Cityparin elämää

Kiertelin pari tuntia kaupoissa ja kokeilin niin montaa mekkoa etten lopulta pysynyt enää edes laskuissa. Suurin osa sopi hyvin, mutta en sitten kuitenkaan ostanut yhtäkään niistä - syystä etten pähkäilystä huolimatta tiennyt, minkä tai mitkä ottaisin, ja kaikkia en valitettavasti millään voinut raahata kotiin. Yks oli periaatteessa yli muiden, mutta siinä oli tuubiyläosa ilman mitään "varmistuksia" ja hieman epäilytti, pysyykö se sitten ylhäällä...en meinaan tahdo, että tissit pompsahtaa näkyviin (edes liiveissä) kesken festareiden/pirskeiden/muun hengailun. Kyseinen mekko on kuitenkin yhä harkinnassa, eli saattaa olla, että vielä noudan sen vaatekaappiini. Toinen tosi kiva oli sellainen melko kirkkaan oranssi yksilö - niin kirkkaan, että mietin, onko se jo liikaa. Ja kolmas ihanainen oli semmoinen liila, joka oli tissien kohdalta vartalonmyötäinen ja muuten aika väljä hamonen. Kokeilin sitä keltaisen leveän vyön kanssa, jonka avulla sai vyötärön kivasti esiin, mutten lopulta oikein tiennyt, tulisko mun käytettyä sitä. Joten sekin jäi kauppaan. Tällainen on tooosi harvinaista allekirjoittaneelle; yleensä kun mukaan tarttuu aina jotain. No, ehkä meen viikon sisään vielä uudestaan ja haalin niitä mekkoja sitten senkin edestä.

Ainoa mitä lopulta ostin, oli hiuspanta ja uudet alusvaatteet. Alusvaatteita tarvitsin toki muutenkin, mutta myönnettäköön, että kävelykadulla sattumalta tapaamani kaverin kommentti: "Sun täytyy ostaa jotkut uudet hienot alusvaatteet sitä Johnia varten, joku setti tietysti" inspiroi ostohalukkuuttani. x) On sitä ennenkin tullut ostettua jotakuta varten pitsiä ja sen sellaista, mutta tiedä sitten, onko kukaan liiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, mitä on ollut päällä. :P Herra J kuitenkin huomioi asian jo viime kerralla kehaisten liivejäni, vaikkeivät ne uudet olleetkaan. Joten tokihan sitä varten pitää vähän nähdä vaivaa - ja sainpahan hyvän syyn panostaa alusvaateostoksiin. :) Tommoset löysin:

Kyllä naispuoliset kaverit tietää, mitä tytön pitää ottaa huomioon, kun saa sänkyynsä jonkun ihanuuden. :D

Ja taas jäi siivoaminen väliin. Ehkä pikkujuhannuksen voiskin viettää kaatopaikkateemalla...?

Tulipa pikku muutoksia siihen kielikurssiin jolle kesän jälkeen lähden. Sain varausvahvistuksen ohessa kuulla että Limerickissä ei ole tilaa huoneistomajoituksessa, joten olisin joutunut valitsemaan joko isäntäperheen tai järkkäämään itse itselleni jonkun hostellimajoituksen. Jälkimmäinen olisi koitunut turhan kalliiksi ja ensimmäiseen taas en pysty taipumaan; tällä itsenäisyydellä ja semierakkoudella en nyt vain kykenisi asumaan joidenkin "vanhempien" kanssa enää tämän ikäisenä. *puistatus*
Joten vaihdoin kaupunkia ja nyt lähdenkin siis Galwayhin. Sinänsä ei kyllä haittaa lainkaan; oon Galwayssa käynyt ja tykkään paikasta. Limerickissä puolestaan en ole käynyt, ja oonkin kuullut aika monesta suunnasta että G ois paljon kivempi paikka asustaa. Hyvä näin siis.
Yks lisäpointti vielä: Galwaysta pääsee helposti muun muassa Aran-saarille, eli sinne, missä koin sen ihme euforian huhtikuun reissulla. Nyt pääseen palaamaan sinne ja vielä aika pian. <3 Niitä saaria on kolme ja oon käynyt vasta yhdellä, joten syksyllä pääsen koluamaan vaikka ne kaikki läpi. Samoin jos saan sinne vieraita, niillä on paljon nähtävää just noiden saarten ja Cliffs of Moherin muodossa, joka on siis myöskin aivan huikea paikka. Sitä paitsi Galwayssa on tunnelmaa ja ihania pikkusia pubeja! :D

Oon kyllä aika huojentunut, ehdin jo nimittäin säikähtää ettei Galwayssakaan ole tilaa huoneistomajoituksessa ja että menee kaikki suunnitelmat uusiksi. Kattelinkin jo Galway-tietoa odotellessani muiden järjestäjien kursseja, ja oishan niitä ollut ainakin Dublinissa ja Corkissa - tosin jonkin verran kalliimpia, sillä järjestäjinä oli EF sekä toinen lähes yhtä kiskurimainen pulju. Enkä mä halua kumpaakaan noista kaupungeista. Dublinista on aito irlantilaisuus kaukana ja Cork on myös vähän liian iso - mä kun alunperinkin tähtäsin johonkin pienehköön paikkaan paikallista ilmapiiriä aistimaan. Samaten Cork ja Dublin - vaikka lähellä merta ovatkin - eivät ole rantakaupunkeja ihan siinä mielessä kuin vaikkapa just Galway. Siinä on meri ihan vieressä. <3 Aika näyttää, mihin sitten päädyn jos (melkein voisi sanoa `kun`...) jään sinne duunailemaan, mutta ainakin pari ekaa kuukautta majailen Galwayssa. Sieltä toki tulee varmaan tehtyä ekskursioita ympäri saarta. :)

Ja toinen hyvä uutinen: Tiedän nyt melko tarkkaan, millaisen tatuoinnin lättään itseeni. Suunnitelma muuttui vähän senkin suhteen; en ota sitä, mitä alunperin aioin, sillä se vaatii vielä pientä hiomista. Otan ensin tämän toisen ja sitten sen, jahka se on kypsynyt päässäni tarpeeksi. Mutta tästä toisesta menen juttelemaan yhteen tatuointiliikkeeseen heti tänään. :)

Aakoon kuvaani koskeneesta kommentista "tuima ja tulinen" juolahti mieleen kirjoittaa suutahduksistani. Musta on jännää ja hassua, miten jotkut ei-niin-tutut ihmiset ovat joskus luulleet, että oisin rauhallinen ihminen. Muah! Minäkö? Juu ei. Rauhaton olen joka tavalla, ja sitten on vielä erikseen tämä suuttumisaspekti. Eihän sitä useinkaan puolitutuille tule keuhkottua, eikä välttämättä "ihan hyville tutuillekaan", mutta kyllä lähemmät kaverit, exät ja perheenjäsenet tietävät, että olen melkoisen hyvä kiivastumaan. Se on nollasta sataan hetkessä ja sitten saatan sanoa (=huutaa) ilkeitäkin asioita, mistä en tietenkään ole ollenkaan ylpeä. Vähän aikaa sitten eräs ystävä juuri totesi, että "Sä olet aika pelottava kun sä suutut". *köh*

Lähimmille tulee kiivailtua aiheesta ja valitettavasti myös aiheetta, vieraammille taas yleensä vain aiheesta. Tämä siksi, etteivät ei-niin-tutut sillä tavalla yleensä ärsytä, kuin ne, joiden kanssa hengaa enemmän. Mutta tämä kai on ihan normaalia; tuskinpa kovinkaan moni vetää nollakilareita vieraille. Eivätkä läheskään kaikki toki tutuilleenkaan; tiedän ihmisiä, jotka kaihtavat riitatilanteita eivätkä oikein osaa käsitellä niitä millään tavoin. Musta taas on ihan normaalia että lähimpien kanssa menee sukset ristiin välillä syyttäkin ja tulee tiuskittua jne - kelle sitä itseään purkaisi ellei heille? Meillä on kotona aina riidelty ja huudettu ihan avoimesti, ilman, että ketään olisi pelännyt välien katkeavan. Se on ollut ns. turvallista riitelyä, tunteiden purkamista avoimesti. Ääntä meillä on aina riittänyt, ja muun muassa yhtä exääni se pelotti aluksi melko lailla. Kyseinen tyyppi jopa luuli, että jätän sen joka kerta, kun suutuin sille - vain siksi, että suutuin avoimesti. Kyllä se sitten ajan myötä toki tottui temperamenttiini. :)

Tietty joskus olisi hyvä osata käyttää itsehillintää vähän paremmin. Mutta minkäs teet, kun kiivaus kuohahtaa hetkessä niin, ettei ehdi edes ajatella ennen kuin on päästänyt suustaan litanian sanoja, joita ei ehkä olisi pitänyt sanoa. Syytän äitiäni - se on ihan samanlainen, ja omaakin lempinimen `Kiivas Kirsti`. :)

Piti ottaa webbikamerakuva siitä, miten nykyisin saa jo kasvuvaiheessa olevan tukan suht´ hyvin kiinni. Mutta sainkin aihetta nauruun. Voiko paljon suolapatsasmaisempaa ja jäykempää kuvaa napata? :D

Oli aika kiva ilta. Kotiuduin äsken vasta, ja ihan promilleitta. Käytiin kaverin kanssa katsomassa P.S. Rakastan sinua ja täytyy sanoa, että se oli yllättävän hyvä, vaikka siihen todella skeptisesti aluksi suhtauduinkin. Krapulan herkistäminä (seli seli) tuli jopa vetisteltyä vähän, kun se oli myös aika surullinen. Elokuvan parasta antia oli kuitenkin Gerard Butler. Se on niiiiiin hot, etenkin liikkuvassa kuvassa ja etenkin äänen kera - se irkkumurre on tajuttoman seksikästä kuultavaa. Tuli ihan yks toinen irlantilaisihanuus mieleen; vähänkö oon täpinöissäni, kun pian pääsen kuulemaan sitä puhetta ihan livenä. Leffa oli muuten myös osittain kuvattu Irlannissa, ja ne maisemat saivat kyllä taas haikailemaan sinne.

Elokuvan jälkeen käytiin kahvilla, ja sitten istuttiin tovi kävelykadulla tarkkailemassa (ja arvostelemassa) känniääliöitä. Oli kivaa. :) Sitten käveltiin vielä jonkin aikaa sinne ja tänne. Sain siinä samalla muutaman viestin vihreältä saarelta, muutaman sellaisen, joista tuli oikein hyvä mieli. "I can´t wait to be with you, I`m going to eat you! Seriously Satu, I am so mad about you it´s crazy." Tunne on hyvin, hyvin molemminpuolinen. <3 Vastasin, jotta kyllä se mut syödä saa, tai ainakin suudella ja nuolla ja purra. *Kiihottuu ajatuksesta*

Välillä on ns. hyvä ikävä, välillä paha ikävä - nyt on jälkimmäinen. Itkettää melkein. Ei tätä enää kauaa kestä, mutta niiden tulevien yhdeksän päivän jälkeen sitten vasta paska olo onkin. Yritän kuitenkin olla miettimättä sitä ennalta, sillä mitäpä se hyödyttäisi. Sattuu se joka tapauksessa, joten mieluummin jätän sen myöhemmäksi murheeksi ja nautin ensin siitä hyvästä, mitä on tulossa. Saan kuitenkin yhdeksän kokonaista vuorokautta; yhdeksän päivää kierrellä, näyttää ja nähdä, yhdeksän iltaa kiehnätä, yhdeksän yötä puhua ja olla lähellä, yhdeksän hidasta aamua.

Parikin ihmistä on jo kysynyt, enkö pelkää, että sitten alkaakin ahdistaa eikä tunnukaan sellaiselta kuin luulin. En pelkää. Kerrankin on sellainen olo, ettei sitä tule tapahtumaan.

Oon melkein liian ihastunut ja siten myös avoin ja haavoittuvainen, mutta hitot siitä. Son elämää, ja mä tykkään elämästä.

Jännä miten venyvä käsite toi "parille" lähteminen on... Eilen se tarkoitti kolmea jokilaivassa, kahta Edisonissa ja kolmea Dynamossa. En silti ollut missään vaiheessa kauhean humalassa, sillä myös aikaväli jolla nuo juomat nautittiin, oli melkoisen pitkä. Kahden aikaan nukkumaan kömpiessäni olin jo hyvinkin selväpäinen, mutta ei se tietysti krapulaa estänyt. Kaiken lisäksi sain liskojen yön jo etukäteen; oon ollut hereillä kuudesta asti, kun ei vaan pysty nukkumaan. Rasperry sen sijaan kuorsaa tuolla parvella ihan tyytyväisenä. Tasan ei mee nallekarkit.

Äsken käväisin kaupassa ja hetken mielijohteesta ostin omenapiirakka-ainekset, vaikken tunnetusti mikään leipuri olekaan. Äiti on kutsunut tänään mut, veljen, mamman ja mummin etukäteisäitienpäiväruokailulle, joten voisin vääntää sinne tommosen piirakan, vähän niin kuin lahjaksi. Eipä tässä oikein muutakaan tekemistä just nyt ole.

Jos krapulaa ei lasketa, on kyllä ihana aamu. Ulkona on jo nyt niin lämmin että tarkeni kävellä t-paidassa. Jospa ton leivontaoperaation jälkeen menis nauttimaan ulkoilmasta enemmän...

Edit. Ai niin, sain eilen puhelun Irlannista. Kyseessä oli vain semikännipuhelu, sillä soittaja ei ollut humalassa vaikka mä vähän olinkin. Onneksi vaan vähän, niin ei tullut sönkötettyä mitään idioottimaisuuksia. Teki kyllä hyvää kuulla sen ääni, joskin se myös sai ikävöimään yhä enemmän. Tj 11.

Tiskasin äsken ekaa kertaa sitten...ööö...en edes muista! Ainakin seassa oli tiskejä puolentoista viikon takaa, joten siitä voinee päätellä jotain. Leijaili ihan kivat aromit tossa keittiössä äsken, kun kaadoin vettä pois niistä astioista, joissa oli mm. tonnikalajämiä. Mikä siinä on, että täytyy sadistisesti haistaa tommosia hajuja, vaikka tietää, ettei kannattaisi?

Kämppä on muutenkin taas kuin kaatopaikan jäljitelmä. Muutama kilo jalkoihin tarttuvaa sontaa (kirjaimellisesti, kaninpapanoita seassa) lattialla ja kaikki tavarat ja vaatteet levittäytyneinä ympäriinsä. Onko törkyisyyteen jotain lääkettä? Tuntuu, että muutun päivä päivältä vain sotkuisemmaksi...

Mä oon ihan sekasin näiden ihmeellisten tuntemusteni kanssa. Vähän aikaa sitten vielä kirjoitin etten kaipaa ketään, enkä edes kummemmin läheisyyttä, koska ei ole keltä kaivata sitä, ja ilman kohdetta en ole sitä koskaan liiemmin osannut kaivata, paitsi siis joinakin heikkoina hetkinä. (<-- Tulipa hirviöhaitarilause!)
Ja nyt kaikki onkin kiepsahtanut ihan päälaelleen, tosta noin vaan, yhden ainoan mieshenkilön vaikutuksesta. Nyt en yhtäkkiä osaa oikein muuta ajatellakaan kuin tätä ihmistä ja sen läheisyyttä, sitä miten se koski ja miltä tuntui olla kiinni siinä. Haaveilen tulevista hetkistä ja näen päiväunen toisensa jälkeen siitä, mitä kaikkea kivaa pääsen sen ihmisen kanssa kohta kokemaan. Jopa tuijottelen ulos ikkunasta mitään näkemättä, tyhmästi itsekseni hymyillen - ihan niin kuin ällöromanttisissa leffoissa ja roskaromaaneissa, prkl!

Vähempikin saa pienen (no okei, ei-niin-pienen) tyttölapsen tolaltaan. Enhän mä näin pahaa retkahdusta ole kokenut vuosiin. Alkuvuodesta miesirtioton aikaan elo sujui verrattain vallan seesteisesti, kun pystyi keskittymään kaikkeen muuhun paitsi noihin otuksiin. Ja nyt ei hitto vie mistään tule mitään, kun ajatus karkaa ihan jatkuvasti vihreälle saarelle ja sen yhteen asukkaaseen. Miten tässä näin kävi?

Ja niin joo, totesinpa itekseni tänään yhden asian. Ihastuminen (ja rakastuminen) ei ole koskaan turhaa. Vaikka juttu kosahtaisi heti alkumetreille, mitä sitten? Tällainen tunne itsessään on niin übermahtava, että hukkaan se ei mene koskaan. Meinaan ottaa tästä kaiken irti, meni syteen tai saveen.

Tj 12!

Taittokoulutus ohi, hurraa! En osaa sitä hommaa vieläkään, mutta kaipa tekemällä oppii. Ja meen kyllä vielä ennen tositoimia seuraamaan muiden työskentelyä.

Isompi aihe iloon on kuitenkin se, että nyt ollaan jo yli puolivälissä odotusta. Läksin Corkista 16 päivää sitten, ja nyt on "enää" 12,5 päivää siihen, että eräs Corkin asukas saapuu hoiteisiini. Tuntuu etten jaksaisi odottaa enää yhtään, mutta eipä ole juuri vaihtoehtoja. Ja kaipa toi aika nopeasti kuluu, etenkin sitten, kun tulevasta viikonlopusta on selvitty. Sitten meinaan voi alkaa suunnitella pikkujuhannusta joka on seuraavana lauantaina, ja sen jälkeen ollaankin jo ihan h-hetken kynnyksellä. *jänskää semisti*

Mitä jossei se sit enää tykkääkään musta?