Cityparin elämää

En voi uskoa, että todellakin olen saanut kolme kouluhommaa valmiiksi ennen deadlinea edeltävää viimeistä hetkeä. Viestintäoikeudet ja etiikka -kurssin hermoja riipivän esseen sain tehtyä jo eilen, vaikka deadline on vasta huomenna, ja äsken sain päätökseen pari kirjoittaminen ja kielenhuolto -kurssin tehtävää, joiden deadline on myöskin huomisiltapäivänä. En siis jättänyt näiden tekemistä viimeiseen minuuttiin enkä edes sitä edeltävään iltaan. Tämä on ihan ennenkuulumatonta!

Hyvä kuitenkin näin koska tuo viestintäoikeuksien kurssi on ihan hullu; uutta esseetä ja tutkimusta pukkaa jatkuvalla syötöllä. Ainakin tää maaliskuu näyttäisi olevan aika kiireinen koulun osalta. Toisaalta, kiire saa ajan vierimään ja ajan vieriminenhän tarkoittaa vain kevään etenemistä, mikä puolestaan tarkoittaa kesän lähestymistä.

Tänään paistoi aurinko ja sulat jalkakäytävät saivat uskomaan talven vetäytymiseen. Ehkä sinne rannalle pääsee vielä joskus makoilemaan bikineissä - paleltumatta...

"Let me tell you a little something about love. It´s different every time. It´s nothing more than a chemical reaction, an arrow over an equation, but the elements change. The most fragile kind of love is that between a man and a woman. Chemistry, again: if you introduce a new element, you never know how stable original bond is. You may wind up with a new union, with something left behind. I believe that you can fall in love many times with many different people. However I don´t think that you can fall in love the same way twice. One type of relationship may be steady. Another may be fire and brimstone. Who is to say if one of these is better than the other? The deciding factor is how it all fits together. Your love, I mean, and your life.

Most people don´t marry the loves of their lives. You marry for compatibility; for friendship. And there´s a lot to be said for that. It may not be a kind of relationship where you can read each other´s minds, but it´s comfortable, like a familiar warm spot on your favorite chair. That´s just another kind of love, one that doesn´t burn itself out, one that lasts in the real world."

Pari palaa tummaa suklaata. Punaviiniä. Ehkä kirja. Ja rauhaa. Tätä tarvitsen, nyt, tänään. Toivon että sen saan. Suklaata on, punaviinikin jo maistuu suussa. Kirja on käden ulottuvilla, rauhakin toivottavasti.

Joulu meni kivasti. Laskeutui se joulurauha kai omaankin mieleen, vaikka sen läsnäoloa ennalta vähän epäröinkin. Oli yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja juomaa, kuusi ja lahjoja. Kynttilöitä. Mukavia hetkiä, iloa. Aattoilta meni vanhemmilla, joulupäivänä käytiin mummilla syömässä. Oli kiva nähdä sukua, ja tänä vuonna jopa yhdyin jokajouluisiin lauluihin, joita täti ja serkku pianolla säestivät. Illalla kävin pappan haudalla. Vein yhden kynttilän kolmen muun seuraksi. Putsasin hautaa ylimääräisestä lumesta. Toivotin pappalle mielessäni hyvää joulua. Itkin vähän. Hautausmaa näytti kauniilta pimeyden ja lumen keskellä, lukuisten kynttilöiden loisteessa.

Tapaninpäiväkin meni mukavasti, sunnuntai myös. Sitten rauha särkyi. Ahdistus hiipi takaisin, ärsytys myös. Uppouduin päiväksi kirjojen maailman ja halusin jäädä sinne, olla rauhassa, olla yksin. Välillä oman tilan kaipuu rakoilee, sitten taas umpeutuu. Haluan olla lähellä ja sitten taas kaukana.

Nyt on ihan levollinen olo. Kunpa se vain kestäisi. Pian vaihtuu vuosikin, edessä aukeaa taas uusi, tyhjä, valkoinen vuosi. Tammikuu ja kaikki sitä seuraavat. Toivon hiljaa, että tuleva vuosi olisi parempi, onnellisempi, levollisempi.

Tänä vuonna on tullut vähän matkailtua. Olen reissanut Egyptiin, kaksi kertaa Irlantiin, Portugaliin, Englantiin, Venäjälle ja Puolaan. Ja enemmänkin olisi voinut mennä jos vain olisi ollut rahaa ja aikaa.

Nyt on taas kamalasti painanut matkakuume päälle, ja olenkin suunnitellut yhtä sun toista matkaa ainakin puolitosissani. Huvittaisi lähteä pakoon kylmyyttä ja pimeyttä tammi-helmikuussa, mutta jos silloin haluaisi lähteä jonnekin oikein ja varmasti lämpimään, pitäisi lähteä kovinkin kauas. Ja siihen mulla taas ei taida olla rahaa ihan niin pian.

Toisaalta huvittaisi odottaa kevääseen ja mennä vaikka Kreikkaan tai Romaniaan tai Bulgariaan tai Unkariin tai vaikka mihin. Jonnekin kiinnostavaan paikkaan, ja silloin ois jo ihan lämminkin. Sitten mua huvittais kyllä myös toteuttaa toinen Pietarin reissu, ja/tai mennä taas Viroon.

Mutta. Mä olen jo kovin pitkään haaveillut pääseväni joskus Kuubaan. Maan historia ja nykyisyyskin kiehtovat, kulttuuri, erilaisuus, kaukaisuus, sekä toki myös maisemat ja lämpö. Kuuba on ollut tähän asti kuitenkin sellainen aika kaukainen haave, sellainen sitten joskus -juttu. Nyt kuitenkin mun vanhemmat olivat siellä ihan hiljattain, ja Kuuba-into kasvoi moninkertaiseksi kun näin kuvat ja kuulin tarinat. Sitten joskus -juttu vaihtui pian, pian -jutuksi.

Kuubaan en tietenkään voisi lähteä ihan just nyt heti, kun tosiaan se vaatisi hieman rahan säästelyä. Ihan ikuisuuksiin ei kuitenkaan tarvitsisi säästää, koska vanhemmat kertoivat, että omasta matkastaan olivat maksaneet n. 1600e, siis yhdeltä hengeltä toki. Mutta hinta sisältää lennot, majoitukset, kuljetukset maan sisällä kolmeen eri kaupunkiin, puolihoidon ja all inclusiven hotellin baarissa, jossa siis juomat ja pikkupurtavat ovat "ilmaisia".

Ja sitten se sisältää myös osallistumisen Havannan maratonille, joka ois toinen hieno syy lähteä reissuun. Voisi juosta joko puolikkaan tai kokonaisen. Kokemuksena tuo on kuulemma aika kiva, kertoivat vanhempani jotka siis juoksuihin osallistuivat. Ja mähän olen jo pidempään nuita juoksujakin suunnitellut.

Kyseessä on siis pakettimatka, maraton-matka, Folke Westin opastuksella. Mä yleensä kierrän kaukaa pakettimatkat, samoin kuin vanhempani, mutta Kuubaan asti jos lähtee, niin se ois varmaan kuitenkin ihan järkevä vaihtoehto. Eipä tulis rajoittavia kulku- tai majoitusongelmia. Ja mukana ois joku, joka taitaa epsanjaa. Ainakin yleensä itsenäiseen matkailuun tottuneiden vanhempieni mielestä tuo oli oikein käypä ratkaisu ja kehuivatkin sitä elämänsä matkaksi.

Tuo matka järjestettäisiin sitten vasta ensi marraskuussa. Se olisi oikein hyvä aika lähteä pakoon pimeyttä, ja siihen mennessä ehtisi säästellä rahaakin. Ja kun mua niin hirmuisesti polttelisi päästä tuonne.

Ainoa ongelma vain on se, miten mä nyt saisin hetikaikkimullenyt-matkakuumeeni aisoihin niin, että voisin tosiaan hillitä matkailumieleni ja odottaa vajaan vuoden. Joskus kun tuntuu, että se reissuliekki vain polttelee niin kovasti, että sitten on ihan pakko päästä johonkin ja pian. Mutta jos mä tuonne halajan, niin en mitenkään voi valloittaa viittä-kuutta maata ensi vuonna.

No. Ehkä mä yritän, oikein kovasti. Vaikka tuonne lähtisinkin, voisin varmaan kuitenkin tehdä ainakin sen Pietarin reissun, koska se on niin halpis. Ja jos Irlantiin pitää päästä, niin sitä ei lasketa, koska sinne pääsee superhalvalla eikä mun siellä tarvii maksaa majoituksista.

Eli Kuuba: Toivottavasti näemme marraskuussa.

Mäkin tahtoisin vielä viisi-kuusikymppisenä olla parisuhteessa, jossa rakkauselämä ja seksuaalinen vetovoima pelaa vielä yli 35 yhteisen vuoden jälkeen siinä määrin, että päädytään rakastelemaan muun muassa Kuubassa Karibianmeren rannalla. <3

Kävin tänään taas jutustelemassa terapeutin sohvalla (juu, mulla on ikioma terapeutti, voitte siis leimata minut hulluksi <3). Oli ihan hyvä keskustelu, vaikka käytiinkin läpi varsin tuskallisia asioita. Kun mä istuin siellä kahvimuki kädessäni odottamassa, että terapeuttini lopettaisi puhelinkeskustelunsa ja keskittyisi minuun, olo oli jokseenkin huono ja jännittynyt. Tuntui siltä, etten voi puhua siitä asiasta. Etten uskalla, etten pysty, että jos sanon sen ääneen, se muuttuu jollain tapaa todellisemmaksi.

Mutta sitten kuitenkin, kun pääsin alkuun, oli puhuminen helpottavaa. Puhuminen jollekulle sellaiselle, johon mulla ei ole henkilökohtaista ihmissuhdetta, joka ei tunne mua muutoin kuin työnsä kautta, ja joka ei tunnetasolla koe olevansa millään tapaa vastuussa musta. Sain vain puhtaasti kertoa kaiken, sain kuuntelevan korvan, sain jonkun, jonka kanssa pohtia asiaa ilman ylenpalttista jeesustelua ja tuputtavia neuvoja "minun parhaakseni".

En mä sano, että siinä huoneessa, niillä sohvilla, suuria ratkaisuja tai päätöksiä olisi tehty. Eihän tuo kyseinen asia siitä miksikään muutu, että siitä puhuu. Mutta joskus silkka puhuminen, asioiden läpikäyminen sen sijaan, että niitä pyörittelee yksin mielessään, yksinkertaisesti helpottaa oloa - sittenkin, vaikkei puhuminen mihinkään tulokseen johtaisikaan. Oli myös hyvä kuulla toisen, vieraan aikuisen suusta niitä asioita, joita olin itse itselleni hokenut. Ikään kuin ei olisi ollut niin yksin, olkoonkin että kyseessä on terapeutti-asiakassuhde.

Eipä tässä blogimerkinnässä kai sen suurempaa sanomaa ole. Olipahan vain hyvä keskustelu ihmisen kanssa, joka tuntui ymmärtävän tunteitani ilman tarvetta tuputtaa liiaksi omia ratkaisumallejaan.

Sain lisäinfoa pääsykokeista: olin saanut 84 pistettä sadasta. Eli meni se sit aika hyvin. :) Yks tehtävä meni vähän mönkään, joten muista neljästä osiosta onkin sitten täytynyt tulla melkein täydet. Saan lisäpalautetta sitten tammikuussa kun opiskelu alkaa, mut myönnetään, että on se nyt ihan kiva olla pääsykoeparhaimmistossa, vaikkei sillä sinänsä nyt niin väliä olekaan. :)

Musta tulee opiskelija tammikuussa. Pääsin hakemaani kouluun. Kaikkiaan hakijoita oli yli 600, joista sitten karsiutui osa pois aluksi todistusten, sitten etukäteistehtävän ja lopulta pääsykokeen perusteella. Pääsykokeeseen lukeutuivat referaatti, uutistehtävä, ajankohtais- ja yleistietotehtävä, ryhmätehtävä (väittely) sekä yksilöhaastattelu. Jotka siis läpäisin.

Koulu on ammattikorkea, ja modimediajournalismia lähden opiskelemaan. Hyvillä mielin - pelkkä freelancerina kuljeskelu alkoikin jo vähän junnata paikallaan. Ja opiskelussa on se hyvä puoli, että lehtitöitä voi freelancerina jatkaa sen ohessakin.

Ehkä mä siis jopa valmistun joskus ja pääsen "oikeisiin" töihin. Tosin moni tällä alalla ja alan ulkopuolella on todennut, ettei toimittaja tee päivääkään oikeita töitä. No, kyllä mä mielelläni leikinkin.

Ja mikä parasta, nyt on mainio aika opiskella, kun työmarkkinoilla on melko kuollutta.

Öiseen aikaan on hyvä olla yksin.
Öiseen aikaan on hienoa olla hiljaa.
Öiseen aikaan on vapaus lukea.
Öiseen aikaan on rauha ajatella.

Vaan mitä jos ei halua ajatella? Mitä jos ajateltava asia silti hengittää niskaan, huutaa ajattelemaan? Mitä jos tietää, ettei se katoa mihinkään, vaikka kuinka yrittäisi teeskennellä, ettei sitä ole olemassa?

Annan niiden tulla hiljaa, ajatusten. Joka päivä vähän lisää. Ettei sattuisi niin paljon kerralla.

Ja tietenkin vain huijaan, itseäni.

Ei saa unta kun liskot kiusaa. Vajaan tunnin verran yritin mut eipä tullut mitään. Eikä yhtään auta, että jostain itselleni tuntemattomasta syystä mulla soi jatkuvasti päässä Back Street Boysin `Back Street Back`. Onko ihmispolon kärsimyksillä mitään rajaa? Ja aamulla pitäisi herätä kampaajalle - no, ehkä sen tuolissa voi salaa vähän nuokkua.

Pystyisinköhän nukkumaan jos olisi kainalo tarjolla? Enpä tiedä, mutta ainakin siinä olis mukavampi olla liskoja paossa. Kainalo kuitenkin saapuu vasta kymmenen päivän päästä. :/

*Yrittää kiristää Nukku-Matilta unihiekkaa, edes ripauksen.*