Terveisia Dublinista, saavuin tanne hetki sitten. Otin keskustan hostellin dormihuoneesta sangyn ens yoksi. Huone on ihan jees, siisti ja sita rataa. Sitten tulin nettikahvilaan selvittelemaan huomisia yhteyksia lentokentalle. Nayttaa silta etta taytyy lahtea jo 5.15 starttaavalla bussilla jotta ehdin ajoissa kentalle. No, mitapa tuosta. Lahto vituttaa ja ahdistaa joka tapauksessa ihan jarjettomasti, joten aikanen lahtoaika on pienta.
Tanaan kun lahdin Corkista iltapaivalla, itkin bussissa. Siihen asti sain jotenkin hillittya itseni, mutta sitten vollotin ihan avoimesti. Istuin bussin takaosassa mutta muita ihmisia oli sen verran lahella etta kylla ne sen ainakin kuuli jos eivat nahneet. Mutta mitapa siita. Sitten soitin pari itkunsekaista puhelua ja sain osakseni lohduttavia sanoja, jotka eivat paljon auttaneet, mutta ehka vahan kuitenkin. Loppumatka vuoroin vetistelin, vuoroin nuokuin. Ja yritin myos syoda jotain, mutta huonolla menestyksella: alas meni suklaakeksi, omena ja muutama pahkina.
Tiedan etta oon tahankin blogiini monta kertaa hehkuttanut sita, etta olen ollut niin ja niin ihastunut johonkuhun. Ja tiedan etta hehkutin sita myos viime Irlannin reissulla. Mutta en ma nain ihastunut ole ollut sitten sen jalkeen, kun 17-vuotiaana aloin hengata exan kanssa. Mulle kavi se kliseinen juttu, etta alkoi tuntua kuin olisin tuntenut taman ihmisen jo pitkaan, vaikka oikeesti tavattiin vasta viime perjantaina. Ja viela toinenkin kliseinen juttu: Sen seurassa oli niin mielettoman helppo olla. Ma en ole aina kovinkaan hyva uusien ihmisten kanssa, siis sikali, etta tuntisin oloni ihan luontevaksi. Nyt kuitenkin tunsin niin 100 prosenttisesti. Myoskaan ma en kovinkaan usein retkahda ihmisiin talla tavalla, silla kuten sanottu, viimeksi on tuntunut talta vuosia sitten. Mua ei ahdistanut tippaakaan jatkuva laheisyys ja muu sellainen, ja se on paljon se, itseni tuntien.
Parasta (ja tassa tapauksessa myos pahinta) kuitenkin on se, ettei tunne ole yksipuolinen, vaan toinen osapuoli oli ja on ihan taysin samoilla linjoilla. Siksipa vietettiinkin yhdessa viimeiset kolme yota, ja paivia kanssa, siis niilta osin, kun se ei ollut toissa. Nain sen perjantaina, lauantaina, sunnuntaina, maanantaina ja tanaan. Pari yota meni silleen etta vain juteltiin (siis sen fyysisen laheisyyden lisaksi). Kumpikin oli valilla ihan mielettoman vasynyt mutta valvottiin vakisin jottei vaha yhteinen aika menisi tiedottomassa tilassa. En ma ole kokenut vastaavaa tosiaankaan aikoihin, jos koskaan. Se asuu Corkin ulkopuolella joten hengailtiin yot mun hostellihuoneessa - se oli helpompi niin, koska majailin keskustassa. Se ei ois ollut sallittua, koska huone oli yhdelle, mutta jostain syysta hostellin henkilokunta ei puuttunut asiaan kertaakaan vaikka ne kylla tajusivat, ettei se ihminen ollut hostellin kirjoilla. Ne vaan hymyilivat meille. Ja me hymyiltiin itsellemme, aina silloin, kun ei ahdistuttu mun lahenevasta lahdostani.
Ja nyt tosiaan ahdistaa, paljon, hirveesti. Ma todella harvoin ihastun kehenkaan "kunnolla", ja talleen kokonaisvaltaisesti viela harvemmin. Sitten kun se tapahtuu, kohde on irlantilainen. Elama on niin epareilua. En nyt sitten tieda, mita tapahtuu. Tuo ihminen ois kovasti tulossa Suomeen ens kuussa tai kesakuussa, ja tietysti ma sen luokseni otan. Jarki sanoo ettei pitais jatkaa, koska kyllahan ma realiteetit tajuan. Mutta oonko ma koskaan kuunnellut jarkeani? En.
Sen vaan sanon, etten edes muista, millon olisin viimeksi itkenyt kenenkaan miehen vuoksi. Nyt itkin - ja paljon - ikavasta miesta kohtaan, jonka ehdin tuntea nelja paivaa. Ja tulen viela itkemaankin.
Edit: Niin joo, enpa tieda, jaako city-risteily valiin. Mahdollisesti. Ei oikein ole fiilista tan kaiken jalkeen.
