Cityn kautta alkunsa saaneen parisuhteen ja sittemmin uusperheen arkea.
Päätin että kerron jos kysytään. Nyt kysyttiin ja kerroin. En vaan tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Ehkä joskus pitäis olla vähän epärehellisempi. Mitään vääräähän en ole tehnyt, mutta kun tiesin, että tuo asia saattais pahottaa yhden ihmisen mielen, en halunnut ehdoin tahdoin siitä puhua. Mutta en mä valehtelemaan ala. Siks kerroin.
Turha tässä kai on liian paljon itseään ruoskia. Enhän mä kuitenkaan muutakaan ois voinut tehdä.
Irkuista soitettiin. Oli ihana kuulla sen ääntä mutta toisaalta se kyllä myös kasvatti ikävää.
Huomenna kun herään, on jäljellä enää 19 päivää. Ja sitä ennen juhannus, joka menee niin hulppeissa merkeissä, etten varmaan ehdi kauheemmin edes haikailla. Joten oikeestaan voisin laskea päiviä siihen juhannuksen alkuun; Johnhan tulee Suomeen ihan sen jälkeen, heti sitten maanantaina (kun mulla on törkeä krapula kolmen päivän juopottelun jäljiltä). Eli eihän tässä oo kuin pari viikkoa ja risat. Jei.
Ps. Jos joku (tuttu) mielii Himos-festareille juhannuksena hyvän porukan ja täysvarustellun mökin (saunat ja kaikki) kera, saa ilmoittautua mukaan. Meitä on nyt lähdössä 8-10, ja lisää mahtuu.
Ois kai vähän pakko tiskata kohta - tiskit tiskaamatta about kahden viikon ajalta. Tiedetään, olen ällöttävä. Ja laiska. Mutta enää ei ole yhtään puhdasta lasia eikä lusikkaa, ja haarukat ja veitsetkin alkaa vedellä viimeisiään. Joten pakko se kai on.
Mutkuneijaksa.
Äh. Cityily ei enää nappaa. Tää taitaa ainakin nyt kesäaikana jäädä melko vähiin - on paljon parempaakin tekemistä aurinkoisina päivinä ja sateisinakin, valoisista illoista puhumattakaan. Tai ehkä en muuten vain jaksa enää. Mitää suureellisia lopettamispuheita en silti ala pitää, koska tuskin täältä ihan kokonaan poistun. Paino sanalla ihan.
*Kirjautuu ulos*
Tänään tuli paljon vanhaa asiaa, jotain uutta myös. Tapasin monta uutta ihmistä ja tutustuin erinäisiin paikkoihin. "Työpäivän" jälkeen oli yhteinen kokoontuminen jokilaivalla, firman piikkiin toki. Join yhden siiderin, sitten toisen, ja oli ihan siinä hilkulla etten lähtenyt vetämään lärvejä. Olihan kuitenkin mahtava ilma, kivoja ihmisiä ja ilmaista juomaa. Jokin aivovamma kai esti lähtemästä. Tosin tiedostin sen faktan, että jos olisin kiskonut avoimeen piikkiin useamman juoman, olisin jatkanut kiskomista myös piikin jossain vaiheessa sulkeuduttua. Ja tällä hetkellä mulla ei yksinkertaisesti ole varaa siihen. Muistutin itseäni siitä, että rahalle tulee olemaan niin paljon parempaa käyttöä kolmen kuukauden päästä, kun lähden pois täältä. Nähtävästi tällaisenkin tuhlaajatytön juhlijaluonne on hallittavissa silloin, kun on edessä jotain, mitä todella, todella haluan. Ja mähän en muuta tahdokaan kuin päästä pois.
Oli silti ihan kiva päivä. Jokilaivalta lähdettyäni tapasin vielä hyvän ystäväni, jonka kanssa vierähti parituntinen. Kotiuduin jokin aika sitten, ja nyt väsyttää armottomasti. Piti lähteä lenkille, mutta ehkäpä menenkin vain aikaisin nukkumaan. Tänäänkin nimittäin meinasin simahtaa kesken perehdytyksen, mutta sitten onneksi tyydyinkin vain katselemaan ihanaisia päiväunia. Toivon ensi yölle saman teeman unikuvia.
Kerroin kaikesta, mitä pelkään. Se helpotti. Ei pelota enää samalla tavalla, eikä oikeastaan ollenkaan ainakaan just nyt. Tunteidensa jakaminenhan yleensä auttaa, plus vielä se, että tuo ihminen osaa aina ottaa asiat niin, että mieli kohenee heti. Mulla on paha tapa ajatella liikaa, ja siks oliskin hyvä myös kertoa niistä ajatuksista eteenpäin. Nyt olen kokenut voivani tehdä sen. Hassua, miten helppo on puhua peloistaan ja mietteistään ja tunteistaan nyt jo. Olihan meillä aluksi omat vaikeutemme avautumisessa, mutta yhtenä päivänä käytiin asia sitten ihan kunnolla läpi ja sovittiin, että kerrotaan toisillemme jos jokin painaa mieltä. Samalla selvisi sekin, että kumpikin oltiin arasteltu puhua tunteistamme pelätessämme ettei toinen tunne samoin, vaikka sitten tulikin ilmi, että oltiin ihan samoilla aaltopituuksilla kaiken suhteen.
Olen aina sanonut, että olen tunne-, en järki-ihminen. Ja olen sanonut, etten halua järkeillä tunteitani enkä pidätellä niitä. Jos jokin tuntuu käsittämättömän hyvältä, astun epäilemättä jyrkänteeltä. Tiedostan että saatan satuttaa itseni tai sitä toista osapuolta, mutta elämä on liian lyhyt harkintaan ja liialliseen pelkäämiseen. Mutta silti: Kyllä mä pelkään. Pelko ei estä astumasta siltä jyrkänteeltä, mutta on se silti olemassa. Pelkään olla alaston toisen edessä (kuvainnollisesti), pelkään asettua alttiiksi, pelkään ottaa toisen lähelle, päästää elämääni, luopua siitä, mikä kerran oli kokonaan omaani. Pelkään tarvita jotakuta toista, pelkään ahdistumista, pelkään sitä että on me eikä minä. Pelkään monia asioita. Pelko ei saa ylivaltaa eikä ole hysteeristä tai edes kovin suurta, mutta silti se on. Ihmissuhteet eivät koskaan ole yksinkertaisia, ja omalla kohdallani niitä monimutkaistaa vielä tämä ehkä jopa liiallinen itsenäisyys, taipumus ahdistumiseen, semi-erakkous, levottomuus ja moni muu seikka.
Silti mulla on varsin luottavainen mieli. Pystyn puhumaan näistä, koen tulevani ymmärretyksi, mua luetaan välillä jopa pelottavan hyvin. Nyt tulee tahmeaa tekstiä, mutta tuntuu vähän siltä, kuin olisin astumassa sen reunan yli käsi kädessä jonkun kanssa enkä yksin. Kovin helposti en uskaltaisi sanoa rakastuneeni, mutta nyt uskallan. Olen rakastunut. Enkä edes pelkää että jotain katoaa, kun sanon sen ääneen.
(^Minä, joka vasta hiljattain vannoi haluavansa olla yksin sittenkin, vaikka joku sopiva osuisi kohdalle. ;) )
Illan biisi: http://www.youtube.com/watch?v=1a65b9JDG0I
Kalenterin mukaan kesä alkoi tänään. Ilmojen puolesta se alkoi jo jonkin verran aiemmin, ja mulla se alkoi 12.4., viime reissun aattona. Joten ei musta nyt sen kesäisemmältä tunnu kuin aiemminkaan. Tai no, ulkona on kyllä tosi kiva keli, että sinänsä ehkä tuntuu hiukkasen. Ja huomenna kaiketi vielä toisen hiukkasen enemmän, kun alkaa kesätyöt. Mitenköhän sitä tottuu suht´ säännöllisiin työaikoihin, kun on nyt elellyt taas seitsemisen kuukautta villinä ja vapaana friikkuna... Tosin onneksi tiedossa ei ole ihan maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljään puurtamista, vaan kahta vuoroa (joista kumpikaan ei ala ennen puoli kymmentä \o/) ja pidempiä ja lyhyempiä työ- ja vapaaputkia. Lisäksi tulen tavallaan tekemään vuorotellen kahta eri duunia, toimittajan ja taittajan hommia. Vaihtelu on hyvästä levottomalle luonteelle.
Muutoin olo on kyllä edelleen hyvin outo. Itse asiassa nyt kun mietin, koko toukokuu oli aika omituinen. Samaan aikaan se jotenkin valui ohi huomaamatta, ja sitten kuitenkin sen kolme ekaa viikkoa kulkivat hyvin hitaasti. Ensin odotin ja kaipasin ihan mielettömästi, ja sitten sain viettää yhdeksän ihanaa päivää ihanan ihmisen kanssa. Edellispäivänä se loppui, ja palasin taas odottavaan tilaan. Tätä tämä kai tulee olemaan enemmän tai vähemmän koko kesän; odottamista ja nauttimista. Ajattelin silti kuitenkin tiirailla kesääkin positiivisin mielin niinäkin aikoina, kun on oltava yksin. Se on niin upeaa aikaa, että vaikka ikävä onkin, en halua sen valuvan ohi selkäni takaa.
On se silti kumma, miten yhdeksässä päivässä voi tottua jonkun läsnäoloon niin paljon, että tuntee jotain olennaista puuttuvan nyt, kun on taas yksin. On vähän vaillinainen olo, kuin ei ihan kuuluisi mihinkään. Tämä tunne tiivistyi viime yönä, kun havaitsin, että tyynyssä oli vielä tuon ihmisen tuoksu. Tuntui jotenkin mahdottomalta ettei se ole siinä, vaikka äsken vasta oli.
No. Kolme viikkoa menee vaikka hampaita kiristellen. Enkä edes aio kiristellä. Huomenna alkaa työt, ja niissä merkeissä päivät kulkevat sutjakammin. Lisäksi on tiedossa pitkähkö kesäviikonloppu heti ens viikonloppuna ja juhannuskin ihan pian. Himos festareineen, mökkeineen ja yöttömine öineen odottaa, ja mä odotan sitä.
