Cityparin elämää

...myisin sieluni hyvästä niska- ja hartiahieronnasta. Kuka ostaa? Se on ihan hyvä sielu - ehkä vähän omituinen, hiukan piikikäs ja aavistuksen turmeltunut, mutta muuten oikein kelvollinen.

Kirjoittaminen puuduttaa nyt ihan tosissaan.

Kävin tänään äiskän kyydillä kaupassa. Se tuli hakemaan, koska oli pakko lopultakin viedä pois pikkuvapuista kertyneet pullot (joita muuten oli seitsemän kassillista). Niitä ei ihan kävelten viety. Kassalla edellinen asiakasmies kahteli äiskää. Se pisti hymyilyttämään, vaikka kyseiseen reaktioon äidin kanssa liikkuessani aika paljon törmäänkin. Se nainen kun vetoaa miehiin, yhä viiskymppisenä varmasti yhtä suuressa määrin kuin parikymmentä tai kolmekymmentäkin vuotta sitten. Enkä kyllä edes ihmettele; onhan äiti kaunis. Lähes mustalla tukallaan, sinisillä silmillään, poskipäillään, hymyllään ja ennen kaikkea eloisuudellaan se kerää aika paljon katseita ja ihailijoita.

Nyt joku äidin kuvan nähnyt voi väittää vastaan, mutta valtaosan ja myös itseni mielestä me ei olla kovinkaan samannäköisiä. Itselläni on vihreät silmät, vaaleampi tukka, erilainen suu ja nenä. Isääni oon tullut. Äidiltä olen kyllä perinyt poskipäät ja jonkinmoiset lievähköt hymykuopat, ja sitten sen eloisuuden. Ja lopulta se on kai se piirre, minkä vuoksi muhunkin jotkut haksahtaa, uskoisin. Tiedän kauniita ihmisiä - todella kauniita - joilta tuo eloisuus puuttuu. Ja silloin ihminen on vähän kuin kuva tai nukke - kaunis katseltava, mutta jotenkin jähmeä. Eloisuus puolestaan tuntuu korvaavan puutteita ulkonäössä. Se tekee ihmisestä läsnäolevamman, vetoavamman, jollain tapaa leikkisämmän. Tämän olen huomannut niin objektina kuin subjektinakin.

Ja lopulta eloisuus, se kuuluisa "pilke silmäkulmassa" on kai myös tekijä, joka tekee musta äitini tapaisen. Siis juurikin tapaisen, ei näköisen, vaikka ehkei näitä kahta voi täysin erottaa toisistaan. Elekielessä ja tavassa olla on meillä aika paljon samaa. En silti menisi vannomaan, että kolmenkymmenen vuoden päästä kerään yhtä mittavasti katseita kaupassa, kadulla, junassa... =)

Edit. Koska joku kuitenkin käsittää väärin: En kirjoittanut tätä kalastellakseni kehuja.

Mikä sen tekee, että kiinnität huomiosi johonkuhun? Että yhtäkkiä joku erottuu joukosta, liimaa katseesi? Sen voi saada aikaan otsan kurtistus, hymynkare, astuttu askel tai käsien liike. Mikä tahansa.
Eikä tämän jonkun tarvitse olla huomiota herättävän komea tai kaunis, ei poikkeuksellisen pitkä tai raamikas eikä muutenkaan ymmärrettävästi erityinen. Silti hän loistaa kirkkaana muun massan keskellä. Huomaat hänet, annat hänelle merkityksen. Katsot häntä eri tavalla kuin muita.

Joku joskus jossain kuvasi sitä tuttuudeksi: Huomaat ihmisjoukossa tutut kasvot, vaikka näetkin ne ensimmäistä kertaa. Niissä on jotain. Kaipa sen voisi ilmaista noinkin. Mutta mistä se johtuu?

Aloin purkaa muistiinpanojani parin tunnin takaiselta keikalta:

"Naiset ykkää is. kulukka"

What the fuck?! Mitä ihmettä oon tolla tarkoittanut? :O Naiset ilmeisesti tykkävät jostain, mutta mistä?

Tää on aina tätä. Rustaan merkintöjä, joista en hetken päästä tajua yhtään mitään. Sattuisko kellään olemaan Satu-Satu -sanakirjaa?

Ote omasta blogimerkinnästäni noin vuoden takaa (17.4.2007):

"Aulassa voisi kuvitella olevansa normaalin kerrostalon rappukäytävässä; leveät portaikot, puiset kaiteet. Valkoinen ovi osastolle, siitä mennään. Kynnyksen yli päästyäni katson ympärilleni: Värikästä. Sinistä, vaaleanpunaista, vihreää, keltaista, ruskeaa. Värit riitelevät keskenään mutta samalla jollakin oudolla tavalla sopivat yhteen.

Yhdellä pöydistä, sillä suurimmalla, on kirja: Minea Walters - Ristiaallokko. Välissä on sanomalehdestä repäisty kirjanmerkki, jollakulla on lukeminen kesken. Jotain sairaalamaistakin: muovikannussa hailakan keltaista mehua, ja vieressä pino pahvimukeja. Se rikkoo idyllin."

-----------------------------------------------------------------------

Meinasin tänään kävellä kauempaa sen rakennuksen ohi, jonka sisätiloista tuo kuvaus on. Mutten kävellyt. Sen sijaan käännyin takaisin ja kuljin tuon rakennuksen luo. Katselin sitä. Muistelin. Sisään en tietenkään voinut mennä, enkä olisi halunnutkaan. Aurinko paistoi samalla tavalla kuin silloin, silloinkin oli kevät. Muistin hyvin tarkasti ensimmäisen käyntini siellä - silloinhan tuon kuvauksenkin kirjoitin. Muistan kaikki seuraavatkin. Muistan hämmennyksen, sekavan mielen, surun. Ja muistan, millaista oli lähteä pois, aina ilman yhtä. Istuin usein pitkään autossa ja itkin.

Siitä on nyt vuosi. Olen tottunut ajatukseen. En joudu enää käymään tuossa rakennuksessa, en ole pitkään aikaan joutunut. En taistele kieltämisen ja hyväksymisen välillä, en kokoa sokkona palapeliä, jota en ymmärrä. Ajattelen paljon muutakin, keskityn moneen muuhun asiaan. Niin teemme kaikki. Emmekä kuitenkaan voi kadottaa tuota asiaa. Jollain tavalla se on läsnä aina: jos ei puheissa, niin ajatuksissa, jos ei suoranaisissa ajatuksissa, niin perspektiiveissä. Ja aina on myös pelko: Mitä jos ei? Sillä vaikka paljon on muuttunut - tietysti parempaan päin - paljon on vielä jäljellä sitä, mikä hermostuttaa, huolestuttaa, jopa kauhistuttaa. Mitä jos ei?

Aina jaksan todeta: Ihminen tottuu, sopeutuu. Elämää ei voi ennustaa. Kupla pysyy, kunnes se puhkeaa. Sitä voi uskoa ja luottaa itseensä ja läheisiinsä, kuvitella joidenkin asioiden olevan muuttumattomia, ehkä jonkinlaisia elämän tukipylväitä. Mutta se matto lähtee helposti alta. Yhtäkkiä on tilanteessa, jollaiseen ei olisi ikinä uskonut joutuvansa, kysymysmerkkien keskellä, side silmillä sitä palapeliä kokoamassa. Eteen tulee käsitteitä, joita ei ymmärrä, katseita, joiden merkityksiä ei käsitä ja yksi kokonainen sirpaleinen maailma. Mitä teet? Alat liittää paloja toisiinsa, hiljalleen, yksi kerrallaan. Ja lopulta totut.

Kaupasta sai mangoja halvalla, ne oli tarjouksessa. Koska rakastan hedelmiä, tietty innostuin ja kahmaisin heti pari mukaani vaikka kävelten olinkin ja vaikka matkaa olikin ja muutakin kannettavaa. Mutta voi, mikä pettymys, kun kuorin yhden mangon ja maistoin sitä: Valehtelematta se maistui ihan joltain ydinjätteeltä. Ei, en ole koskaan maistanut ydinjätettä, mutta voin hyvin kuvitella, että se maistuisi just tuolta. Ei se mango pilalla ollut; näytti ja tuoksui ihan normaalilta, mutta joku todella kummallinen, melko voimakaskin sivumaku siinä kyllä on. Sitä on vaikea kuvailla, se on jotenkin metallinen tjsp. Mutta siis siinä määrin merkittävä kuitenkin, ettei tuo mango kyllä hyvältä maistu.

Voi nyyh. Miks kaikki ovat mua vastaan?

Tänään ovat talvitakin päivät luetut. Heivaan sen komeroon, ja otan tilalle todellisen kevään merkin, vihreän kevättakkini.
Hei hei, talvitakki, nähdään piiitkän ajan päästä - tai ehkä ei enää koskaan, mikäli ilmastonmuutos antaakin meille ikuisen kesän. Jos nyt joku nauraa, että uusi takatalvi tulee kuitenkin heti, kun olen sulkenut komeron oven, niin naurakoot. Kaksi viikkoa, niin olen Irlannissa, ja sen ajan kyllä palelee vihreässä kevättakissa vaikka kinosten keskellä hampaat irvessä. Uskon nimittäin vakaasti, että palattuani huhtikuun loppupuolella ei enää takatalvesta ole pelkoa. Kevättä ei voi estää.

Ja aurinko tekee ihmeitä. Alavireisyyteni on enää muisto vain (ainakin tällä minuutilla, katsotaan vartin päästä uudestaan), siitäkin huolimatta että olen parina viime yönä nukkunut ihan käsittämättömän huonosti ja vähän. Oikeastaan yö"unet" ovat olleet pelkkää hikistä pyörimistä ja sekavia mielikuvia. Hikinen pyöriminen kieltämättä kyllä kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti joudun tuottamaan pettymyksen (eniten itselleni) - hiki on ollut pelkästään omaani. Mutta eipä sekään juuri nyt haittaa, ainakaan kauheasti. :)

Kipeilystä huolimatta meinaan nyt mennä haukkaamaan happea. On nimittäin rikos ihmisyyttä ja koko universumia vastaan olla koko päivä sisällä tällaisella säällä.

Kävin mamman luona. Mamma on 85-vuotias, mutta erittäin hyväkuntoinen. Ja silti, kun se mainitsi uupumuksesta ja totesi, että onkohan kyse vanhuuden väsymyksestä, alkoi heti itkettää. Osittain ehkä siksi, että päällä on muutenkin kumma tunnevuoristorata, mutta myös siksi, että yksinkertaisesti rakastan sitä ihmistä niin paljon, että pelkään päivää jona en voi enää mennä häntä katsomaan.

Pappa kuoli kaksi vuotta sitten, ja vaikka ikää oli hälläkin jo 86 vuotta, oli se mulle tosi vaikea paikka. Meillä on läheinen suku, ja isovanhemmat - paitsi vaari, joka kuoli ennen syntymääni - ovat aina olleet läheisimmät ihmiset heti vanhempien ja veljien jälkeen.
Ihminen kuolee lopulta, tiedän sen ja hyväksyn sen. Mutta vaikka se tapahtuisi miten korkeassa iässä, jonkun tärkeän menettäminen sattuu aina, paljon ja pitkään, ellei ikuisesti. Joku allekirjoittanutta viisaampi sanoi joskus, että jokaisen elävän olennon kuollessa katoaa yksi kokonainen maailma. Ja minä sanon, että samalla katoaa paloja jäljelle jäävien maailmoista. Muistot jää, mutteivät ne ole lihaa ja verta.

Kun pappa siis kuoli, tiedostin ekaa kertaa konkreettisesti sen, että elämä on menettämistä. Pappan myötä koin ensimmäisen suuren omakohtaisen menetyksen ja samalla tajusin, että hyvin todennäköisesti tulen kokemaan saman vielä monta kertaa. Karu totuus kun on, että suurella todennäköisyydellä tulen hautaamaan loputkin isovanhempani, tätini, setäni, vanhempani ja veljeni. Jos sitä alkaisi pyöritellä mielessään, luultavasti sekoaisi. Siksipä useimpina päivinä sitä ei ajattele. Sitä vain elää elämäänsä niiden ihmisten keskellä jotka jotain merkitsevät, tiedostaen ettei mikään ole ikuista, mutta yrittäen sivuuttaa tuon seikan ajatuksissaan.

Jonain päivänä joku heistä lähtee. Silloin uskoo itsekin kuolevansa, suruun lähinnä, sitä itkee silmät päästään ja luulee, ettei toivu koskaan. Ehkei toivukaan, mutta lopulta sen hyväksyy ja sen kanssa pystyy elämään. Särö siitä kuitenkin jää, aina. Pappan jättämä särö oli ensimmäiseni, ja se muistuttaa itsestään aika ajoin. Samalla se muistuttaa siitä, että lisää on tulossa. Se saa joskus miettimään, mitä ihmeen järkeä missään on. Synnyt, kietoudut ja juurrut ihmisiin, joita rakastat koko sydämestäsi. Ja lopulta joudut luopumaan heistä jokaisesta. Ajatus siitä tuntuu niin pahalta, että tekee mieli oksentaa. Silti sen kanssa täytyy elää.

Se on ihan vitun surullista, mutta: That`s life. Ja juu, tiedän kyllä kirjoittaneeni pelkkiä itsestäänselvyyksiä. Kunhan mietin.

Taidan liueta kohtapuoliin äiskän ja isin luo. Niiltä kipeä poloinen sentään saa sääliä ja sympatiaa, toisin kuin ilkeiltä cityläisiltä.
Ehkä siellä on isukin lisäksi myös toinen kolmesta maailman parhaasta miehestä. <3

Aika hyvin. Kello on noin vähän ja teen jo toisen blogimerkinnän. No, en pysty nukkumaan ja tekemisvaihtoehdot ovat kipeänä hiukan vähissä. Kun ei ole sitä telkkariakaan...näinä päivinä ehkä vähän toivoisin, että olisi. Mutta toisaalta, tuskinpa sieltä mitään katsomisen arvoista kuitenkaan tulisi. Oon muuten ollut telkkariton kohta jo puolitoista vuotta. Nykyisin jos meen jonkun telkkarillisen luo ja sieltä pitäisi katsella jotain, se jotenkin turhauttaa. En jaksa keskittyä, vaikka lukiessa keskittymiskyky on ihan hyvä. Silmä on jotenkin tottunut pois kyseisestä laitteesta. Ja ihan hyvä niin - en juurikaan kaipaa sitä. Välillä kyllä oon ihan outsider, kun ihmiset juoruaa tv-ohjelmista, joista mulla ei ole hajuakaan. :)

Mitäs muuta turhaa lätisisin...? Hitto, että muuten otti koville pääsiäisen rellestyksestä toipuminen. Tulihan sitä alkomaholia lipitettyä kolmena päivänä, mutta yhtä kauan kestänyt epämääräisen paha olo oli kyllä vähän ylimitoitettua. Henkisestikin oli jokseenkin vaikea irtautua sosialisoinnista ja juhlaputkesta. Alavireinen ja enemmän tai vähemmän ahdistunutkin fiilis kesti epäilyttävän ja epämiellyttävän pitkään. Ehdin myös kerätä kehooni ihan kivasti kaikkia kuona-aineita. Kun nimittäin loppuviikosta kuntoilin rankemman kautta, hikoilin ihan tolkuttomasti. Ja olo oli muutenkin sellainen, että tiesi kyllä kiskoneensa viinaksia. Yöks. Toki sekin saattoi heikkoon palautumiseen vaikuttaa, että tuo oli (vasta) toinen kerta tänä vuonna, kun vedin kännit. Nyt voisi tosiaan olla ihan selväpäinen niihin sateen ihQtupareihin saakka.

Hei muuten, jos pyrkii syömään vähä-/hyvähiilihydraattisesti (raiskailen suomen kieltä, ah kun tuntuu hyvältä), niin mitä ihmettä voi syödä kastikkeen kanssa? Tuumin tätä eilen, kun suunnittelin jonain päivänä tekeväni soijarouheesta, tomaattimurskasta ja tuorejuustosta jotain soosia. Pasta, riisi ja peruna kun eivät käy. Se joka keksii, saa palkinnon.