Cityparin elämää

Tänään tuli paljon vanhaa asiaa, jotain uutta myös. Tapasin monta uutta ihmistä ja tutustuin erinäisiin paikkoihin. "Työpäivän" jälkeen oli yhteinen kokoontuminen jokilaivalla, firman piikkiin toki. Join yhden siiderin, sitten toisen, ja oli ihan siinä hilkulla etten lähtenyt vetämään lärvejä. Olihan kuitenkin mahtava ilma, kivoja ihmisiä ja ilmaista juomaa. Jokin aivovamma kai esti lähtemästä. Tosin tiedostin sen faktan, että jos olisin kiskonut avoimeen piikkiin useamman juoman, olisin jatkanut kiskomista myös piikin jossain vaiheessa sulkeuduttua. Ja tällä hetkellä mulla ei yksinkertaisesti ole varaa siihen. Muistutin itseäni siitä, että rahalle tulee olemaan niin paljon parempaa käyttöä kolmen kuukauden päästä, kun lähden pois täältä. Nähtävästi tällaisenkin tuhlaajatytön juhlijaluonne on hallittavissa silloin, kun on edessä jotain, mitä todella, todella haluan. Ja mähän en muuta tahdokaan kuin päästä pois.

Oli silti ihan kiva päivä. Jokilaivalta lähdettyäni tapasin vielä hyvän ystäväni, jonka kanssa vierähti parituntinen. Kotiuduin jokin aika sitten, ja nyt väsyttää armottomasti. Piti lähteä lenkille, mutta ehkäpä menenkin vain aikaisin nukkumaan. Tänäänkin nimittäin meinasin simahtaa kesken perehdytyksen, mutta sitten onneksi tyydyinkin vain katselemaan ihanaisia päiväunia. Toivon ensi yölle saman teeman unikuvia.

Kerroin kaikesta, mitä pelkään. Se helpotti. Ei pelota enää samalla tavalla, eikä oikeastaan ollenkaan ainakaan just nyt. Tunteidensa jakaminenhan yleensä auttaa, plus vielä se, että tuo ihminen osaa aina ottaa asiat niin, että mieli kohenee heti. Mulla on paha tapa ajatella liikaa, ja siks oliskin hyvä myös kertoa niistä ajatuksista eteenpäin. Nyt olen kokenut voivani tehdä sen. Hassua, miten helppo on puhua peloistaan ja mietteistään ja tunteistaan nyt jo. Olihan meillä aluksi omat vaikeutemme avautumisessa, mutta yhtenä päivänä käytiin asia sitten ihan kunnolla läpi ja sovittiin, että kerrotaan toisillemme jos jokin painaa mieltä. Samalla selvisi sekin, että kumpikin oltiin arasteltu puhua tunteistamme pelätessämme ettei toinen tunne samoin, vaikka sitten tulikin ilmi, että oltiin ihan samoilla aaltopituuksilla kaiken suhteen.

Olen aina sanonut, että olen tunne-, en järki-ihminen. Ja olen sanonut, etten halua järkeillä tunteitani enkä pidätellä niitä. Jos jokin tuntuu käsittämättömän hyvältä, astun epäilemättä jyrkänteeltä. Tiedostan että saatan satuttaa itseni tai sitä toista osapuolta, mutta elämä on liian lyhyt harkintaan ja liialliseen pelkäämiseen. Mutta silti: Kyllä mä pelkään. Pelko ei estä astumasta siltä jyrkänteeltä, mutta on se silti olemassa. Pelkään olla alaston toisen edessä (kuvainnollisesti), pelkään asettua alttiiksi, pelkään ottaa toisen lähelle, päästää elämääni, luopua siitä, mikä kerran oli kokonaan omaani. Pelkään tarvita jotakuta toista, pelkään ahdistumista, pelkään sitä että on me eikä minä. Pelkään monia asioita. Pelko ei saa ylivaltaa eikä ole hysteeristä tai edes kovin suurta, mutta silti se on. Ihmissuhteet eivät koskaan ole yksinkertaisia, ja omalla kohdallani niitä monimutkaistaa vielä tämä ehkä jopa liiallinen itsenäisyys, taipumus ahdistumiseen, semi-erakkous, levottomuus ja moni muu seikka.

Silti mulla on varsin luottavainen mieli. Pystyn puhumaan näistä, koen tulevani ymmärretyksi, mua luetaan välillä jopa pelottavan hyvin. Nyt tulee tahmeaa tekstiä, mutta tuntuu vähän siltä, kuin olisin astumassa sen reunan yli käsi kädessä jonkun kanssa enkä yksin. Kovin helposti en uskaltaisi sanoa rakastuneeni, mutta nyt uskallan. Olen rakastunut. Enkä edes pelkää että jotain katoaa, kun sanon sen ääneen.

(^Minä, joka vasta hiljattain vannoi haluavansa olla yksin sittenkin, vaikka joku sopiva osuisi kohdalle. ;) )

Illan biisi: http://www.youtube.com/watch?v=1a65b9JDG0I

Kalenterin mukaan kesä alkoi tänään. Ilmojen puolesta se alkoi jo jonkin verran aiemmin, ja mulla se alkoi 12.4., viime reissun aattona. Joten ei musta nyt sen kesäisemmältä tunnu kuin aiemminkaan. Tai no, ulkona on kyllä tosi kiva keli, että sinänsä ehkä tuntuu hiukkasen. Ja huomenna kaiketi vielä toisen hiukkasen enemmän, kun alkaa kesätyöt. Mitenköhän sitä tottuu suht´ säännöllisiin työaikoihin, kun on nyt elellyt taas seitsemisen kuukautta villinä ja vapaana friikkuna... Tosin onneksi tiedossa ei ole ihan maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljään puurtamista, vaan kahta vuoroa (joista kumpikaan ei ala ennen puoli kymmentä \o/) ja pidempiä ja lyhyempiä työ- ja vapaaputkia. Lisäksi tulen tavallaan tekemään vuorotellen kahta eri duunia, toimittajan ja taittajan hommia. Vaihtelu on hyvästä levottomalle luonteelle.

Muutoin olo on kyllä edelleen hyvin outo. Itse asiassa nyt kun mietin, koko toukokuu oli aika omituinen. Samaan aikaan se jotenkin valui ohi huomaamatta, ja sitten kuitenkin sen kolme ekaa viikkoa kulkivat hyvin hitaasti. Ensin odotin ja kaipasin ihan mielettömästi, ja sitten sain viettää yhdeksän ihanaa päivää ihanan ihmisen kanssa. Edellispäivänä se loppui, ja palasin taas odottavaan tilaan. Tätä tämä kai tulee olemaan enemmän tai vähemmän koko kesän; odottamista ja nauttimista. Ajattelin silti kuitenkin tiirailla kesääkin positiivisin mielin niinäkin aikoina, kun on oltava yksin. Se on niin upeaa aikaa, että vaikka ikävä onkin, en halua sen valuvan ohi selkäni takaa.

On se silti kumma, miten yhdeksässä päivässä voi tottua jonkun läsnäoloon niin paljon, että tuntee jotain olennaista puuttuvan nyt, kun on taas yksin. On vähän vaillinainen olo, kuin ei ihan kuuluisi mihinkään. Tämä tunne tiivistyi viime yönä, kun havaitsin, että tyynyssä oli vielä tuon ihmisen tuoksu. Tuntui jotenkin mahdottomalta ettei se ole siinä, vaikka äsken vasta oli.

No. Kolme viikkoa menee vaikka hampaita kiristellen. Enkä edes aio kiristellä. Huomenna alkaa työt, ja niissä merkeissä päivät kulkevat sutjakammin. Lisäksi on tiedossa pitkähkö kesäviikonloppu heti ens viikonloppuna ja juhannuskin ihan pian. Himos festareineen, mökkeineen ja yöttömine öineen odottaa, ja mä odotan sitä.

Eilinen oli melko hirveä päivä. Edellisyönä nukuttiin ehkä reilu tunti, muu aika puhuttiin ja oltiin lähellä. Sitten tuli paljon pelätty aamu ja lähtö Tamperetta kohti. Mentiin junalla, tunnelma oli aika hiljainen. John sanoi että siitä oksettaa, ja tiesin mitä se tarkoitti kun matkattiin taksilla juna-asemalta lentokentälle. Kyyneleet tulvi silmiin ihan jatkuvasti, mutta enimmät niistä sain jotenkin hillittyä kentälle asti. Sitten en enää. Matkatavaratsekkauksen jälkeen istuttiin kentän edessä ulkona vetistelemässä. Puhuttiin vähän ja John vannotti mua lupaamaan pari asiaa meidän suhteen. Lupasin. Kello kävi ja vaikka ensin oli aikaa vartti, muuttui se kohta viisiminuuttiseksi ja sitten se valuikin loppuun. Saatoin Johnin vielä sisälle, mutten jäänyt katselemaan kun se meni pois. Kävelin suoraan ulos kentältä ja tieltä, vastapäiselle pellolle kiven päälle itkemään. Kun sain koottua itseni, menin takaisin seuraamaan koneen lähtöä. Tuskan maksimointia.

Ilta kavereiden kanssa Tampereella oli sinänsä hyväksi, ettei tarvinnut olla yksin. Ja kyllähän ne monta siideriäkin puudutusaineen tehtävää hoiti. Silti fiilis ei suorastaan kohonnut kattoon missään vaiheessa. Baarista takaisin tullessa lähinnä vain itketti, ja istuinkin tovin yksin ulkona ikävöimässä ennen kuin kömmin nukkumaan.

Tänään olo on ollut hiukan parempi, krapula-ahdistuksesta huolimatta. Kyllähän mun ajatukset on koko ajan siinä ihmisessä, mutta ainakaan en ole itkenyt kauheasti. Tosin yritän välttää miettimästä liikaa ja ainakin kuuntelemasta tiettyä musiikkia. Surullinen olen kyllä, mutta onnellinen myös - pakko olla, kun olen tavannut ihmisen joka saa tuntemaan näin. Ja oloa helpottaa myös se, ettei mun tarvitse miettiä, mitä toinen tuntee ja näenkö sitä enää ja haluaako se mut tästä välimatkasta huolimatta. Ilmeisesti se haluaa. Se haluaa tulla tänne pian taas, se haluaa olla mun kanssa syksyllä kun menen Irlantiin, ja se haluaa palata mun kanssa Suomeen jos kaikki vain sujuu, ja jos mä haluan tulla takaisin.
Joo, joo, pitkälle ajateltu, mutta tilanne on hiukkasen poikkeuksellisempi kuin normisuhteessa, ja lopulta musta kuitenkin tuntuu hyvältä se, että se ajattelee tuollaisia asioita. Kai se kertoo jotain.

Kai sekin kertoo, että se on tulossa tänne taas reilun kolmen viikon päästä, juhannuksen jälkeisenä maanantaina. Varasi lennon tänään. Puhun lennosta yksikössä, koska sillä on vain tulolippu. Ei se nyt koko kesäksi jää, mutta kenties kolmeksi viikoksi tai jotain.
Pääsen taas laskemaan päiviä.

Irlantilainen pakkaa tavaroitaan. Musta tuntuu että kuolen ajatukseen huomisesta. Enkä ole ainut. Jo tiistaiaamuna toi yks vetisteli asian vuoksi ja mä sitten perässä samana iltana. Viime yönä tuleva jäähyväisten jättö nousi pintaan taas ja puhuttiin asioita halki. J tulee tänne taas heinäkuun alussa, pariksi viikoksi kai. Huominen tuo tullessaan pienen kuoleman, mutta on hyvä tietää ettei se ole lopullista.
Silti valehtelisin jos väittäisin että olo on millään muotoa helppo. Äsken vierähti kolmetuntinen sohvalla eroahdistuksen vallassa. En tiedä, kumpi itki enemmän, kaiketi tuo vihreän saaren asukas.

Kolahtanut on ja kovaa. Tää on niin kliseistä, mutta tuo on kaikkea mitä oon halunnut. Sen kanssa voi puhua mistä vaan, nauraa samoille asioille, piikitellä, saada ja antaa loputonta läheisyyttä, ja sitten sen kanssa on vielä mielettömän kiihkeetäkin - siis niin sanotusti kaikki samassa paketissa. Ja tiedän, että tää on niin molemminpuolista kuin olla ja voi. Ennen eilistä J jostain syystä kuvitteli että mä säikähtäisin jos se kertoisi, mitä oikeasti tuntee. No, en säikähtänyt. Jaan sen fiilikset ihan täysin. Ei oo koskaan tuntunut tältä.

Ja nyt se pakkaa kamojaan. Jäähyväisten jättö on jo alkanut ja jatkuu tänään, ens yönä ja huomenna. Mietinpä vain, mihin meen itkemään sitten kun se tosiaan lähtee ja mä jään.

Muutama viikko ei ole paljon, tiedän. Mutta nyt se vaan tuntuu loputtomalta. Tavallaan se onkin. Silti en voi muuta kuin odottaa, ei oo vaihtoehtoja.

John ajaa partaansa ja ite just mietin, että pitäis ehkä pukeutua kohta. Tää päivä ehti kolmeen ennen kuin päästiin edes sängystä ylös ja sen jälkeen makoiltiin soffalla tähän asti. Nyt ois suunnitelmissa suihku, kävelylenkki ja illalla ruokailu hyvässä ravintolassa.

Tää on nyt viides päivä tuon irkun kanssa. Keskiviikkona vain harrastettiin haureutta, nukuttiin vähän ja käytiin illalla muutamalla jokilaivoilla ja Edisonissa ja Castlessa. Torstaina mentiin Naantaliin ja vierailtiin myös Aboa Vetuksessa, illalla oltiin leffassa. Perjantaina käytiin Ruissalon luontopoluilla ja Turun linnassa, illemmalla mentiin syömään vanhemmille. Äiti ja isä tykkäs Johnista, mutta sen toki arvasinkin. Isä innostui tarjoamaan sille viskiä ja sit myöhemmin päädyttiinkin kaupunkiin Castleen ja Monkiin muutaman kaverin kera. Pe-yönä oli pientä draamaa sattuneista syistä ja sain ton miehen jopa itkemään. Sain myös kuulla että se on rakastumassa allekirjoittaneeseen. Käytiin hyvä ja asioita selventävä keskustelu mikä oli pelkästään positiivista.
Eilen sitten podettiin krapulaa jonka helpotettua käytiin kävelyllä ja mentiin sit myöhemmin illalla Edisoniin Euroviisuja kattomaan. Ilta vähän venähti ja vaikkei kovin kännissä oltukaan, on olo ollut aika muheva tänään. Siispä tää päivä on mennyt mukavissa merkeissä sängyssä - loppu onkin historiaa.

Huomenna ois vuorossa Helsinki, tiistaina saunomista vanhemmilla ja keskiviikkona kaiketi pienimuotonen risteily Turun saaristossa. Oispa elämä aina tällasta.

Edit. Pari asiaa: Mä pystyn nukkumaan tuon ihmisen kanssa. Yleensä en ikinä osaa nukkua uuden ihmisen kanssa. Ja nyt osaan. Se on mulle aika iso juttu. Pystyn myös - *kröhöm* - saamaan sen kanssa if you know what I mean. Yleensä en pysty siihenkään uuden ihmisen kanssa, ja nyt oon alusta asti kyennyt tulemaan ilman pienintäkään onkelmaa. Ja viimenen asia: En oo tarvinnut tilaa. Yleensä mun on pakko saada aikaa itelleni PAL-JON, jopa sillon kun olen ihastunut, mut nyt en oo kaivannut sitä ollenkaan. Eikä se edes johdu siitä että välimatka on normaalisti mitä on. Mua vaan ei ahdista, kerrankin.

On ollut nonstop-kiehnäämistä, paljon todella huippua seksiä, puhumista, nauramista, kännikohelluksia, pientä draamaa ja ennen kaikkea hirveän iso läjä helliä tunteita.

Mä oon varmaan rakastumassa kohtapuoliin. Enkä oo edes ainoo.

Osaan taas. Siivosin jääkaapista turhia jutskia pois ja päätin myös tyhjentää simapullon, jonka mummi lähetti veljelle kun kävin sen luona joskus vapun tietämillä, ja jota siis veli ei koskaan saanut. En tajunnut että se on tietty "vähän" käynyt, ja niinpä avasin sen - tiskipöydän yllä kyllä, mutta eipä se mitään auttanut; simapullo niin sanotusti räjähti käsiin ja roiski hirveellä paineella sisuksensa pitkin seiniä, lattioita ja pitelijäänsä, eli mua. Tämä tietysti just kun olin saanut siivottua. Lievästi sanottuna vitutti, sima kun vielä on melko sokeripitoista, niin se sitten tahmas kaikki paikat. Ja rusinatkin lenteli ympäriinsä kuin tykin suusta. Onneks en sentään ollut ehtinyt vielä käydä suihkussa, meinaan siinä tapauksessa vasta oiskin vituttanut, kun olin yltä päältä simassa.

Aika alkaa käydä vähiin - pitäis tossa ysin jälkeen ajaa kaupalle viemään tyhjät pullot, sitten hakea äiti kyytiin (sillä on kokous Tampereella) ja sen jälkeen ajellakin Turun viholaiskaupunkia kohti. Tämä siis olkoon viimeinen blogimerkintä nyt vähään aikaan. Jätän teidät armaat mussukat hetkeksi ja keskityn elämän loistokkaisiin puoliin, kuten kiehnäämiseen ja vehtaamiseen. Kun näette minut jälleen, olen palannut. :)
Pitäkää lafka pystyssä.

Ps. Jänskäääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääää!

Kävin juoksemassa tunnin verran (tarkalleen 66 min). Lähdin tossa viiden jälkeen. Oli aika hieno hetki juosta, kun aurinko oli vasta noussut ja paistoi kamalan kirkkaasti, joki oli ihan tyyni ja hiljaistakin oli. Mutta valehtelisin jos väittäisin että kulki hyvin. Ei meinaan kulkenut. Pulssi pysyi kyllä suht´ alhaalla eikä karmeasti hengästyttänytkään, mutta jaloissa jumitti pahemman kerran. Olen empiirisen tutkimuksen perusteella havainnut ettei aamuliikunta ole ihan mua varten, sillä olen ilta- ja yöihminen henkeen ja vereen, mutta nyt varmaan painoi sekin, etten ole nukkunut sekuntiakaan. Valvoen hurahti viime yö, eikä se tietty ole paras lähtökohta juoksulenkille, kun tosiaan kuntoilu ei tahdo muutenkaan sujua aamuisin. Juoksinpa kuitenkin koko matkan enkä lintsaillut askeltakaan. Siihen sentään voi olla nyt tyytyväinen.

Venytellä pitäis, sitten keittää kahvia. Ja siivoilla vielä vähän. On se kumma, kun ihminen ei osaa siivota kerralla, vaan se on tällasta "yks tavara paikalleen tunnissa" -touhua sillon harvoin kun siivoamaan vaivaudun. Kun kämppä näyttää suhtkoht siistiltä, voinkin alkaa panikoida sitä, mitkä vaatteet laitan, miten väännän tukan ja voivotella, miks just tänään täytyy näyttää niin rumalta...

Nyt ois tj about 12h ja on hiljalleen alkanut jänskätä. En tiedä tulisko nukkumisesta mitään kun en ole edes koittanut; ei meinaan väsytä yhtään. Oon siivoillut, cityillyt ja vaipunut vähän väliä mietteisiini. Tekis mieli lähteä jolkottelemaan ulos mutta toisaalta ois hauska mennä sitten, kun alkaa valaistua, eli tossa joskus kolmen tunnin päästä. Ehkäpä meenkin, en meinaan välttämättä jaksa tänä yönä keskittyä nukkumiseen.

Ei haittaa jos huomenna väskää (kunhan en aja ojaan Tre-Tku -välillä), sillä taitaapa toi matkalainenkin olla aika väsynyt Suomeen saapuessaan - se kun joutuu viettämään yön Dublinin lentokentällä. Corkista lähti viimenen bussi Dubliniin iltaseiskalta, ja se on kentällä ehkäpä noin tunnin päästä, eli sikäläistä aikaa keskiyön pintaan. Ja lento lähtee vasta aamulla. Kaikki sympatiat on kyllä siellä, sillä satun tietämään ettei lentokenttäyö ole mitään herkkua. Vielä Dublinin kentällä...siellä on ne universumin epämukavimmat penkitkin.

Niin että en varmastikaan ole ainut väsynyt huomenna. Tavallaan hyväkin jos oon vähän uninen, mulla kun on vaikeuksia nukkua uusien ihmisten kanssa, joten unisuus parantaa mahkuja kyetä nukahtamaan. Ja oikein mielelläni mä vietän huomisen iltapäivän ja illan sen kanssa vaikka tuolla sängyssä jos sen olotila sitä vaatii. Ehitään me Turkuun tutustua kahdeksassakin päivässä. Saattaispa olla muutenkin vaikeuksia pysytellä pystyasennossa sen kanssa nyt, kun vihdoin nähdään...