Se on aika kova paikka kun luulee menevänsä kuulemaan hyviä uutisia ja joutuukin kuulemaan huonoja sellaisia. Ja joutuu kohtaamaan koko tilanteen silmästä silmään eikä voi enää edes pettää itseään kääntämällä asiat mielessään parhain päin. Sitä olen tässä harrastanut mutta loppu sille tuli nyt. Tästä eteenpäin täytyy vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja koittaa sitten toivoa ja uskoa parempaan.
Konkreettinen henkinen romahdus tuli ehkä siinä kohtaa kun istuin parkkipaikalla autossa ja olisi pitänyt lähteä ajamaan kotiin. Oli niin tosi paha olo ja itketti ja toki itkinkin. Tuntui jotenkin ristiriitaiselta istua auringosta kuumassa autossa siinä olotilassa kun vierestä kulki huolettomia ihmisiä. Tai mistäs minä niiden huolettomuudesta mitään tiedän, siinä hetkessä vain tuntui kuin koko muu maailma olisi ollut murheita vailla, vaikka eihän se tietenkään niin ole.
Mutta aika nopeasti sain itseni sitten kasaankin. Siihen tosin oman apunsa toi yksi puhelu jonka aikana sain vähän purkaa niitä päällimmäisiä tuntoja. Siinä taas huomasi miten sinällään pienestä asiasta voi olla paljon apua sellaisessa tilanteessa.
Nyt voin jo ihan hyvin. Huomaan että olen ehkä sittenkin vahvempi kuin luulin. Silti aion noudattaa yhtä hyvää neuvoa jonka tähän tilanteeseen sain. Tosin ihan vielä tänään en pysty sitä noudattamaan, mutta lähitulevaisuudessa kyllä. Tänään aion olla itsekäs, tavata illalla yhden ihmisen ja avautua.