Cityparin elämää

Kiva lähteä talsimaan bussiasemalle kevättakissa ja kesäkengissä. Noh, ei mahda mitään. En nyt kuitenkaan viitti alkaa rahdata talvivaatteita Afrikkaan.

Viimeiset pakkailut suoritin äsken (ai miten niin muka viimetingassa?), ja kaipa mulla nyt on kaikki mukana. Ainakin on passi, lentotiedot ja rahat - ne tärkeimmät. Sekä yks rinkallinen muuta kivaa.

Järkkäsin muuten itelleni myös töitä reissun päältä. Yks haastattelu on jo sovittunakin. Saa sitten vähän takasin sitä rahaa, minkä tähän reissuun pistin ja pistän. Ja muutenkin on varmaan ihan mielenkiintosta kirjoitella sieltä.

No nih, mä lähden nyt hukkaamaan maalliset murheeni sinne pyramidien juurelle. Kiitos ja näkemiin.

Ei hitto, nyt muistin viime öisen unen. Tai no, en muista paljon siitä mutta pätkän: Olin jossain aavikolla sellasella avojeepillä kahden miehen kanssa. Ne oli tietty egyptiläisiä ja nimiltään Ahmed ja Mahmud. Yhtäkkiä äiti juoksi sen auton kiinni ja syytti Ahmedia ja Mahmudia sieppauksesta. Mä sitten rauhoittelin äitiä ja sanoin A:n ja M:n päinvastoin pelastaneen mut joiltain muilta egyptiläisiltä miehiltä. Ne oli siinä kuljettamassa mua johonkin turvapaikkaan aavikon hiekka pöllyten. :D

Ei kauheesti tarvi omata unitutkijan kykyjä, että osaa nähdä ko. unen symboliikan. Mun matka ja äiskän huolihan siinä tietty näyttäytyivät. :)

Kaheksan ja puol tuntia, niin taival kohti Kairoa starttaa. <3

Mulla on ihan krapulainen olo vaikkei edes ole krapulaa. Tämä siksi, etten saanut nukuttua kuin muutaman tunnin viime yönä, ja niidenkin aikana heräilin vähän väliä. Jotenkin on suhmurainen olo, ja oksettaa. Yöks.

Eikä ensi yöstä tule pidempi. Bussi Helsinki-Vantaan lentokentälle nimittäin lähtee kolmelta. Tokihan sitä teoriassa voi bussissakin nukkua ja myös lentokoneessa, mutta ei mun unenlahjoilla. Ajattelin, että voisin koittaa nukkua kolme-neljä tuntia ennen bussipysäkille lähtöä, jos se vaikka vähän auttaisi. Kun ei kuitenkaan viitsisi pilata ekaa päivää Kairossa sillä vittumaisella zombie-ololla.

Oon aika innoissani tuosta matkasta. Ainoa asia, joka ihan pikkiriikkisen ärsyttää, on se, että ko. maassa joutuu hiukan miettimään pukeutumistaan. Siis eihän tuolla mitään varsinaisia sääntöjä ole, mutta kyllä kaikkialla sanotaan ettei pidä hiihdellä ympäriinsä liian vähissä vaatteissa. Maassa maan tavalla jne, kulttuuria pitäisi kunnioittaa. Eikä mua nyt muutenkaan ehkä huvita kulkea missään topissa ja minihameessa yksinäni, kun siellä nyt varmaan muutenkin pohjoismaalaisena naisena saa ihan tarpeeksi huomiota.

Mutta tokihan se vähän ketuttaa, että hellesäässä pitää miettiä, mikä on tarpeeksi vaatteissa. Reissannut olen koko pienen ikäni, mutten ikinä ennen ole ollut muslimimaissa, joissa tuollaiseen tarvitsee kiinnittää huomiota. Onhan siinä vähän nieleskelemistä itsenäisenä ja itsellisenä suomalaisena, mutta ymmärrän mä asian toisen puolenkin: Jos täällä joku juoksentelisi yläosattomissa, tuijotettaisiin sitäkin. Vähintäänkin. Muslimimaassa liian vähäiset vaatteet päällä kulkeminen on about verrattavissa tuohon yläosattomuuteen täällä.

Ja se on kuitenkin pikkujuttu. Pääasia, että pääsee taas reissaamaan, näkemään ja kokemaan. Se on parhautta elämässä.

"Mä olen aika mahdoton ihminen. Mä tahdon tehdä asioita oman pääni mukaan, ja mulle on mun työ tärkeä. Mä olen turhamainen ja pedantti ja oikukas, ja ivallinenkin mä olen. Mä pystyn jättämään miehen helposti. Mä itken ja suren sitä vähän aikaa, ja sitten tulee toinen mies ja mä huomaan, että mä olen unohtanut sen ensimmäisen kokonaan. Sellainen mä olen."

(Katkelma Virpi Hämeen-Anttilan kirjasta Muistan sinut Amanda.)

Luin tuota kohtaa eteenpäin ja odotin, että millon tulee se kohta, joka ei täsmää. Sitä ei tullut.

Oli liskojen yö muttei mikään pahin mahdollinen lajiaan. Pyörin, heräilin, näin sekavia unia, mutta pystyin kuitenkin nukkumaankin. Ylläri, ylläri, että eilisen superhypermegapanetuksen jälkeen (joka muuten tuntuu jatkuvan tällekin päivälle) näin myös märkiä unia. Olin J:n kanssa vanhassa huoneessani vanhempieni talossa ja ihan jatkuvasti tuli joku häiriötekijä, jonka vuoksi toiminta piti keskeyttää. Turhauttavaa, mutta oli se silti hyvää. Eipä tuon ihmisen kanssa paljon muuta voisi ollakaan.

Sain kuin sainkin yöllä ja aamulla ne pari juttua valmiiksi. Nyt olis vielä vaikka mitä tekemistä näiden kolmen Kairon matkaa edeltävien päivien aikana. Tuntuu kummalta, että torstaina oon jo siellä. On muuten eka kerta Afrikan mantereella. Kairoon on loppuviikoksi luvattu semmosta 26 lämpöastetta. *Kehrää*

Mistä tää krapulamorkkisahdistus sikiää? No krapulasta varmaankin, mutta miks? Mistä tämä huono omatunto, syyllisyys, stressi ynnä muu, kun mitään selkeää syytä näille tuntemuksille ei ole? Aina sama juttu juominkien jälkeen, muttei yleensä näin voimakkaana. Ja edessä valloittava liskojen yö, vaikka mitäpä siitä, kun yö kuitenkin taitaa vierähtää kirjoittaessa. Minä kun en taaskaan voinut tehdä niitä töitä ennen vihoviimeistä hetkeä.

Mutta eilen oli kyllä kivaa, se täytyy myöntää. Oli kiva juoda, jutella ja nauraa, tanssia, juoda lisää ja nauraa vähän enemmän. Kahdesti saatiin sanallinen häätö baarista, muttei kertaakaan poistuttu sieltä - paitsi sitten valomerkin aikaan. Tultiin kaikki mun luo yöksi, minä ja tytöt ja yks puolituttu poika johon törmättiin baarissa. Se ois ilmeisesti kiinnostunut allekirjoittaneesta, mutta kun, mutta kun...

Siis se on tosi kiva ja kaikkea, mutta en mä voi hypätä mihinkään uuteen viritelmään nyt, kun on vielä kaikki ajatukset kiinni entisessä. Ja se juttu on muutenkin vielä keskeneräinen, koska vireillä on se aika ja tila jonka halusin, ja jonka aikana käyn läpi nämä asiat ja tunteet tietääkseni ehkä sitten joku päivä, miltä tuleva näyttää. Niin että ei siihen kuvioon taida mahtua ketään uutta poikaa, vaikka kiva onkin.

Pitäis varmaan vielä kertoa tämä sille itelleenkin. Kuluneella viikolla se kysyi josko mulle kävisi tavata se vaikka kävelyn merkeissä, ja lupasinkin, kunnes sitten töiden takia piti perua. Ajattelin tuolloin, että josko ihan vaan kaverina lähtisi... Enkä muutenkaan ollut vielä ajatellut loppuun tätä keskeneräisyysteoriaa. Eikä se toisaalta varmaankaan halua olla "ihan vaan kaveri".

Eilen sitten törmättiin ja juteltiin ja kaikkea, ja se tosiaan nukkui yönsä täällä mun luona, itse asiassa jopa samassa sängyssä meikäläisen kanssa, joskin sängyssä oli kolmas pyöräkin. Aamulla heräsin märkään korvasuudelmaan jonka antajaksi ensin luulin tyttökaveria, mutta joka sitten paljastuikin täksi pojaksi. Jotenkin meni joku ihme jarrupaniikkivaihde päälle ja vain ponkaisin ylös ja sanoin lähteväni kauppaan. Jälkikäteen ihmettelin, miksen vain sanonut tätä samaa mitä nyt kirjoitin tänne.

No. Kyllä sen vielä ehtii tehdä. Mitä nopsemmin, sitä parempi tietty, ettei toinen ainakaan ehdi toivoa mitään enempää.

OT: Mulla on ihan järjetön superhypermega krapulapanetus. Ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin seksiä. Jopa mummin luona vaan tuijotin seinää ja maalailin mielessäni kuvia sessioista. Noita hetkiä J:n kanssa kaipaan; me tultiin sillä saralla niin hyvin toimeen keskenämme. Ei puuttunut kemiaa ja intohimoa... ARGH.

Kävelin urheilupuistoon, juoksin siellä muutamat kierrokset, ja sitten kävelin takaisin kotiin. Paluumatkalla seisahduin suojatien eteen odottamaan, että auto menisi ohi, sillä se oli jo niin lähellä ettei tainnut olla päästämässä mua ylittämään tietä. Yllättäen se kuitenkin jarrutti, kuskimies viittoi että voin mennä, ja kun kävelin auton ohi, pelkääjän paikalla istunut äijä rullasi ikkunan auki ja huusi: "Kun sä olet niin nätti!"

Hikisenä lenkkivaatteet päällä nauratti. x)

Tästä päivästä tulee hyvä. Siitäkin huolimatta, että nousin kaksi tuntia suunniteltua myöhemmin. No, siivoilu on kuitenkin jo ihan hyvällä mallilla. Yks lehtijuttu pitäisi tänään kanssa kirjoittaa, mutta jos aikataulu ei siihen veny, voin sen tehdä huomennakin. Vaikkei krapula olekaan niin kovin luova tila.

Tänään mennään tyttöjen kanssa ulos. Ostin eilen pari ranskalaista siideriä ja sitten on pullo luultavasti oikein hyvää viiniä. Toivottavasti se ei petä odotuksiani...

Tuo yks tietty asia nousee mieleen säännöllisin väliajoin ja välillä se tekee surulliseksi, välillä vihaiseksi, välillä taas en edes jaksa välittää. Mielessä risteilee ristiriitaiset ja jatkuvasti kantaansa vaihtavat ajatukset. On ikävä ja sitten taas en haluaisi nähdä koko ihmistä enää, ajattelen "jospa sittenkin" ja sitten taas, ettei ikinä enää. Toivon että aika selkiyttää nämä mietteet, sillä tää on aika raastavaa. Etenkin, kun keho muistaa vaikka mieli yrittäisi unohtaa.

Tjaah. Ehkä siivoilun jatkaminen auttaa. Lenkillekin vois mennä.

Mutta! Mietteistä huolimatta tästä päivästä tulee hyvä. Se on sitä jo. Mulla on positiivinen mieli. Eikä vähiten siksi, että tiedossa on kiva ilta ja siksi, että Kairon matkaan on viisi päivää. \o/

Äiskä on huolissaan kun tytär lähtee Egyptiin.

Huolenaiheet numerojärjestyksessä:

1. Lähi-idän sota laajenee
2. Yksin liikkuessani joku setä tai setäjoukko huumaa mut ja joudun ihmiskaupan uhriksi
3. Pommi-isku

Yritin rauhoitella sitä ulkoministeriön matkustustiedotteella, jossa kyllä kehoitettiin yleiseen varovaisuuteen koko maassa, muttei mitenkään erityisesti Kairossa, vaan ennemminkin Siinailla Gazan rajan läheisyydessä.
Sanoin myös, etten tule liikkumaan ilta-aikaan yksin, sillä Remo kotiutuu töistä aina siinä kuuden maissa, ja on sillä myös vapaapäiviä. Lisäksi lupasin välttää epäilyttäviä syrjäkujia.

Itse en kovin huolissani ole. Mutta sitä kuuluisaa maalaisjärkeä aion tietty käyttää, ainakin välillä. :P

Mä rakastan yhtä psykologian tohtoria! Ihan oikeasti rakastan, intohimoisesti ja syvästi. Voisin suudella häntä tässä ja nyt, ja rutistaa lähes elottomaksi. Ihana ihminen!

Olin ihan epätoivoinen yhden lehtijutun kanssa, johon tarvitsin psykologin kommentteja. Soittelin yhdelle jos toisellekin psykologille - tuloksetta. Olivat paskiaiset lomilla kaikki. Normaalistikin on lähes mahdoton tehtävä saada psykologi/lääkäri haastateltavaksi lyhyellä varoitusajalla. Ja nyt, kun loppiainen vielä rikkoi tämän viikon vajaaksi, oli se sitäkin mahdottomampaa. Kaikki kun tuntuvat olevan palaamassa sorvin ääreen vasta ensi viikolla, ja ne, jotka ovat jo töissä, eivät halua/ehdi/viitsi vastailla kysymyksiin, sillä "tämä nyt ei ole aivan heidän alaansa".

Mutta sitten päätin lotota ja lähetin sähköpostitse muutamia kysymyksiä yhdelle psykologian tohtorille, jopa vieläpä on erikoistunut psykologian alaan, joka liippaa todella läheltä sitä, mistä olen juttua tekemässä. Löysin hänen sähköpostiosoitteensa ihan sattumalta surffaillessani. En varsinaisesti uskonut vastaukseen, kunnes sen sain. Vielä viestiä avatessani manailin sen varmasti olevan vain joku "Sori, en nyt ehdi paneutua tähän" -tyylinen sepustus, mutta erehdyin! Sainkin ystävällisen ja kattavan vastauksen kaikkiin kysymyksiini.

Ajattelin kosia kyseistä henkilöä, mutta kirkkohäitä me ei naisparina saada. :/