Cityparin elämää

Vuosipäivä lähestyy, elämänmuutoksen vuosipäivä, rikkoutumisen vuosipäivä. Päivä, jona sai heittää hyvästit seesteisyydelle ja tietyllä tapaa luottamuksellekin. Silloin muuttui niin moni asia, ja tavallaan kuitenkin tapahtui vain yksi, kaikkeen heijastuva muutos.

Eikä se ole ohi vieläkään. En tiedä, tuleeko koskaan olemaankaan. Ehkä ei. Alussa luulin sen olevan väliaikaista, nyt tajuan asian mittasuhteet. Entiseen ei ole paluuta. Eikä sitä yhtenäistä, kajoamatonta ja vahvaksi luulemaani joukkoa enää ole, jos koskaan oikeasti olikaan. Nyt olemme tässä, epätietoisina ja ajoittain voimattomina, joskus ahdistuneinakin. Eikä mikään muutu, ei haluamalla, ei toivomalla. Välillä tuntuu, ettei edes avulla.

Kuinka paljon pitää kestää? Koska voi lyödä hanskat tiskiin ja todeta, ettei jaksa enää? Mikä on ihmisen vastuu toisesta? Entä itsestään?
Mikä on sairautta?

En tiedä. Tiedän vain, miten ärsyttävää on, kun ihmiset eivät tajua. Suhtautuvat kevyesti, luulevat että hänellä ja meillä on kaikki hyvin, nyt jo ainakin. Kai on helppo kuvitella sellaista, kun näkee vain pinnan. Mutta vaivautuisivat edes kysymään ennen vähättelyään.
Sillä onko suljettu osasto leikkiä? Entä psykoosi?

Vuosi sitten vein sairaalaan kortin, johon olin rustannut Zen Cafen Rystyn sanat. Näin niissä heti meidät.

"Minä olen pimeän kaunis rysty
auraan pelkos tantereet
olen sinun oma kun muut ei pysty
tyrmään kauhun harjanteet
seuraa mua, seuraa mua"

Heräsin tänään aamulla puheluun töistä. Soittajan ensimmäinen lause: "Soitan siitä sun *****jutusta" kouraisi mahanpohjaa. Mokasinko täysin, teinkö siitä ihan paskan? Täytyykö se duunata kokonaan uusiksi? Mutta sitten tuli huojentavaa jatkoa: "Se on tosi hyvä. Me haluttais siitä reppari. Pystyt sä hommaamaan siihen vielä yhden tyypin ja pidentämään sitä?". Vastasin "joo, tietty" yhtään ajattelematta. Se ilahdutti soittajaa, joka lupasi jäädä odottelemaan jatkoa. Lopetettiin puhelu. Vasta sitten ajattelin. Päähän jysähti, että mullahan on mieletön kiire jo muutenkin. Sunnuntaina on lähtö Irlantiin, lauantaina pirskeet. Sitä ennen pitää tehdä töitä, siivota, pestä pyykkiä, pakata, hoitaa kourallinen juoksevia asioita, vierailla mammalla, käydä kampaajalla... Ja silti otin lisää töitä. Ei kuitenkaan harmittanut yhtään. Jos mun jutusta toivotaan repparia, totta hitossa mä sitä pidennän. Lisää näkyvyyttä jutulle, tuplasti rahaa. Hullu olisin jos oisin edes harkinnut kieltäytymistä. Sitä paitsi nyt se on jo tehty - äsken laitoin muokatun jutun eteenpäin. Hyvä Satu! \o/

Asiasta kuudenteenkymmeneen: Tosiaan lähden Irkkulaan kolmen päivän päästä, miettikää sitä! *hehkuttaa*
Pääsee reissaamaan! *hehkuttaa lisää*
Pääsee kiertämään vihreää ja vehreää saarta! *hehkuttaa vähän vielä*
Pääsee näkemään fantsuja maisemia! *hehkuttaa paljon vielä*
Pääsee Galwayhin ja Aran-saarille ja Dingleen ja Corkiin ja Kerryyn ja Wicklow`hun ja vaikka minne! *tuulettaa*
Ir-lan-tiin! *tekee aallon*
I-R-L-A-N-T-I-I-N! *leijuu ihan simona*

Ei se oo mun eka reissu. Eikä edes eka kyseiseen maahan. Saa sitä kai silti intoilla?

Tänään on ollut hyvä päivä. Juttukeikka sujui hyvin ja kaupungilla löysin (lähes) kaiken etsimäni. Mukaan tarttui vähän ekstraakin, kuten eräs hamonen, mutta se sallittakoon työn raskaan raatajalle. *köh*
Kotiuduin hetki sitten ja verokuoren avaaminen paljasti, että tulen saamaan palautuksia lähes 700 euroa! \o/
Aloin heti miettiä, että mihin reissuun ne sijoittaisin. =)

Miinusta hyvälle päivälle tulee siitä, että oon syönyt tänään melko epäterveellisesti. No, ehkä iltalenkki kompensoi sitä vähän. :)

Lähdenpä tästä pian katsomaan kimalaispallokaloja, omenakotiloita, lintuhämähäkkejä, kummitussirkkoja, skorpionilukkeja ja sininuolisammakoita. Jos mua ei kuulu takaisin, olen sammakoiden näkemisen seurauksena joutunut kivaan pehmustettuun huoneeseen.

Voisinkohan laittaa siteen silmille tai jotain?

Mulla on yksi ystävä. Tai no, on muutamakin, mutta siis yksi ystävä, jonka kanssa tuli tässä päivänä eräänä jälleen ihmeteltyä yhtä asiaa. Enemmän kuin kerran tai kaksi on käynyt niin, että kun toisella meistä on ollut jotain juttua jonkun miehen kanssa, ja kun se juttu sitten on loppunut omasta aloitteestamme, on se mies siirtynyt vikittelemään sitä toista meistä. Tämä on tapahtunut useaan otteeseen ja molemmin
päin: Kun mulla on ollut joku miesjuttu, jonka olen sitten lopettanut, on se mies kohta lähetellyt vihjailevia viestejä tms tälle ystävälleni, ja kun taas hällä on hänen aloitteestaan joku sutina lopahtanut, on se mies pikapuoliin lähestynyt mua. Laskeskeltiin, että nyt reilun vuoden sisään tämä on käynyt ainakin neljä kertaa.

Ei tollasta toimintaa voi kuin ihmetellä. Mitä helvettiä niiden miesten päässä liikkuu? Tietävät, että olemme ystäviä, ja silti yrittävät suorittaa tuollaisen pikasiirtymän toisesta toiseen. Paino siis pika-etuliitteellä, sillä näiden miesten siirrot ovat olleet vähintäänkin pikaisia; viestiä tai muuta lähestymistä on pukannut jo alle viikonkin sisään pakeista. Käsittämätöntä. Ensin nämä miehet ovat olleet muka niin mielettömän ihastuneita, ja hetkisen päästä nuo tuntemukset ollaankin jo valmiita siirtämään siihen ystävään. Älkääkä käsittäkö väärin: Nuo miesjutut eivät ole rikkoneet meitä millään tavalla, eikä siis tällainen käytös tunnu meistä mitenkään loukkaavalta - naurettavalta pikemminkin. Lienee kai turha edes mainita, että nämä miehet eivät ole saaneet vastakaikua delegoiduille tunteilleen.

Ihmetyttää vain, että mikä moisen käytöksen pointti mahtaa olla. En ylipäänsä tajua, miksi joidenkin on torjutuksi tultuaan välittömästi janottava uutta verta, ja vielä vähemmän tajuan, miksi sitä uutta verta janotaan torjujan hyvältä ystävältä.

Ääliöt, tajuaakohan ne, miten v*tun tyhmiä itsestään tekevät? Ja luulevatko ne muka, ettemme me puhu asiasta keskenämme? Vai eivätkö vain välitä? Mä en ihan tosi tiedä, kumpi on idioottimaisempaa. Anyway, niihin kaikkiin on mennyt maku ihan totaalisti - meiltä molemmilta.

Mihin se viime viikon auringonpaiste katosi? Nyt on ollut harmaata jo vaikka kuinka monta päivää. Tosin harmaus ja sateisuus valmentaa hyvin sunnuntaina alkavaa Irlannin matkaa varten. :D Vaikkakaan kahdella aiemmalla reissulla ei satanut päivääkään. Toivotaan yhtä hyvää tuuria nyt. Ei silti, pahinkaan kaatosade ei voi sitä matkaa pilata. Minen ole sääturisti.

Kirjoitin tänne yöllä jotain, jonka onneksi tajusin poistaa ennen kuin kaiketi kukaan luki sitä. Joskus tuntuu kuin valvoessa olisi humalan kaltaisessa tilassa ja kirjoittelisi vähän mitä sattuu. On monesti käynyt niin, että aamulla on hieman hävettänyt yölliset avautumiseni. Ihan kuin itsesensuuri jotenkin laskisi yön pimeinä tunteina, tai jotain. No, viime yönä sentään pelasi järki sen verran, että tosiaan piilotin kyseisen kirjoituksen. Hahaa, ette koskaan saa tietää, mitä salaisuuksia siinä olikaan. x)

En nukkunut yöllä ollenkaan. Sen sijaan siivoilin, tein töitä ja sen sellaista. Kävin jotenkin ylikierroksilla eikä nukuttanut yhtään. Aamulla sitten torkuin kolmisen tuntia, kaheksasta yhteentoista. Ihan hyvä että käytin yökyöpelöinnin hyödyksi ja tein niitä töitä, sillä nyt jäi paljon vapaa-aikaa tälle päivälle. Jihaa. Lähdenkin tästä ilahduttamaan mummia.

Totesin juuri eräässä ketjussa tuolla keskusteluissa, etten ole sitoutumiskyvytön, mutta lievästi -kammoinen taidan olla. Olen joskus miettinyt asiaa, mutten mitenkään järin syvällisesti. Kyseiseen ketjuun vastatessanikaan en sitä liiemmin pohtinut; se vain juolahti mieleeni. Ja taitaakin olla ihan totta, myönnetään. Tämä tosin ei mitenkään liity nykyiseen sinkkuuteni. En ole sinkku sitoutumiskammon vuoksi, vaan siksi, ettei a) kohdalle ole osunut ketään otollista ja b) totesin alkuvuodesta, että lienee paras ottaa pieni irtiotto miessukupuoleen viime vuoden säpinöiden ja sutinoiden jälkeen. Tuntui/tuntuu hyvältä olla yksin.

Mutta voiko olla sitoutumiskammoinen ilman sen kummempaa syytä? En kammoksu ajatusta sitoutumisesta siksi, että pelkäisin antautua tunteiden vietäväksi tai että pelkäisin tulevani satutetuksi. En ole koskaan pyrkinyt hillitsemään tunteitani millään tavalla, vaan aina olen antanut niiden viedä, joskus ehkä liikaakin. En myöskään omaa traagisia tai edes huonoja kokemuksia suhteista, päinvastoin. Edesmennyt muutaman vuoden suhteeni oli vallan hyvä ja antoisa, ei ole mitään pahaa sanottavaa sen enempää itse suhteesta kuin sen toisesta osapuolestakaan. Samoin on muidenkin, lyhyempien suhteilujeni laita.

Miksi sitten näin? En tiedä, kaiketi "ihan muuten vain". Kaiketi siksi, että olen aina ollut mestari ahdistumaan kaikenlaisista asioista. Kaiketi siksi, että olen vähän erakkomainen luonne. Kaiketi siksi, että arvostan vapautta (käsittäköön sen kukin miten tahtoo) rajattomasti, kenties liikaakin. Kaiketi siksi, että elän muutokselle ja levottomuuttani olen surkea asettumaan aloilleni missään mielessä. Ja myönnettäköön, että kaiketi myös siksi, että janoan uutuudenviehätystä, huumaa, "jalat alta" -fiilistä, jota yhdelle ihmiselle omistautuminen ei loputtomiin tarjoa tai jos tarjoaa, on se ainakin melko haasteellista. Jonkun mielestä ehkä typerää ja lapsellista haihattelua, mutta minkä sille voi, jos on koukussa rakastumisen tunteeseen - ja siis ihan kaiken suhteen, ei pelkkien ihmissuhteiden.

Hieno mainospuhe, eikö totta? Nyt varmaan alkaa suhde-ehdotelmia ropista joka suunnasta! :D

Ennen olin hyvä olemaan hankala nainen, nyt alan olla hyvä olemaan mahdoton. Great.

Edit: Oivalsin juuri, että `sitoutumiskammoinen` taitaa olla alkujaankin väärä sana omia tuntemuksiani kuvaamaan. Kammoaminen kun viittaa pelkäämiseen, enkä mä sinänsä sitoutumista pelkää. Siksipä ehkä `sitoutumishaluton` voisi olla kuvaavampi sana. Tosin samaa se kaiketi tarkoittaa - tuskinpa sitoutumiskammolla puhekielessä muutenkaan kirjaimellisesti pelkoon aina viitataan.

Petin lupaukseni paria cityläistä ja tietty myös äiskää kohtaan, sillä juoksentelin taas eilen myöhään illalla/yöllä ympäriinsä ja osittain myös reiteillä, joita ei ehkä voi kutsua "ihmisten ilmoiksi". Mutta en joutunut minkään sarjamurhaajan, raiskaajan tai muun hullun uhriksi, joten saanen anteeksi petollisuuteni. Oli muuten ihan loistava juoksulenkki, about 12 km vierähti tosta noin vain, vaikka takana oli flunssa ja viiden päivän paasto. Nilkkakaan ei protestoinut juoksemista vastaan; ainoa haittapuoli oli tuo askelvirhe jonka ansiosta sain taas aika mojovan rakon. Mutta se on pientä juoksemisen riemun rinnalla. :)

On muuten hassua, miten mä en juostessani pelkää mitään. Muutoin liikuskeleminen iltamyöhään pimeillä reiteillä saattaisi vähän arveluttaa, mutta juostessa ei. Ihan kuin juostessani olisin jossain kuplassa, jonka ansiosta mitään pahaa ei muka voisi sattua. Pelkkää lumetta, tiedän, mutta hassua silti.

I <3 juoksu.

Tuttavapiirini ja monet täälläkin tietävät että pelkään sammakoita. Enkä vain pelkää, vaan kärsin pahasta sammakkofobiasta. En pysty katsomaan ko. otuksia TV:stä enkä lehtien sivuilta, saati sitten livenä. Monen mielestä tämä on huvittavaa ja tajuanhan mä sen. On se sitä musta itsestänikin välillä, noin niin kuin ajatuksen tasolla. Mutta jos näen sammakon, siitä on huvittavuus kaukana.

Ja kuinka ollakaan, juuri mun täytyy nyt tehdä juttu sammakoista. Tai no, ei oikeastaan sammakoista sinänsä, vaan yhdestä pariskunnasta, jolla on harvinaisia kaloja, kotiloja, hämähäkkejä ja sammakoita. Joka tapauksessa joudun tällä viikolla menemään näiden ihmisten kotiin ja kohtaamaan nuo eliöt. Mikään muu ei kauhistuta, mutta ne sammakot... En ihan oikeasti tiedä, miten selviin siitä. Aion kyllä kertoa etukäteen tästä pikku ongelmastani, mutta en mä sitä juttua oikein voi tehdä näkemättä niitä otuksia. Luultavasti joudun kohtaamaan ne prkeleen loikkijat silmästä silmään niin haastattelutilanteessa kuin vielä kuvatekstejä tehdessäkin. Sillä täytyyhän mun kuvat katsoa läpi.

Tuomiopäivä on torstaina. Voi helvetin helvetti.

Kirjoitin pätkän jotain mukamas syvällistä löpinää siitä itsestäänselvyydestä, miten ketään ei voi tuntea kokonaan. Sitten alkoi vituttaa koko teksti, joten pyyhin sen pois ja ajattelin pitäytyä turhanpäiväisyyksissä. Joten tadaa, tässä sitä ollaan!

Ja nyt tyhjeni pää ihan täysin. Nähtävästi en osaa jaaritella enää edes niitä turhuuksia. Kerrassaan fantsua. Todetaan nyt kuitenkin muodon vuoksi, että on ollut hyvä päivä muilta osin, mutta nyt on pirun kylmä ja väsyttääkin. En vain jaksais liikahtaa tästä mihinkään. Olisinpa pikkuinen, niin isi voisi tulla, kantaa mut sänkyyn ja peitellä.

Onni on joskus pienestä kii.