Cityparin elämää

Viime yö ei ollut liskojen yö. :O Mitä hittoa, ovatko maailmankirjat menneet sekaisin?! Eikä muuten ollut risteilynkään jälkeinen yö. Silloin pistin sen suunnattoman väsymyksen syyksi, mutta nyt ei toimi sekään selitys. Ei sillä, että liskoilua millään tavalla kaipaisin; ihmetyttää vaan, kun tähän asti olen kärsinyt joka ainoa krapulayö sietämättömästä liskodiskosta.

Mutta krapula-ahdistus oli kyllä ennallaan, vähintäänkin. Itse asiassa se jyllää vähän vieläkin. Nykyisin, kun nämä henkiset oireet vievät voiton fyysisistä, pelkään jo vähän ennalta tulevia ahdistuksia - etenkin, jos on edessä parin päivän juomingit. Ei mulla kyllä ennen tällaisia ahistuksia ollut, itse asiassa ne ovat aika uus juttu, kenties pari vuotta sitten iskivät. Aika harva ymmärtää niitä fiiliksiä pahimmillaan, mutta sentään yks ystävä on asiassa samoilla linjoilla, ja sanookin aina kärsivänsä psykoosikrapuloista. Me too. Ja psykoosikrapula yhdistettynä liskoiluun ajaa jo melkein pehmustettuun huoneeseen. Onneksi se on nyt viime kertoina jäänyt väliin. *koputtaa puuta*

Oon niin innoissani ajatuksesta, että pääsen kesän jälkeen pois, että haluisin varata lennot ja kaiken nyt heti välittömästi. Mutta ennen kesäkuuta en voi. Tieto lähtemisestä silti kutkuttaa mieltä oikein mukavasti. Katselin kalenteria ja totesin, että alle neljän kuukauden päästä olen jo muilla mailla vierahilla. Vilkaisin alustavasti jo lentojakin: 29.8. irtois halvalla. Luultavasti lähden siis silloin. Can´t wait...

Ei hitto, miten voikin ajatella jotakuta näin paljon, ihan jatkuvasti. En muista, koska olisin viimeksi ollut näin sekaisin jostakusta, ehken koskaan. What a feeling! Pystyn saamaan itseni ihan jonnekin nirvanaan pelkillä ajatuksilla. Eniten mietin sitä, mitä teen sitten kun tämä vittumainen odotus päättyy. Ehkä syön sen elävältä tai teen ainakin jotain muuta, jossa käytetään huulia ja kieltä ja hampaitakin - muita ruumiinosia unohtamatta. :P

Krapulapanetuskin vaivaa. Ja vain pahennan sitä erinäisillä mietteillä. Melkoista, että samaa ihmistä kohtaan tuntee tajutonta intohimoa ja mielettömän helliä fiiliksiä.

Hurry up time!

Tein päätöksen. Lähden kesän jälkeen kielikurssille. Jos pääsen opiskelemaan, lähden kuukaudeksi, jos en pääse, ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Haluan parantaa kielitaitoani ja haluan pois. Minne, sitä en vielä tiedä - englanninkieliseen maahan kuitenkin, muussahan ei oikein olisi pointtia. Ja jos en pääse opiskelemaan, voipi olla, etten ihan hetkeen kurssin jälkeen palaakaan. Olenhan jo monta kertaa todennut, että haluan vain pois täältä joksikin aikaa. Jalkoja polttelee. Eikä tämä liity mihinkään tai kehenkään, vain itseeni.

Sain heti aamulla viestin: "It´s May at last. 20 days and I´ll be with you". Mietin ihan samaa herättyäni, ja totesin, että siinä on 20 päivää liikaa. Tuo sinänsä lyhyt aika ei ole koskaan tuntunut näin sietämättömän pitkältä. Juokse aika, juokse...

Jotenkin luulin, että tämä ois kaikkien muiden mielestä ihan typerää ja mahdotonta. Mutta olenkin saanut lähes pelkästään kannustavia kommentteja. Ihmiset kehottavat ainakin katsomaan jutun loppuun, ainakin yrittämään. Sanovat, ettei lopulta mikään ole mahdotonta jos vain on tarpeeksi tunteita ja tahtoa. Ja eihän se mahdotonta olekaan, vaikeaa toki, mutta mikäpä elämässä olisi helppoa. Enkä mä epäröi yhtään. Tajuan realiteetit ja tiedostan sen, että saatan polttaa siipeni ihan kunnolla. Mutta mitä sitten? Se on elämää. Tunteet ovat elämää, hyvät ja pahat. Jos mulla on mahdollisuus saada jotain niin hienoa, edes hetkeksi, en mä sille selkääni käännä. Täytyy nauttia siitä mitä on nyt.

Tunne vain merkkaa mulle niin paljon. Olen aina levoton ja rauhaton, usein myös ahdistunut. Sitten tapasin ihmisen, jonka kanssa tunsin oloni levolliseksi. Tämän ihmisen sanoin "I feel safe with you" - sitä se oli. Eikä musta tunnu koskaan siltä, ei yksin eikä yhdessä. Ja nyt se oli molemminpuolista, tuo iso tunne. Sillä kai sen aika iso täytyy olla, että lähtee toiseen maahan toista katsomaan...ja myös omalta puoleltani, että jaksan odottaa ja kaivata ja ajatella. Tänäänkin olen ajatellut sitä ihmistä valehtelematta koko päivän. Hyvin harvinaista ja hyvin kummallista, mulle.

En tiedä mitä tulee tapahtumaan enkä siis suunnittelekaan eteenpäin. Aika näyttää. Nyt tiedän vain että haluan sen tänne, enkä malta odottaa että saan.

...mekko päälle, uutta hajuvettä kaulalle ja vappua viettämään. Ei ole sen kummempia suunnitelmia, ja hyvä oikeastaan niin. Mennään vaan muutaman kaverin kanssa pussijuopottelemaan viltin kera jokirantaan. Parhaat illat syntyy yleensä just silloin, kun ei liikoja suunnittele. Ja huomenna piknikille. Sounds nice. Ekaks vaan pitäis saada väännettyä ne tonnikalapasteijat jotka lupasin tehdä huomiseksi. Jaiks, tulee kiirus.

Ihana ilma ulkona. <3 Nyt kun vielä ois joku jonka kanssa kiehnätä ja vehdata, niin elämä olisi melko lailla ihQa. Eikä edes joku, vaan se yks tietty.

Kiwaa vappenia!

Tänään hoidettu työkeikka rassas ennalta jotenkin ihan liikaa. Se piti hoitaa enkuksi ja vaikka ko. kieltä nyt on muutenkin viime aikoina tullut käytettyä aika paljon, jänskäsin kuitenkin melkoisesti tilannetta, jossa jouduin haastattelemaan vierasta ihmistä sitä käyttäen. Oon mä noita keikkoja muutamia ennenkin hoitanut, mutta nyt jostain syystä hermostutti pal-jon. En oo mikään virtuoosi kielissä (paitsi äidinkielessäni ja tuossa fyysisessä, heh heh), mutta sujuuhan se. Ja niin, sujuihan se. Se on vaan aina vaikeeta tehdä muistiinpanoja noissa tilanteissa, kun ei oikein tiedä, millä kielellä niitä rustaisi. Sitten tekee sillä johon käsi ekana taipuu, ja yleensä lopputuloksena onkin melkoista fingelskaa. Pitäis kai kohtapuoliin purkaa ne muistiinpanot kun vielä tajuan niistä jotain - mulle kun käy jo silkassa suomen kielessä niin etten enää hetken päästä tajua lukuisista lyhenteistäni ja muista koukeroista yhtään mitään. Tänäänhän kuitenkin pitäis se juttukin vielä kirjoittaa, huomenna ei ehdi. Huoh. Missä motivaatio?

Mutta wuhuu, olo alkaa vihdoin normalisoitua risteilyn jäljiltä! Ei olekaan kuin vasta kolmas dagen efter käynnissä. Saan sentään nautiskella suht´ normista olotilasta tämän illan ja huomisaamun sekä alkuiltapäivän - sittenhän täytyy juhlia taas, ja kaiketi vielä kaksi päivää, sillä vappupäivän piknik ei tule olemaan selväpäinen. Ja kun siellä maistelee viiniä, tulee sitä sitten maisteltua iltaan/yöhön asti, arvatenkin. Lauantaina ois vielä kaverin synttäripirskeet, mutta ne taitaa olla pakko passata. Ei pää kestä enempiä. Ei niissä krapulan fyysisissä oireissa niinkään mitään, mutta kun nykyisin noi henkiset alkaa olla vähän liian hankalia kestää pidemmän päälle. Etenkin nyt, kun on muutenkin olemassa liian monta surullista asiaa. En halua miettiä S:ää ja M:ää putkitinttaamisen jälkimainingeissa. Jospa siis vapun jälkeen rauhoittuisi pikkujuhannukseen saakka.

Tiedän kolme aihetta joista huomenna tulen avautumaan iloisten aloittelun yhteydessä: John, seksi, mamma ja veli. Oho, siinä olikin jo neljä.

Hitto mikä päivä ollut, niin ihmeen kummallinen ja epätodellinen. Nukuin tosiaan viime "yönä" (ei siihen riittänyt edes yö) enemmän kuin koskaan ikinä ennen, 15 tuntia! Menin iltaysiltä makoilemaan sohvalle johon sitten nukahdin, ja vaikka heräilin ja välillä vietin aikaa omituisessa tokkurassa, vessakäyntiä laskematta nousin vasta tänään keskipäivällä. En ole koskaan ennen nukkunut about kymmentä tuntia enempää, ja silloinkin olen ollut aivan äärettömän väsynyt. Ja nyt tosiaan viisitoista tuntia. Käsittämätöntä, uniongelmaiselle varsinkin. Tavallaan oli kyllä syytäkin, sillä ehdin hommata ihan hyvät univelat parin viikon ajalta. Irkuissa tuli etenkin matkan loppupuolella nukuttua hirmu vähän (ehkä yhteensä yheksän tuntia kolmen yön aikana) ja nyt laivalla unta oli myös törkeän vähän, ja sekin vielä tooodella huonolaatuista.

Maratonunen jälkeen oli niin hiton outo olo että heräsin kunnolla kai vasta neljän aikaan suihkussa. Hiivin siitä sitten keskustaan S:ää tapaamaan ja sieltä vielä bussin kera vanhemmille. Kävin mammalla ja nyt siis istuksin vanhusten alakerrassa kun ne tsuumailee jotain leffaa tuolla. Edelleen on aika kumma fiilis, hyvä ja paha yhtä aikaa. Vaikka haikailen ja kaipailen, on silti varsin mukava olo siitä että tosiaan saan sen yhden ihmisen tänne kolmen viikon päästä. Ei vaan hitto vie jaksais odottaa edes sen vertaa. Hiemanko venailen että pääsen sen kainaloon ja alle ja päälle ja kaikkialle. Ja että saan suudella jotakuta jolla on merkitystä siinä kuuluisassa mielessä ja rutistaa sen lähes hengiltä ja nukkua vähäunisia öitä ja puhua ja olla. Voi olla, etten enää päästä sitä takaisin Irlantiin vaan kahlitsen sen esim. pöydänjalkaan kiinni. Tai itseeni. Helvetti on ehkä jäätymässä, kun Satu tuntee näin. IhQdaa.

Ja aina tulee se `mutta`. Läheinen ihminen, läheisin kaikista tai ainakin läheisimpiä kaikista, on luisumassa pois. Näin sen torstaina ja aistin jotain, josta sitten sanoinkin sille. Kuitenkin uskottelin itselleni aistineeni väärin. Kunnes tänään sitten kuulin muuta, paljon sellaista, josta tajusin olleeni oikeassa. Paljon pahaa. Nyt pelottaa ja surettaa, oon niin vitun huolissani. En halua palata vuoden takaiseen, en todella. Silti tiedän, ettei siinä mun haluamisiani kysellä, eikä kenenkään. Positiivinen ajattelu, toivominen ja uskominen on hyvästä ja auttaa eteenpäin, mutta on se vain niin helvetin rankkaa tajuta, että asiat ovatkin ihan toisin. Melkein oksennan ajatuksesta, että kohta joudun ehkä käymään siellä taas. Ja näkemään tämän tietyn ihmisen sellaisena, jollaisena en halua nähdä. Enteet ovat jo ilmassa, eikä tapahtuvaa ehkä voi pysäyttää.

Tulee vielä toinenkin `mutta`, se koskee mammaa, joka on menettämässä näkönsä. Tai no lähinäkönsä, mutta kuitenkin. Ja on niin murheissaan siitä, murheissaan ja hermostunut. Olen minäkin. Tänään kävin siellä ekaa kertaa niin, että luin hänelle ääneen lehteä. Tuntui oudolta ja niin pahalta. Toki mamma on vanha jo, 85-vuotias, mutta hyväkuntoisuuttaan sen usein unohtaa. Oon vain niin pahoillani. Ensin lähti pappa, nyt sitten näkö, ja vielä kovin äkkiä. - Meitä riisutaan, sanoo mamma ja yrittää olla tyyni ja urhea. Silti tiedän, että se kalvaa ja sattuu. Keskiviikkona on vielä yksi silmälääkäri; toiveet eivät ole kovin korkealla, silti haluan uskoa että jokin vielä auttaisi, edes vähän. Tiedän että pitäisi olla kiitollinen terveydestä ja hyväkuntoisuudesta noin yleensä, mutta näkö, lukeminen, kaikki se, mistä mamma nauttii - ei se helppoa ole.

On sellainen olo, kuin jotenkin jännittäisi koko ajan. Tässä on vähän liikaa kaikkea nyt. Onneksi on joku, johon keskittää ajatuksiaan, se tuo paremman olon. Kunpa aika vaan voisi kulkea eteenpäin pikkasen lujempaa. Sanoinko jo, että odotan sitä yhtä aivan hel-ve-tis-ti?

Juuri sinä hetkenä, kun asiat kaatuvat niskaan, kun vain ahistaa, kun itken elämän epäreiluutta ja ikävää, kun tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan ja kun yritän nukkua lähinnä siksi, ettei olisi koko ajan niin paha olo - juuri silloin saan sen, mitä eniten tarvitsen.

Se John tulee Suomeen kolmen viikon päästä, yhdeksäksi päiväksi. Se varasi lennot eilen illalla, kuulin asiasta erinäisten ongelmien vuoksi vasta äsken. Iloinen? Olen. Onnellinen? Voi kyllä.

Tajuan kaikki realiteetit. Ja tajuan kaikki vaikeudet. Silti mun on pakko katsoa tämä juttu. Pakko sen vuoksi, mitä tunnen. Mitä sitten, vaikkei siitä mitään tulisikaan ja mitä sitten, jos tulevaisuudessa tuntuu vielä pahemmalta kuin viime päivinä...on kuitenkin yritettävä. En halua myöhemmin miettiä, mitä olisi voinut olla. En halua ihmistä, josta joskus laulaa hiljaa mielessään "...kun kuolen, ajattelen sinua" vain siksi, että luovuin aikeesta yrittää. Ja voihan olla, että käy hyvinkin.

Alkoi muuten just jännittää - hyvällä tavalla. :)

Jos fiilis ennen viikonloppua oli ahdistunut, en tiedä, miten kuvata olotilaa nyt. Nieleskelin itkua jo kävelymatkalla juna-asemalta kotiin ja eteisessä aloin sitten vollottaa ihan kunnolla. Ei oikein voinut muuta kuin istahtaa keittiön pöydän ääreen itkemään; tuntui - ja tuntuu - niin vitun pahalta. Osasin odottaa jotain tällaista, mutta elämä on yllätyksiä täynnä - en tajunnut, miten helvetin paha olo todella voi olla. Ja vaikka seassa on ihan puhtaasti juomisen aiheuttamia fiiliksiä, on tähän muitakin syitä kuin pelkät kemialliset faktat. Ahistaa niin paljon että tekisi mieli oksentaa.

Viihdyn hyvin yksinäni, mutta tämä pohjattoman yksinäinen fiilis alkaa olla vähän liikaa. Eikä se edes johdu konkreettisesta yksinolosta, vaan siitä, etten pysty jakamaan tätä tunnetta kenenkään kanssa. Enkä edes lopulta tiedä, haluanko. Sympatia, empatia, hyvää tarkoittavat sanat ja halaukset - ne ehkä lievittävät tunnetta hetken, mutta se palaa aina. Ja ymmärrystä sanan varsinaisessa merkityksessä en löydä koskaan. Been there, done that.

Haluaisin vain palan sitä rauhaa, jota tunsin hetken. Enkä kuitenkaan voi saada sitä. Onneksi on olemassa itku, se vapauttaa vaikkei mitään lopulta muutakaan.

Niin ja juu, oli mulla kiva viikonloppu risteilemässä. Oli hyvä olla hetken aikaa irti kaikesta. Kunpa vain ei ois tarvinnut palata.

Jatketaan tutulla teemalla...

Vuodatin yhdelle kaverilleni fiiliksiäni tätä tiettyä ihmistä kohtaan. Kaveri tietää, etten juuri koskaan retkahda kehenkään kokonaisvaltaisesti. Voivottelin sitä, miksi niin pitää käydä ihmisen kanssa, joka asuu eri maassa. Sitten kaveri esitti kysymyksen: "Voiko olla, että sä tunnet noin osittain juuri siksi, että se asuu siellä?" Eli suomennettuna: Tunnenko näin siksi, että juttu on (lähes) mahdoton? Ihastunko muka täysillä, koska en kaiketi voi saada sitä ihmistä? Retkahdanko, koska tiedän, ettei ahdistumisen ja muiden tuttujen fiilisten vaaraa ole, koska en ehkä ikinä saa mahdollisuutta olla tämän ihmisen kanssa kunnolla?

Hyvä kysymys. Ja uskokaa kun sanon, että pohdin sitä, todella. Siltikään en usko asian olevan noin. Tunnen toisin. On totta, että monen monituista kertaa ihastukseni on vain valunut pois, nopeastikin. Joskus se on tapahtunut ensin ja tuonut sitten mukanaan ahdistumisen, joskus on käynyt päinvastoin. Ja totta on sekin, että kohteen ollessa kaukana on kai helppo kuvitella jotain toisenlaista. Kun ahdistumisen vaaraa ei ole, on helppo uskoa, ettei sitä tulisikaan. Mutta siltikään en usko sen olevan niin. Tämä siksi, että tunnen jotain erilaista, tunsin heti ja se fiilis vain syveni yhteisen ajan myötä. Oli niin helppo olla, helppoa ja seesteistä. En tunne noita tunteita kovinkaan usein. Halusin vain olla, en mennä. Ja jollain tavalla tunsin olevani turvassa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Turvassa miltä? Ehkä itseltäni, ehkä levottomuudelta, tai sitten en miltään. Siinä tunteessa oli kuitenkin jotain poikkeuksellista.

Enkä nyt väitä muutaman päivän tuttavuuden jälkeen silti tietäväni mitään. Toinen kaverini kysyi, enkö muka sitten voisi tämän ihmisen kanssa ahdistua ajan myötä. Mahdoton kysymys, johon en tietenkään voi vastata kattavasti. Ahdistus voisi tulla, se on selvä. Enhän todella voi tietää mitään. Mutta se ero tässä tapauksessa oli, etten aistinut ahdistumisen elementtejä noina päivinä ollenkaan. Vaikea selittää, mutta vaikken muidenkaan kanssa välttämättä heti ole ahdistunut, sen mahdollisuus on kuitenkin jollain tavalla ollut ilmassa. Nyt ei ollut. Ja se teki siitä poikkeuksellista.

Kotiinpaluu- ja erohdistuksesta sekä ikävästä huolimatta kahdesta asiasta olen onnellinen: Siitä, että tapasin tämän ihmisen. Se on todistanut, että voin tuntea näin, edes joskus. Olkoon juttu mahdoton tai mahdollinen, tuli tapahtumaan mitä hyvänsä, en kadu sitä mitä oli. Se vahvisti tietoisuuttani siitä, mitä haluan jos joskus ihmissuhteeseen eksyn. Tiesin, etten tyytyisi vähempään, mutta nyt se fiilis syveni entisestään. Ja sitten toinen, vähäpätöisempi juttu: Sama pätee fyysisyyteen, siis pidemmän päälle. Joidenkin kanssa vain sopii yhteen joka tavalla. Hassua, että parin päivän tuttavuuden jälkeen seksi oli kuin seksiä tunteiden kera, vaikkei niillä tunteilla sitten ollutkaan aikaa syvetä. Jos rakastelu kuvaisi pelkkää tunnetta tapahtuman aikana eikä sillä olisi tekemistä yhdessä vietetyn ajan tai sinänsä rakkauden kanssa, sanoisin, että olen rakastellut kahden ihmisen kanssa; pitkäaikaisen seurustelukumppanin ja tämän ihmisen. Naurakaa jos naurattaa, mutta minä koin sen, ette te.