Cityparin elämää

Paras tunne on se, kun yöllä tai aamuyöllä herää järkyttävän väsyneenä, luulee että joutuu pian nousemaan, mutta kelloa katsoessaan huomaa, että nukkumisaikaa onkin jäljellä vielä monta tuntia. Sellaista yhtäaikaista helpotusta ja onnea ei kovin usein tunne. Tämä tapahtui tänään.

Pahin tunne vastaavasti on se, kun herää järkyttävän väsyneenä, luulee ja toivoo että nukkumisaikaa on jäljellä vielä monta tuntia, mutta kelloa katsoessaan huomaa, että täytyykin nousta vartin sisään. Sellaista yhtäaikaista epätoivoa ja vitutusta ei kovin usein tunne. Tämäkin tapahtui tänään.

Ja vielä jotain: Rakastan hitaita aamuja, kun saa viivytellä, liikkua verkkaisesti eikä ole kiire minnekään. Sitä vastoin vihaan kiirettä aamuisin, kun täytyy säntäillä ympäri kämppää eikä ehdi edes herätä kunnolla. Miksi sitten niinä aamuina, kun täytyy lähteä töihin, jälkimmäinen tapahtuu niin paljon useammin kuin ensimmäinen?

Aaargh! Lehden taittaminen tai sen harjoittelu on karmivaa - ainakin, jos ei ole aikaisempaa kokemusta tai edes mitään kosketusta aiheeseen. Tänään oli eka koulutuspäivä ja pari ois vielä jäljellä, sitten pitäis kyetä kesällä taittamaan itsenäisesti. Ei tuu onnistumaan, ei multa! Oon muutenkin niin käsi tietokonehommissa, ja toi systeemi vielä sisältää miljoona uutta asiaa. Mistä mua rankaistaan, kun pitää tommosta opetella? Oon ihan pihalla! *repii hiuksiaan*

Muutoin kuuluu parempaa kuin eilen (vaikka söinkin äsken liikaa liian hyvää lohta). Kaiketi toi taittohelvetti sai ajatukset irti ikävistä ja epäselvistä asioista, sillä tänään on ollut suht´ seesteinen olo. Kävin koulutuksen jälkeen gynellä, jossa mua palveli oikein mukava lääkäri, jolta sain kuulla kaiken olevan kunnossa. No, enpä kyllä muuta odottanutkaan. Hyvä että tuli käytyä siellä, sillä nyt sain taas yhden asian pois päiväjärjestyksestä.

Nyt oltais niinQ puolivälissä odotusta. Hiphei! Kahen viikon päästä tähän aikaan on varmaan aika jänskät oltavat. Kun vaan jaksais odottaa sitä Irlannin ihmettä vielä siihen saakka.

Tämä päivä ei ole ollut kovin kiva. Oli toki viihdyttävää nähdä kaveria, mutta muuten on ollut aika paha mieli koko päivän. Olen ahdistunut ja ikävöinyt, enemmän jopa kuin yleensä. Nuo tunnetilat eivät kyllä liity toisiinsa ollenkaan, mutta nyt ne näyttävät jylläävän yhtäaikaisesti. Voi surkujen surku.

Miksi joidenkin on niin vaikea ymmärtää, etten ole lähdössä pois kenenkään vuoksi? Okei, tämä John-juttu tuli samaan saumaan kun suunnittelin ulkomaille lähtöä, mutta en todellakaan ole lähdössä sen vuoksi. En ole niitä ihmisiä, jotka lähtevät toisen perään tuosta noin vain. Ja lähtöaie mulla on ollut mielessä paljon ennen kuin tuo ihminen sohaisi elämääni millään tavoin. En koe tarvetta todistella mitään, mutta ärsyttää vain, kun tuollaista luullaan. Musta kun jo ajatus moisesta on melkoisen naurettava. Tällä itsenäisyydellä, omapäisyydellä ja ahdistuskyvyllä varustettu ihminen tekemässä tuommoisia ratkaisuja jonkun uuden tuttavuuden vuoksi? No way. Lähden koska tunnen siihen suurta tarvetta ja lähtisin ihan joka tapauksessa. Jos joku ratkoo elämäänsä toisen ihmisen perässä, ei se tarkoita, että allekirjoittanut niin tekisi. Varsinkaan, kun tämän tunne-elämän varaan ei voi laskea mitään.

Ikävöidä saa kai silti. Ja odottaa. En tiedä mitä on edessä, mutta tahdon nauttia siitä, mitä saan kohta. Ehkä se ei olekaan sitä mitä odotin, tai ehkä en itse olekaan sitä mitä toinen odotti. Ehkä kerran aistittu taika katoaa, ehkä ahdistun. Kuka tietää. Siksi pitääkin tarttua hetkeen - muuten ei voi nähdä eikä löytää.

Tilin saldo 5,93 euroa. Wuhuu, bileet pystyyn! \o/

Eikä muuten johdu siitä, että olisin elänyt yli varojeni, vaikka rahaa vähän liian huolettomasti oonkin käyttänyt viime aikoina. Palkanmaksussa oli joku verokorttiprobleema josta ilmoitettiin mulle liian myöhään, joten iso osa saatavista siirtyi seuraavalle palkkapäivälle. Lisäksi oottelen saatavia yhdeltä velalliselta kaverilta, joka kyllä suorittaa maksunsa tänään. Että ei tässä sinänsä hätää ole. On sitä ennen kärvistelty vastaavalla summalla pidempiäkin aikoja. :)

Rahasta tuli mieleen, kesäsuunnitelmaketjun innoittamana pohdiskelin sitä, mitä seuraaviin kuukausiin meinaan itse sisällyttää. Ja totesin, että ihan viime kesän kaltaista festareilta toisille juoksentelua en voine tänä vuonna toteuttaa. Täytyy säästää rahaa sitä syksyistä lähtöä varten, koska perillä en ainakaan kahteen kuukauteen tule tekemään töitä, siitä kielikurssista johtuen. Saattaa jopa olla, että festarit jää tänä kesänä hyvinkin vähiin; kaiketi suuntaan vain Ruisrockiin sekä Jazzeille. Mutta eipä kyllä edes kirpaise karsia noita menoja kun tietää, että sitten kesän jälkeen pääsee pois koko maasta.

Eli näyttää siltä, että passaan myös aiotun Himosjuhannuksen. Mitähän sitä sitten kyseisenä juhlana tekisi...ehdotuksia? Anyone?

Tänään on taas parannettu maailmaa (=jauhettu paskaa) ihan antaumuksella. Kaverin kanssa hurahti tossa muutama tunti, kotiuduin vähän aikaa sitten. Käveltiin urheilupuistossa, testattiin siellä olevia kuntolaitteita, keinuttiin ja laskettiin liukumäkeä. Sitten syötiin vielä jätskit hämärtyvässä jokirannassa. Melkoista parhautta.

On se tavallaan ihan hyvä, että on kavereina samanlaisia haahuilijoita, haihattelijoita ja oman elämänsä kuljeksijoita kuin mitä itekin olen. Taitaa tässä kohtapuoliin käynnistyä viides "välivuosi", heh heh. Joskin inhoan kyseistä termiä, koska se sisältää oletuksen elämän putkimaisuudesta ja siitä, että opiskelua kohti tulisi koko ajan suunnistaa. Oma suunnistusvaistoni kun on vähän hukassa. Tiedän mitä haluan olla ja tiedän vielä haluavani opiskellakin, mutta nyt painaa levottomuus liiaksi, jotta voisin jäädä aloilleni. En löydä siihen motivaatiota, elämä pakottaa menemään. Ja olenko koskaan elänyt sen mukaan, mitä yhteiskunnan normien mukaan olisi "hyvä" tehdä, jos sydän on sanonut toisin? En. Joku voi sen vuoksi kutsua luuseriksi, saamattomaksi, vätykseksi tai miksi tahansa, mutta musta on ehkä miljoona kertaa tärkeämpää toteuttaa omaa tunnettaan. Mähän en pysty pakottamaan itseäni, enkä toisaalta tahdokaan.

Tuleekohan musta koskaan mitään? Tätä mietin joskus, ihan uteliaisuudesta. Vastausta en tiedä, mutta luulisin. En vaan tajua, miksi olisi niin kova kiire. Miksei voi ensin mennä, kokeilla juttuja, kokea ja oppia? En tästä enää nuorru, mutten toisaalta ole vanhakaan. Jos maa polttaa jalkoja, sisin huutaa elämää ja sydän repii toisaalle, en näe syytä, miksen tekisi sitä, mikä tuntuu hyvältä. Ehdin kai vähän myöhemminkin tulla joksikin. Ja toisaalta: Kaikki se, mitä olen kokenut, koen ja tulen kokemaan, jo tekee musta - ja mulle - sitä jotain.

Nälkä. Eikä oo muuta kuin porkkanoita. Voisin toki käväistä kaupassa, mutta yhtä hyvin voisin sinnitellä pari tuntia että pääsen mummin luo - siellä kun kuitenkin on taas pöytä täynnä vaikka mitä. Mummi saa nähdäkseen kuvia Irlannin reissulta, ja saa myöskin kuulla yhdestä J:llä alkavasta... :)

Sain tänään puhelun Irlannista, yhdeltä suomalaiselta kaverilta. Puitiin vähän miesasioita ja se(kin) myös kovasti kannusti mua katsomaan tämän J-kortin. No, en kyllä tarvii kannustusta. :D Höpisin myös toisen kaverin kanssa niitä näitä, pääosin miehistä. Hitsi vie, tarviiko niistäkin muka aina puhua! Minähän en sitä koskaan tee. :P

Aurinko paistaa ja olo on kerrankin suht´ rauhallinen vaikka on sunnuntai. Tiedossa sosialisointia ensin mummin ja sitten hyvän kaverin kera. Ja: TJ 17. <3

Äiti oli äsken kertonut sille J:stä ja siitä, että se tulee Suomeen piakkoin. Isukki oli alkanut panikoida, että mä nyt sitten rakastun ihan kunnolla ja muutan Irlantiin. Se oli kuulemma puolisen tuntia vain jankannut, että "No niin, nyt se sitten lähtee sinne pysyvästi, ihan varmasti". :D Äiti oli sitten koittanut rauhotella sitä toteamalla, etten kai mä nyt hetken tuttavuuden jälkeen mihinkään ole karkaamassa, ainakaan kenenkään miehen takia.
Aika hellyyttävää silti jotenkin. <3 Muistan kun olin 16-vuotiaana aikeissa lähteä vaihtariksi Jenkkilään, ja silloinkin isä jo asiasta puhuessani oli takuuvarma, että jään sinne sitten jonkun miehen luo. Ihan kiva kyllä toisaalta, että sillä on noin suuri luotto mieskuvioihini - ite kun en koskaan suunnittele liikoja. :)

Mutta joksikin aikaa pois oon kyllä edelleen lähdössä, vaikkakaan en yhdenkään kaksilahkeisen vuoksi. Varasin äsken sekä sen parin kuukauden kielikurssin että lennon. Lähtö on 29. elokuuta. Ja katselin myös työmahkuja sen jälkeen. Ne näyttää ihan hyviltä, joten eiköhän sinne voi sitten mahdollisesti jäädäkin vähäksi aikaa, kun eipä mua täälläkään mikään hetkeen odota.

Ja joo, Lonttisten läksiäiset lupaan kyllä pitää. ;)

Ulkona on taas aivan tajuton ilma. Olin siellä reilun tunnin ja rusketuin jo rajoiksi asti. Pisamiakin tuli. Kesä on niin täällä. <3 Harmi vaan että kohtapuoliin pitää lähteä työkeikalle eikä siis auringosta nyt ehdi nauttia tuon enempää. Onneks ilta on vapaa taas heti seiskan-kasin jälkeen. Toivokaamme huomiselle samanlaista säätä...

Meinasin olla lähtemättä parin tunnin kävelyn jälkeen enää juoksemaan, mutta lähdinpäs sitten kuitenkin tossa tunti sitten. En juossut kauaa, vajaa 40min, mutta menin aika vauhdilla tällä kertaa, joten se kompensoi aikaa. Ihan hyvin kulki siihen nähden että juhlimiset on vielä tänään painaneet vähäsen. Mutta kylläpä poistui taas kuona-aineita inhan "paksun" hien muodossa, hyi. Siellä oli liikkeellä joitain juhlijoita - ei kyllä yhtään harmittanut etten ole heidän joukossaan. Ajattelin ottaa ihan rauhallisesti nyt pari viikkoa, pikkujuhannukseen asti. Keskityn kuntoiluun ja muuhun mieltä virkistävään.

Sillä joo, kuntoilu, hikoilu ja hengästyminen etenkin juoksemisen muodossa vaan on ehkä parasta terapiaa. Istuin lenkin jälkeen tovin tossa ulkoportailla ja oli jotenkin hirmu levollinen olo. Itkinkin vähän, en pahaa mieltä, vaan sillain puhdistavasti. Hassua, kun ei kasvoja pitkin valuvasta suolavedestä tiennyt, oliko se hikeä vai kyyneliä. Kaiketi molempia. Olo jokseenkin helpottui ja vapautui.

Ja olen iloinen, että tänään valitsin erakkouden ja sosialisoinnin väliltä jälkimmäisen. Vähän oli sellanen vetäytyvä olo, mutta tällä kertaa teki oikein hyvää hengata ihmisten kanssa. Ensin näin yhtä tuttua tunnin verran, ja sitten vietin kuusi seuraavaa kolmen muun kera. Tyhjä hölinä seassaan vakavampiakin pointteja puhdisti mieltä sekin. Tästä on hyvä jatkaa.

Oi mikä ihana ilta. Olin parin tunnin kävelyllä, pääosin jokirantaa pitkin. Oli valoisaa, sitten hämärää, tuoksui kevät. Ja oli kaunista. Hämärän ensihetkellä tuntui melkein epätodelliselta, kuin olisi katsellut jotain satua. Oli niin tyyntä ja lämmintä ja jotenkin pehmeää. Turku on kaunis kaupunki, etenkin tähän vuodenaikaaan, mutta olen silti jo juurtunut ajatukseen, että lähden pois. Olen miettinyt ja aikonut sitä niin kauan, ja nyt tuntuu, että on todella aika mennä. Sitä ennen aion kuitenkin vielä ottaa kaiken irti Suomen keväästä ja kesästä. Kun ne hiipuvat pois, lähden.