Cityparin elämää

...että potee huonoa omatuntoa, kun ei pysty hoitamaan töitään? Kipeydyin siis. Yöllä alkoi nousta lämpö, nukuin aivan äärettömän huonosti, vuoroin oli kylmä ja vuoroin hiki. Nyt yskittää ja on kaikin tavoin paha olo. Tuli sitten kiirus soitella ympäriinsä, etten pääse hoitamaan sitä keikkaa, joka mun siis piti hoitaa. Ja vaikka lopulta puhelimeen vastannut henkilö ei objektiivisesti katsottuna varmaankaan kuulostanut yhtään epäilevältä, aloin heti pelätä - ajankohdan huomioon ottaen - että se luulee allekirjoittavan olevan vain krapulassa. Jopa lause "Juu, eihän sinne tietenkään kuumeessa voi mennä" kääntyi päässäni sarkasmilla höystetyksi. Nytkin hermoilen koko ajan, että kohta varmaan loppuu työt, kun en kyennytkään hoitamaan tätä viikonloppua kokonaisuudessaan vaikka piti. Ihan kuin ihmiset eivät koskaan sairastuisi ja aivan kuin työpaikoilla ei sitä ymmärrettäisi.

No, onneksi kyseessä ei sentään ollut mikään iso juttu. Eilinen oli paljon isompi, ja sen sentään sain tehtyä. Voin myös lohduttautua sillä, etten varmaankaan aiheuta muille karmivaa paniikkia. Alunperinkin tuolla nimittäin oltiin sitä mieltä, ettei ko. keikka ole mitenkään välttämätön.

Silti tunnen epämääräistä syyllisyyttä. :/

Nukkumisvarusteisiin kuuluu nykyisin peiton ja tyynyn lisäksi nallehousut, pitkähihainen paita ja untuvatohvelit. Wtf? No en minä tiiä, on vaan kylymä. Tänään jostain syystä vielä extrakylymä. Pääkin särkee ja lihaksia polttelee. Iskis nyt kunnolla tää tauti tai menis sitten pois - jaksa tämmöstä puolinaisuutta.

Tilaukseni tälle yölle:

- kokovartalohieronta
- elävä patteri
- kanssakäynti elävän patterin kera (ah, mikä kiertoilmaisu!)
- lisäkanssakäynti elävän patterin kera
- extrakanssakäynti elävän patterin kera

Ai, että kaikkea haluamaansa ei voi saada? No hitto, tilauksessa on viis kohtaa - sais ny ees jonkun!

---------------------------------

Osaisinkohan olla enää yhtään wannabe-vitsikkäämpi?

*häpeää*

*menee nukkumaan*

...italialais- ja espanjalaisbiisejä? Nyt haikailen. Haikailen Italiaan, Espanjakin menisi hätävarana, mutta kyllä ekana mainittu voittaa 100-0. Viime päivinä en ole juuri muuta edes miettinyt. Joskus se maa kolahti vähän liikaa, ja nyt sinne halajaa aina vaan uudestaan. Vielä kun voisi joskus asua siellä... *haaveilee*

Tähän mennessä yksi parhaimmista on ollut Venetsia auringon laskiessa. Se oli jotain ihan käsittämätöntä, kun aurinko katosi sinne veden taa ja koko taivas oli oranssi ja vaaleanpunainen ja linnut lensi ja tyhjät gondolit liikehti laineiden mukana. Ja se vesi oli niin lähellä ja samassa tasossa - kuin siihen olisi voinut astua ja kävellä sitä pitkin. Meillä oli punkkua tyylikkäästi kertakäyttömukeissa ja olin ehkä aavistuksen hiprakassa. Oli lämmin ja ne kaarisillat olivat muodoiltaan ehkä yhtä pehmeitä kuin ilma. Sitten tuli pimeä ja harhailtiin kaupungin sokkeloissa ja se oli kuin satua. Mentiin ravintolaan, jonka pihalla soitti orkesteri ihan käsittämättömän hyvin. Tanssin ja olin onnellinen. Enkä olisi koskaan lähtenyt pois.

Roomasta en koskaan tykännyt niin. Liikaa ihmisiä, liikaa saastetta, ei kovin kaunis kaupunki. Vaikuttava kyllä...muttei kaunis, paitsi pienin osin. Mutta se yksi yö, taisi olla viimeinen. Ajauduttiin sattuman kautta Live8-konserttiin järjettömän ihmismassan keskelle. Ja taas laski aurinko. Kuunneltiin Laura Pausinia ja Eros Ramazzottia ja kaikkea. Kun se loppui, harhailtiin öiselle Colosseumille, sitten Forum Romanumille, sitten Fontana di Treville. Se oli mieletön yövalaistuksessa. Istuttiin sen portailla ehkä neljään, juteltiin ja naurettiin. Taidettiin juodakin.

Ja Taormina. Keskustasta en pitänyt, en ainakaan päivisin, kun se täyttyi turisteista, jotka eivät koskaan lähteneet 200 metriä kauemmas nähtävyyksiltä. Mutta saatiin kiivetä ihan keskenämme ylös sitä mieletöntä vuorta. Juostiin ja oli yli 30 astetta lämmintä ja tuli ihan hillitön hiki, muttei se haitannut. Siellä oli liskoja ja kissoja ja yhdellä pennulla oli silmä puhki. Säälin sitä. Laskeuduttiin köysiradalla alas ja mentiin kivikkoiselle rannalle, jossa maattiin kunnes alkoi ukkostaa. Kuljettiin rantaravintolaan jossa join Bloody Maryn, sitten käveltiin syömään toisaalle. Ruoka oli väärää ja vähän pahaakin, muttei se haitannut. Takaisin tullessa oli pilkkopimeä ja mielettömät aallot. Kävelin kiviaitaa pitkin ja rakastin kaikkea.

Tai Pescara, josta ei saatu ruokaa siestan takia ja melkein kuoltiin nälkään. Hostellin kylppäri lainehti ja hiekkaa oli kaikkialla. Ja aina se kuumuus ja ne hedelmäpuut, aina. Brindisissä tuuli aivan järjettömästi. Asuttiin murjussa, jossa oli ystävällinen henkilökunta. Tarantossa eksyttiin kaupungin ulkopuolelle ulkoilmadiskoon, joka oli melko tajuton. Känniriitahan siitä liiasta vodkan litkimisestä seurasi, mutta sovittiin seuraavana päivänä junassa. Crotonen murjujen murju, jonka pitäjä tuijotti irstaasti sisään topin kaula-aukosta. Reggio Calabrian kalanhajuiset kadut. Palermon turhauttava ravintolahenkilökunta ja pää pytyssä kakominen liiallisen kuumuuden johdosta. Sardinian loputon kävelyretki ja kuollut vanha kaupunki. Napolin mönkiäiset, joille kiljuttiin kilpaa "hieman" kivikkoisella rannalla, Vesuviukselle kiipeäminen 35-asteen lämmössä. Rodi Garganicon lempeä tyhjyys ja luksushuone 40 eurolla. Formian typerät säännöt ja kengät märkinä rantaviivaa pitkin talsiminen. Tai Milanon fiiniys. Tai Como-järven kauneus. Tai Pisan hienoinen naurettavuus. Tai Bolognan kotoisuus. Tai Riminin kummastelevat ihmiset. Tai San Marinon (vaikka oma valtionsa onkin) sumuisuus ja sateessa vaatteet ihoon liimautuneina eksyminen.

Muistoja, muistoja... haluaisin niitä lisää, sieltä. Moneen paikkaan tahtoisin palata, monessa käydä ensimmäistä kertaa. Firenze - siitä olen kuullut pelkkää hyvää, sinne on päästävä. Kuka lähtee mukaan?

Kotiuduin hetki sitten töistä. Tein töitä vain viis tuntia ja risat, mutta silti on pää ihan tyhjä nyt. Johtunee siitä, että on ollut vähän puolikuntoinen olo. Ja siitäkin, että koko aika oli melko tehokasta ajatustyötä ja kirjoittamista. Huomasin taas kerran, että tuossa työssä inhoan kiirettä, ja silti olen siinä parhaimmillani. Ei jää aikaa jahkailla, ja kun on pakko keksiä toimivia sanakäänteitä, niitä myös keksii.

Kotimatkalla kävin ostamassa salaattiaineksia: halloum-juustoa, oliiveja, tomaattia, kurkkua, lehtisalaattia jne. Mutta kuka tulis tekemään mulle sen salaatin, kun mää en jaksa ite?

Piti tänään kuntoillakin ahkerasti, mutta aamu- ja alkuiltapäivä meni lorvailuun ja nyt näyttää pahasti siltä, ettei pysty.

Väsyttää ihan sikana. Nukuin poikkeuksellisesti melkein yheksän tuntia, muttei siitä mitään hyötyä ollut. *haukotus*

Ja on nälkä, muttei mulla ole täällä yhtään mitään. Enkä jaksa käydä kaupassa, koska reilun tunnin päästä lähden työkeikalle, ja kaks reissua sillä aikavälillä tuntuu ylitsepääsemättömältä. Jos sitä sitten illalla söis jotain.

Vähän ois niinQ kipeähkö olo. En hirveesti valittais, jos huomenna oisin kuumeessa tms. Huomenna meinaan on tiedossa jotain hyvin ikävää. Toisaalta jos sairastun, sais se sitten mennä nopsaan ohi huomisen jälkeen.

Joo. Oliko mulla jotain sanottavaa? Ei.
Lähen suihkuun.

Edit: http://www.youtube.com/watch?v=wKudcSCG758

^Siitä vähän lattarirytmejä päivää parantamaan. V*ttu, varmana alotan sen tanssin vielä.

Tämän päivän (tai no eilisen, kun kello on jo tuon verran) tuntemuksia:

- odotus
- ilo
- yksinäisyys
- ahdistus
- suru
- sekavuus
- itseinho
- pelko
- epätoivo
- haikeus
- järjetön panetus

Eikä siinä varmaan edes ollut kaikki. Kyllä mulla tavallisestikin mielialat vaihtelee paljolti, mutta kulunut päivä oli kyllä sillä saraa aivan järjetön. Välillä oli levollinen olo, välillä taas seinät kaatuivat päälle rytinällä. Valitettavasti noita negatiivisia tuntemuksia oli jokseenkin enemmän. Suht´ rankka liikuntakaan (reipas kaksituntinen, josta puolet sotkin cross-trainerilla ja puolet lenkkeilin ulkona) ei auttanut, vaikka se yleensä tasoittaa fiiliksiä. Olin ihan yhtä sekaisin lopettaessani kuin aloittaessanikin. Ja jopa itkin lenkillä, mitä en koskaan tee.
Mitenköhän mun kanssa voisi koskaan kukaan elää, kun en tajua itsekään itseäni...

Niin ja joo, kyllä on menkat, mutta ei tää nyt niistä johdu! x)

Harrastin yöllä hyvää seksiä - unessa tietysti, mutta onhan sekin jotain. Vastanäyttelijänä toimi nekobasu, jotta kiitos vaan sessioista. x) Yleensä kaikkiin uniini ja etenkin näihin K18-uniin liittyy jotain niin häröä, ettei niistä oikein voi sanoa, olivatko hyviä vai pahoja, mutta tällä kertaa kaikki oli suht´ järjellistä. Siis jos nyt ei lasketa sitä, että tosiaan sekstailin ihmisen kanssa, jota en ole koskaan edes tavannut. Ainoa outo seikka oli joku ihme runo, jonka olimme yhdessä rustanneet. Muistin vielä herätessäni, miten se meni, mutta nyt se on lipunut pois mielestäni.

Jos uniin voisi luottaa, olisi nekolla aika kiva ja iso kämppä. Siitä mulla ei kyllä ole mitään havaintoa, miten mä sinne olin päätynyt. Yhtäkkiä vaan seisoin eteisessä ja jotenkin tiesin, että seksiähän tänne tultiin harrastamaan. :D Sitten alettiin pussailla ja loppu onkin historiaa. Tosin taidettiin vetäistä siinä paritkin sessiot ja tuo uni olikin aika pitkä, mikä on poikkeuksellista seksiunilleni. Harmi vaan, ettei se valvemaailman mielitekoja onnistunut tyydyttämään - päinvastoin oikeastaan. :P

Nyt mä sen vasta huomaan kuinka pelkään
etten mä pysty tänne juurtumaan
Myöntää en sulle osaa edelleenkään
kaipaan liikaa jotain omaa

(Irina - Selkä seinää vasten)

...hän asuu Kumputiellä..."

Paitsi etten asu ja paitsi etten ole Hiivakaan. Mutta tein äsken porkkana-mantelimuffinseja appelsiinituorejuusto-valkosuklaakuorrutuksella, vaikken just koskaan leivo. :O Ja miks tein? En mää tiärä. Ei ainakaan huvita mussuttaa niitä. Haluiskos joku? Anyone? Tai ehkä pakastan ne erakkokauden päätöstä silmällä pitäen. Ehkä meinaan voin päästää jonkun kyläänkin taas joskus. Tai sitten meen huomenna mamman luona käymään ja vien mennessäni jottei sen tarvii aina leipuroida.
Huomaatteko, miten suuri dilemma on nyt käsillä? :D

Surkuttelu on jatkunut semisti tänään. En tiedä, miks, enkä tiedä, mikä edes surkututtaa. On vaan alavireinen olo ollut. No, huomenna se loppuu. Lupaan.

Oon kirjoittanut tästä ennenkin, mutta kirjoitetaas taas; nimittäin äärimmäisyyksiin menemisestä. Kuulun niihin ihmisiin jotka eivät pysy sillä kultaisella keskitiellä sitten millään. Luisun siltä sivuun jatkuvasti. Se on kaikki tai ei mitään, joko-tai, aivan kaikessa ja koko ajan. Asiat tuppaavat menemään niin sanotusti överiksi.

- Voin olla ja elää erakkona, oman pääni sisällä, ketään näkemättä. Tai sitten en viikkoon nuku yhtään yötä yksin (tämä siis muutenkin kuin seurustellessani), sosialisoinnin tarve huimaa päätä, haluan olla seurassa 24/7.

- Voin elää kurinalaisesti kuntoilemalla kuin hullu, syömällä pakkomielteisen terveellisesti, edes koskematta alkoholiin. Tai sitten vähät välitän terveellisistä elintavoista, syön mitä sattuu, juon ja juhlin. Etenkin juhlin.

- Voin olla huoleton, unohtaa murheet, elää "tässä hetkessä" vähän liiankin kanssa, piittaamatta oikeastaan mistään, mistä en halua piitata. Tai sitten ahdistun ja stressaannun, mietin liikaa, saan pääni käymään ylikierroksilla.

- Voin sutista vähän kaikkialla, viritellä miesjuttuja siellä ja täällä, tapailla, deittailla, ottaa ja jättää. Tai sitten päätän olla päästämättä elämääni yhtään kaksilahkeista, koska haluan olla yksin, koska kaipaan itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä ja koska en tahdo ketään sekoittamaan sitä.

Siinä nyt jotain, kärjistettyinä mutta tosina. Ja on paljon muutakin, monessa, monessa muussakin suhteessa asiat tuppaavat lähtemään käsistä, muuttuvan ääri-ilmiöiksi. Keskittymiseni erinäisiin seikkoihin voi lähennellä pakkomielteisyyttä - tai sitten vähät välitän. Olen myös loistava kehittämään neurooseja, kadottamaan järjen ja suhteellisuudentajun jopa siinä määrin, että popsin kohtapuoliin rauhoittavia.
(Joo, olen niitä tosiaan joskus syönyt, lyhyen aikaa, mutta kuitenkin. Ja vain siksi, että asiat heittivät taas kerran sen verran pahasti yli.)

Kaikilla on varmaankin kaikenlaisia aikoja elämässään, mutta useimmilla myös niitä välimuotoja. Mulla sen sijaan on vain heittäytyminen, suuntaan tai toiseen. Se toki antaa, mutta kyllä se myös ottaa.