Cityparin elämää

Parempi fiilis jo. Paljon parempi. Alkaa oikeastaan tuntua tyhmältä koko vollotus. En ole aikoihin itkenyt niin paljon kuin eilen, vaikka sinänsä usein vetistelenkin. Toisaalta ehkä hyvä juttu - liian usein sitä nimittäin sivuuttaa omat pahat tuntemuksensa ja porskuttaa vain eteenpäin. Eilinen ja aamuinen kyynelkanavien avaaminen ikään kuin nollasi tilanteen. Se oli semmonen puhdistautumisriitti. :)

Ja mikä parasta, mulla on vaikka kuinka paljon aihetta iloon. Vaikka ulkona nyt vihmookin lunta ihan antaumuksella, on kummiskin kevät. Talvesta on selvitty, ja vieläpä melko helpolla. Mä vihaan yli kaiken tammi- ja helmikuuta, kylmää, pimeää ja ilotonta aikaa. Tänä vuonna se kuitenkin sujui suht´ kivuttomasti ja nopeasti. Nyt alkaa kaikki kivuus!!! Kaks ja puoli viikkoa kun jaksaa odottaa, pääsen Irlantiin puoleksitoista viikoksi. Ja kun palaan sieltä, on kolme päivää city-risteilyyn. Sen jälkeen on alle viikko vappuun ja sitten alkaakin jo toukokuu. Talvi on NIIIN tapettu!

Sitä Irlannin reissua odotan kyllä hirveästi. Ei olla suunniteltu mitään ja varattukin ollaan pelkät lennot. Mutta mitäpä sitä turhaan ressaamaan mistään majoituksista, kun ilman sellaisia varauksia saa mennä niin paljon vapaammin. Ollaan vain mietitty että lähdetään heti ekana aamuna bussilla pois Dublinista, koska se kaupunki on niin nähty. Meinataan käydä Corkissa, Kerryssä, Dinglessä, Aran-saarilla jne. Galwaynkin vois tsekata kunnolla, kun viimeksi ei oikein nähty kaupunkia itsessään just ollenkaan, vaikka sen kautta poikettiinkin Cliffseille. Meinataan mennä kansallispuistoon patikoimaan, 1000 vuotta vanhalle luostarille, ikivanhoja torneja katselemaan... Ja toki pitää myös vähän rellestää Guinnessin ja Bulmersin parissa. ;)

Mietin vain, että pitäisköhän mun nähdä se viime reissun mies.
Pihikselle tiedoksi, että just se isovehkeinen!

Olipas lohduton blogimerkintä toi eilinen. No, oli syystäkin. Enkä voi edes sanoa, että nyt kauheasti parempi fiilis olisi. Rauhallisempi kyllä joo, mutta myös tyhjempi. Ja ainakin yhtä yksinäinen. Tätä en järin usein sano, mutta nyt toivoisin kovasti, että olisi joku. Että olisin jollekulle erityinen.
Ilman mitään itsesääliä voin kuitenkin aivan rehellisesti todeta, ettei ole, ettei tällä hetkellä kukaan tykkää musta sillä yhdellä tavalla. Ei ole kukaan katsomassa niine silmin, sillä katseella, joka tekisi musta jotain muuta kuin vain yhden tytön. Niin se vain on. Ja on se niinkin, että usein tai edes pitkään aikaan en ole millään muotoa kaivannut sitä. Nyt heikkona hetkenä kaipaan.

Ehkä joskus sitten.

Eräs ihminen sanoi tänään ajatelleensa monesti, että onko eräs asia mulle kovinkin vaikea. On. Se - ja jokin muukin - on niin v*tun vaikeaa että olen itkenyt tämän illan. Itkenyt ja välillä heitellyt tänne muka jotain kevyttä läppää. Ja jutellut ihmisen kanssa, kuin ei olisi olemassakaan sitä jotain. Mutta se on. Ja se sattuu aivan saatanasti. Pariin tuntiin en ole voinut juurikaan muuta kuin maata ja itkeä. Enkä juurikaan voi nytkään. On ihan niin paha olo, että oksettaa.

Olen olevinani avoin. Olen luottavinani. Vaadin ihmisiä puhumaan. Ja luulen, että tarpeen tullen itsekin voisin. Ja kuitenkin kun se tarve tulee, huomaan itkeväni, yökkäileväni, vapisevani, käpertyväni kasaan - ja lopulta pitäväni aivan kaiken itselläni. Se tekee niin helvetin kipeää, mutten osaa lopettaa.

Haluaisin puhua, haluaisin, että joku siten tajuaisi, mutten osaa, en pysty, enkä lopulta edes usko siihen. Siispä itken silmät päästäni, yksin.

Miksi?

Palaako mikään koskaan ennalleen?

Uuh, karmiva morkkis. Ei melkein kehtaa ajatella erinäisiä asioita. Miks ihmisen pitää olla niin tyhymä? Vois koittaa viisastua. Vinkkejä siihen? Anyone?

Tämä ei ole juominkien jälkeistä uhoamista, vaan fakta: Nyt alkoi terveyselämä oikein toden teolla. Se ois niinQ -5-10 kiloa ennen juhannusta. Lihaskunto semmoseksi mitä se tavallisesti on ollutkin. Ja aerobinen kunto kanssa ennalleen. Nih. Aattelin vaan ilmottaa.

Ihan järkyttävä darra. Ei pysty nukkumaan, ei pysty yhtään mitään, edes olemaan. En juo enää ikinä.

Alan suunnitella pikkujuhannusta.

Mulla on maailman ihanin exä. Se tuli kyläilemään ja "sukuloimaan" Turkuun ja nyt putsaa mun lattiakaivoa, jota ei ole varmaan koskaan ennen rassattu. Siellä on noin viis kiloa tukkaa ja muuta ihmiskarvoitusta. Hyi hitto. Äsken se putsasi myös keittiön ja vessan hajulukot, eli teki kaiken sen, mihin itse en oksentamatta pystyisi. Jihaa. Soon mulle kuin kolmas veli, paitsi paljon kiltimpi. Mun veljet kun korkeintaan vittuilisivat mulle jos pyytäisin niitä vastaaviin toimiin.

En mä tajua miks me ylipäätään seurusteltiin joskus - tullaan paljon paremmin toimeen pelkkinä kavereina.

Humalluin puolesta pullosta punkkua ruuan kanssa nautittuna. Täytynee lipitellä alkomaholia varoen pikkuvapuissa, jotten ole (soija)nakit silmillä iltaysiltä. Ravintolakokemus oli kuitenkin kaikin puolin mainio. Alkupalaksi maisteltiin lämpimiä nachoja juustokastikkeen, salsan, jalopenojen sekä habanerokastikkeen kera, ja pääruuaksi otin halloum- ja manchegojuustoa, paahdettua paprikaa, avokadoa, viinirypäleitä, ananas-salsaa ja chipotle-kastiketta sisältäneen salaatin. Jälkkäriksi riitti cappuccino. Hyvää ja hintavaa. ;)

Punkku taas kirvoitti kielenkannat ja tuli avauduttua (ehkä liikaakin) erinäisistä asioista. Ja nyt mulla on jo lievä krappe! Ei oo reilua. Maltan tuskin odottaa tulevan maanantain olotilaa kahden päivän tinttaamisen jälkeen...

Saa taas kirjoittaa milloin mielii - sillä edellytyksellä tietysti, että homma on valmis deadlineen mennessä. Ja koska deadline on huomenna (itse asiassa tänään jos pilkkua nussitaan), niin sain 5000-merkkisen tekstin justiinsa valmiiksi ja lähetettyä eteenpäin. Sähköpostissa näkyvä lähetysaika tosin joskus herättää hilpeyttä vastaanottajassa. Nyt se on poikkeuksellisen aikainen. :)

Tuli tuuraustöitä pariksi viikonlopuksi ennen Irlannin matkaa. Eipä tuo haittaa. Rahaa tulloo, ja saa hillittyä menohalunsa --> rahaa säästyy ja sitä on enemmän käytettävissä reissun päällä. Ja toki on kivaa, että mua pyydetään. Se kertoo ehkä siitä, että oon tehnyt työni hyvin. Täytyy todeta, että oonhan mä. Silloin teen, kun jokin on tärkeää. Tämä on. Niin tärkeää, että tekee musta perfektionistin pahimmasta päästä, mutta ei se aina huono juttu ole. Alle viis kuukautta sitten tein ekan juttuni ko. lehteen, ja nyt olen tässä. Se on aika hyvin se, vaikka itse sanonkin.

Entinen naapurini kuoli. Asuin itse siinä vieressä 18 vuotta, ja vanhemmat asuvat yhä. Tunsin sen pariskunnan hyvin; lapsesta asti käytiin kaverin kanssa hoitamassa niiden koiria. Kotoa muutettuanikin näin heitä viikoittain koiriensa kanssa kävelemässä, ja syksyllä myös äitini 50-vuotisjuhlissa. Mukavia ihmisiä - aina niin iloisia ja nauravaisia. Iältään kuusikymppisiä kumpikin. Kävivät töissä, edessä piti olla monta leppoisaa eläkevuotta. Mutta nyt toista heistä, tätä miestä, ei enää ole.

Joku voisi sanoa, että hän oli sentään jo kuusikymppinen. Itse ajattelen, että hän oli vasta sen ikäinen. Ei kuusikymppisen, terveen, elämäniloisen ja hyväkuntoisen kuulu kuolla. Isäni on 55-vuotias, ja tuntuu absurdilta ajatus, ettei häntä yhtäkkiä enää olisi. Silti näin kävi nyt, ja se toi kuoleman - taas kerran - hyvin lähelle. Tuntuu hirmu pahalta tämän miehen vaimon, lasten, ja toki koko perheen puolesta. Piti tulla häät, ja nyt tuleekin hautajaiset.