Cityparin elämää

Ne voivat olla ihania niin monella tapaa. Tänään törmäsin työn merkeissä muutaman niin herttaiseen teinipoikaan, ettei mitään rajaa. (<-- Ne itse tuskin riemastuisivat tuosta kuvauksesta. :D) Varauduin puhumattomiin ja koppaviin Mister Egoihin - koska tuon ikäiset usein sellaisia piirteitä omaavat - mutta nuo olivatkin jotain_ihan_muuta: ystävällisiä, asiastaan innostuneita, sanalla sanoen symppiksiä. Hirmu itsevarmojakin he olivat, mutta pelkästään hyvällä tavalla. Ja vielä huumorintajuisiakin; laskivat leikkiä omasta maahanmuuttajataustastaan. Julkiseen, ventovieraan edessä harjoitettuun itseironiaan ei kovin usein tässä työssä törmää. Tulin tosi hyvälle mielelle näiden poikien tapaamisesta. Lisää tällaista!

Sitten hengasin hetken myös miehen seurassa, joka tuntuu kerta kerralta viehättävämmältä. Ei sillä lailla, että hänestä mitään tahtoisin, vaan sellaisella etäisellä tavalla. Joidenkin ihmisten viehkeyden huomaa heti, se ikään kuin tulee silmille, mutta toisissa on niin sanottua piilotettua kauneutta: Se kuoritutuu esiin pikkuhiljaa. Enkä nyt tarkoita sitä kuuluisaa sisäistä kauneutta, vaikka toki ihmisen ulkomuodossa on aina mukana myös pala persoonaa, vaan pikemminkin olemusta. Tietysti on myös niin, että hieno persoona saa ajan myötä ihmisen näyttämään ulkoisestikin viehättävältä ja päinvastoin, mutten tällä kertaa puhu oikeastaan siitä. Vaikkei jotakuta tuntisi ollenkaan, vaikkei hänen kanssaan edes puhuisi koskaan, voi hänessä olla tätä hiljaista kauneutta, jonka aistimiseen tarvitaan useampi näkemiskerta.

Tämä mies on sellainen. Ja hän on sitä siinä määrin, että hänen vaikutuspiirissään tuntuu ilma tihenevän. Kyseessä ei ole missään tapauksessa mikään Mister Nice Guy, ei sinne päinkään, vaan pikemminkin hyvin omapäinen, hyvin omalaatuinen ja joskus tylynkin oloinen mies. Kaiketi se onkin juuri se teeskentelemättömyys ja aitous, joka kiehtoo... Enpä tiedä, mutta jotain siinä ihmisessä on, jotain mystisen vetoavaa. Huomasin sen viimeistään tänään.

Yhtä kaikki, ihanaisia miehiä olivat he - joskin hyvin erillä tapaa. :)

Olin äskettäin kaverin kanssa "kahvilla" ja join yhden 0,275 litraisen ja yhden puolen litran siiderin. Lopputulos: Olen huppelissa! Otin viimeisen siiderikulauksen noin tunti sitten, ja sen päälle olen juonut kahvia (ihan oikeasti) sekä kävellyt ulkona. Siltikin päässä tuntuu yhä oudolta ja on hieman vaikeuksia osua oikeille näppäimille. Hassua.

"Saitko, saitko, saitko vapauden?
Vai saitko riesaksesi myös yksinäisyyden?
Vapaus ja yksinäisyys
ovat lähellä toisiaan
Vapaus ja yksinäisyys
liian lähellä toisiaan"

Niin laulaa Herra Ylppö Ihmisineen biisissään Varoitus. Kappale itsessään ei sovi elämääni ollenkaan, mutta tuo kohta kokonaisuudesta irroitettuna sopii hyvinkin. Eikä se tässä irroitetussa muodossaan viittaa sitten ollenkaan mihinkään parisuhteeseen tai sen puuttumiseen, spekuloijille tiedoksi. Se viittaa ennemminkin siihen, millainen olen.

Olen monesti todennut olevani semi-erakko. Sellainen olenkin. Sosialisointi on kivaa, mutta liika sellainen alkaa ahdistaa. Pitkään jatkuessaan se alkaa tuntua raskaalta, nakertaa voimavaroja. Tiedän moniakin ihmisiä, jotka voivat surutta hengailla porukassa päivän jos toisenkin. Minä en siihen pysty. Tai no pystyn, jos on kyseessä vaikkapa jokin reissu taikka festarit tai joku muu vastaava tapaus, johon voi asennoitua ennalta sen vaatimalla tavalla ja jossa muutenkin pätevät hiukan eri "säännöt" kuin normielämässä. Mutta noin muuten on kyllä saatava olla yksin. Olen monesti kokenut että omaa seuraani kaivataan ajallisesti enemmän kuin itse kaipaan muiden läsnäoloa.

Ja siltikään kyse ei ole pelkästä olemisesta yksin tai yhdessä. On kyse vapaudesta. Olen aika vapaa, siis muista ihmisistä. Toki omaan läheiset välit perheeseeni ja ystäviini, mutta tietyllä tapaa olen hyvinkin vapaa ja riippumaton. En koe välitöntä tarvetta jakaa itseäni ja elämääni. Enkä koskaan teekään sitä täysin, läheskään. Tähän on kaksi syytä: se, etten halua ja se, ettei se ole mahdollista. En jaksa selittää tarkemmin. Se vain ei ole. Mutta tosiaan, vaikka olisikin, en haluaisi sitä kuitenkaan. En vain koe sitä tarpeelliseksi, ennemminkin se tuntuu vastenmieliseltä ja turhauttavalta. En ole kuin ne, joiden on päästävä sanomaan kaikki.

Jollain tavalla tämä vapaus, riippumattomuus, itsenäisyys, miksi sitä sitten tahtookin kutsua, kuitenkin myös vähän eristää. Koen monesti olevani, en välttämättä varsinaisesti ulkopuolinen, mutta jotain sinne päin. Se ei ole aina negatiivista, ei läheskään. Enimmäkseen se on kummallista. Se saa aikaan oudon yksinäisyyden, joka ei ole yksinäisyyttä sillä tavalla, kuin tuo sana perinteisesti käsitetään. Se on yksinäisyyttä ihmisten keskellä, se on jonkinlaisesta erilaisuudesta kumpuavaa yksinäisyyttä. En osaa määritellä sitä sen tarkemmin. Se vain on, ja se on aina ollut - tulee varmasti aina olemaankin.
Nyt vain halusin todeta, että tämä vapaus ja erillisyys teettää myös yksinäisyyttä. Niin paljon kuin niistä pidänkin, on hetkiä, jolloin toivoisin olevani tässä suhteessa toisenlainen.

...ja taas meni niin yli hilseen kaikilta että vilahti. x) Ei sillä väliä - totesinkin tämän lähinnä itselleni.

Tänään olen tehnyt töitä kymmenen tuntia. Julistaudun siis ahkeraksi. Mutta näkisittepä tämän kämpän! Siivottomuudessa sm-tasolla kilpailevan koti kokee tuplaräjähdyksen, kun etäisesti tutulle termille kodinhoito ei jää senkään vertaa aikaa, mitä siihen normaalisti vaivautuu laittamaan (eli se 5 min per pari päivää). Silti ihmettelen, miten kämppä voi muuntautua megasotkuisesta kaatopaikaksi silloin, kun on 80% valveillaoloajasta poissa kotoa? :O Elämän suuria mysteereitä...

Kotiuduin siis vasta pari tuntia sitten, ja aamulla on taas riennettävä puoli kymmeneksi töihin. Siltikin on ihan hyvä mieli. Hommat ovat sujuneet näinä päivinä kaikin mahdollisin tavoin. Normaalin tavoitettavuustaiston sijaan olen saanut kaikki haluamani ihmiset kiinni. Ja vieläpä haastoon hirmu lyhyellä varoajalla! Eilen tavoitin kolme ihmistä ja sain kaikki paikalle tänään samaan aikaan, ja lisäksi klaarasin menestyksekkäästi yhden jälleen kerran hyvin paljon (lue: deadlinen kynnykselle) lykkäämäni ja sen vuoksi jo stressiä aiheuttaneen jutun. Tosin iso supermegamultikiitos siitä kuuluu eräälle cityläiselle. :)

Turhaan jänskäsin. Hyvin se meni. Aamu alkoi ihan kivasti yhden viime viikkoisen haastateltavan kiittely- ja kehumispuhelulla. Sekin jo rentoutti. Ja muutenkin sujui. Toivottavasti sujuu myös jatkossa.

Eli töistä tullessa oli ihan hyvä mieli. Siksipä ihmettelen, minne se oikein katosi? Oli suunnitelmissa siivota, oli suunnitelmissa laittaa ruokaa, oli suunnitelmissa urheilla. En tehnyt mitään noista. Enkä edes lukenut, jota myös suunnittelin. Sen sijaan olen vähän cityillyt, vähän kaivellut työideoita, vähän itkeskellyt ja vähän nu(o)kkunut. Ihan todella vedin tunnin verran sikeitä, vaikken koskaan nuku päikkäreitä ja vaikkei viime yö ollut mitenkään poikkeavan lyhyt edes. Ja silti väsyttää yhä vieläkin. Ja paleltaa. Ja itkustaa.

Huoh. Poden vähän huonoa omatuntoa kun en saanut mitään aikaiseksi. Ihan kuin tätä päivää ei olisi ollutkaan sen jälkeen kun kotiuduin. Mutta toisaalta, kai sitä pitää joskus olla armollinen itselleen. Jos väsyttää, paleltaa ja itkettää, on kai ihan okei vetäytyä piiloon peiton alle. Kunhan ei tule tavaksi, ja sitä pelkoa ei omalla kohdallani kyllä ole. Tänään vain en jaksanut repiä itsestäni yhtään mitään. Huomenna kaiketi parempi päivä.

Voisi palata peiton alle. Yötä.

Yksi käsky, kaksi sanaa. Helppo ymmärtää. Yksinkertaista. Selkeää. Mutta niin, niin, niin vaikea toteuttaa. Se on kuin kiusaus: Mitä kovemmin yrittää olla ajattelematta, sitä enemmän ajattelee. Päättää siivota - ja tiskatessaan huomaa ajatustensa vaeltavan. Tarttuu kirjaan - ja pian tuijottaa sanojen läpi tyhjyyteen, ajatellen. Juttelee jonkun kanssa - ja koko ajan meinaa pukea sanoiksi ajatuksensa. Se on kuin pakko. Se on pakko. Pirullista.

Olisi niin paljon helpompaa, jos vain osaisi pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. Harmi vain, ettei tahdolla näytä olevan tässä juurikaan päätösvaltaa.

Ehkä lenkillä saan itseni kuriin, hetkeksi.

Haluaisin että olisi kuuma elokuinen yö ja että olisi punkkua ja että olisin sen ja jonkun kivan kera makoilemassa Barcelonan sillalla. Tämä on koettu ja se oli melko fantsua. Niin että haluaisin sen saman NYT, tosin jonkun toisen seuralaisen kera. Onnistuuko? Ai miten niin kaikkea haluamaansa ei voi saada? No prkl, pidä tunkkis!

Oliko tässä merkinnässä jotain pointtia?

Miljuunasti [ ]
Tuhannesti [ ]
Miinuksen puolelle menee [x]

Kai sitä pitää taas aakkostella. En jaksa miettiä enempää, joten:

U = unet

Näen paljon unia. No, jokainen kai näkee. Mutta myös muistan ne usein. Ja näen hyvin kummallisia unia. Lisäksi puhun ja kävelen unissani. Vähään aikaan sitä ei ole ollut todistamassa kukaan, sillä olen viime aikoina nukkunut yksin, mutta tuskin silti olen touhua lopettanutkaan. Vilkas yöelämä on useimmiten hyvästä - siinä riittää ihmeteltävää ja naureskeltavaa. Tosin ulos asti päätyvät unireissut toivottavasti passaan jatkossa. Ei ole niin kiva herätä yöpaitaisillaan vieraan talon pihalta. Kokemusta nimittäin on siitäkin.

Oon ollut jo yli tunnin hereillä. Se on outoa. Mutta pakko, koska lähden puolen tunnin päästä torille kuikuilemaan jotain taiteilijatapahtumaa. En siis omaksi huvikseni, vaan työn puolesta. Toisaalta ehkä ihan hyvä treenata normaalihkoa päivärytmiä, sillä maanantaista alkaen joudun sellaista vähän aikaa noudattamaan. Jänskää. Milloinkohan oon viimeksi heräillyt aamulla säännöllisesti töiden tai opintojen vuoksi? Varmaankin kesällä. Onneksi maanantaina käynnistyvä työrupeama velvoittaa raahautumaan toimitukseen "vasta" puoli kymmeneksi. Sitä aikaisempaan en ehkä kykenisi.

Olin liian kauan liikkumatta muuten kuin satunnaisesti. Huomaan sen nyt, kun olen taas aloittanut säännölliset lenkit ja muun fyysisen sähellyksen. Olen kaivannut tätä tunnetta, hienoista lihaskipeyttä, josta tietää tehneensä kropallaan jotain. Yhtenä iltana lenkillä tajusin (taas kerran) että ihmiskeho, omani ainakin, on vain niin tehty fyysiseen pakertamiseen. Voihan sitä tehdä ajatustyötä vaikka kuinka, ja olla luova ja ihmeellinen, mutta vasta pulssin kohotessa, lihaksiston väsyessä ja hengityksen tihetessä tietää todella olevansa olemassa. Se on hieno tunne. Ja siitä saa ihan uskomattomasti voimaa. En ymmärrä, miksi kaikesta tästä huolimatta välillä jätän liikunnan. Jotenkin sitä kai vain lipsuu siihen pisteeseen sairastelun tai muun taukoilun myötä, ja sitten ei enää huomaa itseltään puuttuvan mitään. Kunnes lopulta turhautuu, lähtee lenkille ja tajuaa. Onneksi se tapahtui nyt eikä myöhemmin.

Taidan lähteä talsimaan kohti tur(K)uja ja toreja.

Se on virallisesti kevät nyt. Hiphei! Talvi on taakse jäänyttä elämää! Vaikkei ilma radikaalisti (tai ollenkaan) lämpenekään maaliskuun alkamisen myötä, on silti ihanaa että koko ajan mennään valoisampaan suuntaan, eikä kesäänkään ole enää kuin kolme kuukautta. Se on aika vähän. Sen voi melkein jo haistaa... Ja siksipä täytyy jo tehdä kesäsuunnitelmia! Ja kevätsuunnitelmia myös. Tosin kevät onkin jo aika täyteen buukattu, kun on miittiä, city-risteilyä, Irlannin matkaa, pikkuvappua, isovappua jne.

Kevät alkoi, ja minä heräsin horroksesta. :)