilökohtaisesti olen unelmoinut olevani joskus osallisena Elämä lapselle-konsertissa tai toiminnassa mukana, sillä lapset ovat lähellä sydäntäni ja myös koulukiusaaminen on minulle tuttu(olen siis ollut kiusattuna usean vuoden) ja kantapäänkautta opittu asia.

Toivottavasti blogi viihdytti teitä ja kertokaa te nyt miten bb-julkisuus kannattaisi hyödyntää ja mihin meistä kaikista olisi yhdessä?

Maailma tarvitsee meitä, me tarvitsemme maailmaa.

Kiss and love

Henna

Jääkiekon ammattilaisliiga NHL:ssä tunnutaan edelleen olevan varsin tarkkoja siitä, millaisissa varusteissa pelaaja saa esiintyä jäällä. Keskenään lähes identtiset haarniskamiehet ovat jo pitkään käyttäneet erilaisia mailoja, mutta luistimisto on aina yhtä klassista mustaa.

Alkavalla kaudella St. Louis Bluesin David Perron aikoo tehdä poikkeuksen kirjoittamattomaan sääntöön pukeutumalla Reebokin valkoisiin luistimiin (luultavasti tämän näköiset). Kanadalainen Perron oli jo juniorivuosinaan tullut tunnetuksi valkoisista kiitureistaan, muttei saanut lupaa käyttää niitä NHL:ssä valmentajaltaan. Niin, eihän valkoisia luistimia käytä kuin neitimäiset taitoluistelijat, ajatteli valmentaja Andy Murray todennäköisesti.

Tästä omituisen ajattelumallin linjasta ei oikeastaan saa poiketa, ellei ole riittävän hyvä pelaaja. Tai oikeastaan riittävän hyvä venäläinen pelaaja. Onneksi juuri venäläiset taiturit ovat arvaamattomuudellaan tehneet tilaa erilaisuudelle varustemarkkinoillakin. Nike tuli jääkiekon pariin 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla juuri venäläisen Sergei Fedorovin kautta, silloin näihin valkoisiin luistimiin totuttiin melko nopeasti.

Toinen venäläinen, nyky-NHL:n ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva Alexander Ovechkin on varusteineen pirteä ilmestys. Miehen tummennettu visiiri ja rennon letkeästi jalassa olevat keltaisin nyörein varustetut luistimet tunnetaan missä vaan. Vancouverin Olympialaisissa Alexander räväytti kuin kiusallaan vanhoillisten kanadalaisten eteen näissä ”demonisissa” hokkareissaan. NHL:n toimistolla luultavasti tässä vaiheessa etsittiin jo tulisen lampaan estäviä sääntöpykäliä.

Ehkä vielä jossain vaiheessa luistimista voi tulla kiekkoilijoille samanlainen tavaramerkki kuin kengistä tietyille koripalloilijoille. Esimerkiksi moni fani muistaa ulkoa Michael Jordanin eri kausien tossujen ulkonäön. Näillä mentiin tulokaskaudella 1984-1985: Niket. Näyttävätkö tutuilta?

Tunnustan. Olen resepti-friikki. Kerään kaikista lehdistä melkein kaikki ruokareseptit suureen puukoriin. Keittokirjoja minulle on elämäni varrella kertynyt lähemmäs sata. Ensimmäiseni sain ollessani kuusivuotias ja se on edelleen tallessa. Minua sapettaa syvästi, etten koskaan tule ehtimään kokeilemaan kaikkia keittokirjojeni reseptejä, vaikka eläisin satavuotiaaksi.

Näin syksyllä ihania uusia reseptejä pursuaa jokaisesta tuutista, niin lehdistä kuin töllöstäkin. Riistakäristyksiä, lohta uunissa, suklaakakkuja, joissa on ripaus omenaa ja kirsikkaa, ihania suussa sulavia omenapiirakoita ja mustikkasuklaa-muffinseja. Salattu ruokarakkauteni on mennyt niin pitkälle, että kun ammatissani toimittajana olen haastatellut julkkiksia sekä taviksia olen, jos tilanne sen vaan suinkin on sallinut, kysynyt ruoasta.

Yhden parahimmista resepteistä olenkin saanut Mattiesko Hytösen puolisolta Heidi Strömmeriltä, joka on kokkausvelho! Hän lähetti minulle postitse taivaallisen kuha-reseptinsä. Äitini ja siskoni rakastuivat kookosmaidossa haudutettuun kalaan, eli kiitoksia vaan Heidille hyvästä reseptistä! Se pääsi top 10 -listalleni kevyesti.

Haluaisin myös tässä yhteydessä kiittää Jone Nikulaa ruokavinkeistä. Haastatellessani Jonea Cityyn, hän kertoi minulle tekevänsä usein lihapullia ja minä tietysti kysyin, että minkälaisia pullia. Jone katsoi minuun hieman omituisesti, koska silmäni kiiluivat ahnaasti, mutta suostui kuitenkin kertomaan, että laittaa usein pullien sisälle mozzarellaa tai jotakin muuta juustoa. Ja kunnon tuliset mausteet kehiin. Nyt olen jo kuukauden päivät tehnyt Jone-pullia, jossa on juustoa sisällä. Mieheni alkaa varmaankin pikkuhiljaa kyllästyä niihin.

Kesällä leivoin myös paljon erilaisia leipiä, koska luin jostakin naistenlehdestä, että maailmantähdet leipovat omat leipänsä. Lopetin lopulta leivän ja sämpylöiden tehtailemisen, kun en yksinkertaisesti saanut niistä ilmavia ja makoisia. Tekeleeni olivat kovin kovia ja litteitä ja maistuivat jauholle. Yök!

Viimeisimmän respetibongaukseni tein tänään. Greyn Anatomian Ellen Pompeo kertoi ruotsalaisessa naistenlehdessä, että tekee sunnuntaisin koko seuraavan viikon salaatit. Hän keittää kerralla 12 kananmunaa ja punajuuria ja hän silppuaa salaattia, korianteria, kevätsipulia ja persiljaa. Lopuksi hän laittaa ainekset laatikkoihin ja ottaa niistä sitten joka päivä salattia lounaaksi viikon ajan. Ellen toki lisää päivittäin perussalaatteihin purkin papuja, hieman vuohenjuustoa ja salaatinkastiketta. Kuulostaa suht hyvältä ja hirmuterveelliseltä, paitsi, että viisi päivää vanhat kanamunat varmasti maistuvat mädälle. Vai onko Amerikassa muka erilaisia munia kuin meillä Euroopassa? Vai syökö Ellen jotain superkestomunia, mene ja tiedä.

Ihan sama, sillä minäkin ryhdyn nyt tekemään salaatteja lounaaksi seuraavan kahden kuukauden ajan, sillä erotuksella, että keitän kanamunani joka päivä, enkä kerran viikossa.