Toissailtana kuulin vahingossa osan keskustelusta, johon jälkikäteen vaadin selitystä asianomaiselta. Lähinnä siksi, että ehdin kuulla tarpeeksi pyöritelläkseni asiaa mielessäni ja pohtiakseni, mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Oli siis parempi kuulla se suoraan keskustelun aloittaneelta ja hämmentäviä asioita lausuneelta osapuolelta.
Parempi, vaikkakin kuulemani saikin aikaan surua ja murhetta. Ei itseni, vaan tuon ihmisen puolesta, hänen tuskansa puolesta - niin aiheeton kuin se olikin. Tämä ihminen nimittäin uskoi, että yhdellä harkitsemattomalla teollaan tai tekemättä jättämisellään mahdollisesti pisti liikkeelle tapahtumaketjun, joka johti toisen läheisen ihmisen sairastumiseen. Että jos hän ei olisi jättänyt kertomatta tuolle ihmiselle sitä yhtä asiaa, ei tämä ehkä olisi mennyt minne silloin meni, ei kokenut mitä koki, ei ajautunut seuraan johon ajautui eikä näin ollen olisi mahdollisesti sairastunut. Että hänen elämänsä olisi voinut saada aivan toisenlaisen suunnan jos tuo yksi, sinänsä mitätön asia vain olisi lausuttu ääneen vaikenemisen sijaan.
Niin, ymmärrän kyllä, jos hän potee syyllisyyttä vaikenemisestaan, mutta kuten hälle sanoinkin, sen tulisi olla ainoa asia, josta hän itseään voi syyttää. Se oli yksittäinen, erillinen teko, eikä siitä voi mennä vetämään minkäänlaisia johtopäätöksiä siihen, mitä sitten myöhemmin tapahtui. Nuo asiat olisivat voineet tapahtua joka tapauksessa, tai olisi voinut tapahtua jotain aivan muuta, jopa jotain pahempaa. Jossittelu on aivan turhaa, ja myös tässä tapauksessa hyvin kaukaa haettua. Ei toisen sairastumista aiheuteta jonkin jutun kertomatta jättämisellä. Ei sillä sysätä liikkeelle tapahtumaketjua, joka johtaa sairauteen. Samaan lopputulokseen voi johtaa niin monta eri tietä. Ja jos yhden, irrallisen teon takia pitäisi aina ottaa syy niskoilleen erilaisista asioista, kaikkihan olisi lopulta jonkun liikkeelle panemaa, sairaudetkin. Toki omista teoistaan tulee kantaa vastuu, mutta turha niitä on alkaa sekoitella asioiden kanssa, joihin ne eivät liity millään tavalla.
Sanoin kaiken tämän tuolle ihmiselle, ja sanoin paljon muutakin. Hän kertoi jo vuosien ajan syyttäneensä itseään tapahtuneesta ja pohtineensa, lähtikö kaikki liikkeelle siitä päivästä ja siitä vaietusta asiasta. Yritin vakuuttaa, ettei lähtenyt. Että asioita vain yksinkertaisesti tapahtuu, etteivät ne aina ole jonkun syy. Että tuossakin tapauksessa tämä ihminen tahtoi vain tuon toisen henkilön parasta. Että sama asia olisi voinut tapahtua miljoonalla eri tavalla. Ettei tämä ihminen ole millään tavalla vastuussa siitä, mitä myöhemmin tapahtui. En tiedä, menikö viestini perille. Ainakin hän tuntui edes aavistuksen helpottuneelta keskustelumme päätteeksi.
Kyllähän mä tiedän, että ihmisluontoon kuuluu tuollainen jossittelu etenkin silloin, kun jotain kamalaa on tapahtunut. Että loukkaantumis- ja kuolintapauksissa ihmiset usein miettivät, sysäsivätkö omilla tekemisillään tai sanoillaan onnettomuuden aiheuttaneen tapahtumakulun liikkeelle. Että "jos en olisi sanonut niin, hän ei olisi ollut tunnekuohun vallassa ja ajanut kolaria". Esimerkiksi. Tässä kirjoittamassani tapauksessa yhteys teon ja tapahtuneen välillä oli tosin vielä tuotakin olemattomampi ja kauempaa haettu.
Ja kyllähän mä itsekin kyseiseen ajattelutapaan sorrun. Koskaan en kuitenkaan vielä ole tosissani ja pitkään kärsinyt tuollaisista ajatuksista. En sillä tavalla kuin tämä ihminen. Jotenkin en olisi uskonut hänestä...hän on aina niin vahva, niin järkevä. Mutta kun tarpeeksi syvälle mennään, ja kun nuo asiat koskevat yhtä rakkaimmista maailmassa, sitä on kai herkempi itsesyytöksille.
Olipa vain aika surullista kuulla tuo kaikki. Kyseinen ihminen on kärsinyt niin paljon tämän asian tiimoilta, etten todellakaan olisi suonut hänelle enää tuollaisia ahdistavia ajatuksia. Toivon sydämestäni, että hän osaisi päästää niistä irti ja ymmärtää, että se, mitä hän aikanaan teki ei ole minkäänlaisessa yhteydessä siihen, mitä myöhemmin tapahtui. Kuten sanottu, asioita tapahtuu, eikä kaikessa ole aina syy-seuraus -suhdetta.