Cityparin elämää

- Ylipitkä kankkunen - ei ole kestokyky enää entisellään.
- Kesäaikaan siirtyminen tuntui jossain. Ei ole tuntunut koskaan ennen!
- Puhuttiin kaverin kanssa "nuoresta parista" teini-ikäiseen pariskuntaan viitaten. Selvää tätikieltä.
- Oltiin varauduttu bilereissuun buranoin, ja yhdeltä kaverilta löytyi jopa nenäliinoja vaikkei flunssasta ollut tietoakaan. Tätimäistä varmistelua siis havaittavissa.
- Pyysin tutulta reseptiä maistettuani hänen tekelettään - voidakseni leipoa pääsiäiseksi kakun. WTF?!
- Leivoin myös kahta sorttia piirakkaa kun kaveri yksi ilta tuli kylään. Milloin siideri vaihtui kahvipullaan?

Lopetan listan tähän ennen kuin alkaa pelottaa liikaa.

Nyt voisi taas sanoa sen perinteisen, että mä en juo enää ikinä. Toinen juominkien jälkeinen päivä jo ohi ja vieläkin on krapula. Tää vain pahenee kerta kerralta. Kohta varmaan kärsin viikon darroja.

No toisaalta olin kyllä melko tukevassa jurrissakin. En tajunnutkaan, miten pihalla olin, ennen kuin näin erinäisiä kuvia ja kuulin juttuja. Vaikka olivathan ne muistikuvatkin suht sekavia.

Syytin aiemmin boolia, mutta eihän sitä kukaan pakottanut juomaan. Ilmasesta viinasta vaan on mukamas mahdoton kieltäytyä... Sitten vielä se seikka, etten ole tämän vuoden puolella ollut kuin pari kertaa kännissä. On varmaan toleranssi laskenut.

Jooh. Oiskohan joskus huomisiltaan mennessä olo normalisoitunut. Alkaa vähän vituttaa tällainen megadarra, kun ei pysty mihinkään täydellä panoksella ja suunnilleen tekisi vain mieli maata sohvalla, tuijottaa jotain tyhjäpäistä ohjelmaa ja syödä non-stoppina. Tänään onkin tullut syötyä sitä sun tätä ilman mitään rajoja. Pakko palata takas ruotuun ja pian.

"Ei enää ikinä" voisi olla ainakin "Ei ennen vappua". Voisi muutaman viikon keskittyä terveelliseen elämään ja kuntoiluun. Ja koittaa vappuna olla hommaamatta ihan näin karmivaa olotilaa.

Mä en käsitä miten joillain meikkailu ja muu valmistautuminen voi kestää niin tuhottoman kauan. Taas kerran tuli tämä mieleen kun en millään saanut meikkiin kulumaan yli varttia, itse asiassa se taisi hoitua noin kymmenessä minuutissa. Eikä kyse ole siitä, ettäkö meikkaisin lauantai-illan pirskeitä varten jotenkin älyttömän vähän. Kyllä mä laitoin pohjustukset, kulmat, luomet, ripset ja huulet.

Ehkä en vaan osaa meikata.

Edellisyönä nukuin 20 minuuttia, jonka jälkeen heräsin ahdistukseen. Tuntui etten saisi hengitettyä kunnolla, oksetti ja itketti. Itkinkin. Paljon. Sitten en enää saanut unta ennen neljää. Kahdeksalta oli herätys. Ja niin eilinen päivä olikin melko rankka.

En silti ajatellut tehdä taas uutta pahan mielen merkintää. Kaikki elementit siihen kyllä olisi, mutta siitä huolimatta tänään on hyvä päivä. Kävin S:n luona mummin kanssa ja kaikki meni hyvin. S näytti voivan hyvin. Se on tärkeintä. Päästiin jopa päärakennuksen kahvilaan sen kanssa, vaikkei sen luvat vielä edellyttäisi moista, ei ainakaan ilman henkilökunnan seuraa. Mutta me päästiin. Se teki hyvää kaikille meille ja etenkin S:lle itselleen. Valoi myös toivoa paremmasta huomisesta.

Piti mennä salille tänäänkin, mutta tie veikin kaupoille ja ostin uuden topin, rintsikat sekä vyön. Vähän podin huonoa omatuntoa siitä, etten tosiaan mennyt salille, mutta sitten päätin olla itselleni armollinen. Ei edes omia sääntöjään - eikä etenkään niitä - tarvi aina niin orjallisesti noudattaa. Olinhan salilla kuitenkin eilen ja edellispäivänä. Nyt sain hyvän mielen ostoksista, joten se ei voinut olla huono valinta.

Mun pää ei anna mun kärsiä liikaa. Välillä, jopa usein, tuntuu suunnattoman pahalta ja siltä, etten yksinkertaisesti jaksa, mutta seuraava hetki tai päivä on aina parempi. Kuin mielellä olisi joku ahdistuskiintiö, jonka täytyttyä se taas nollaa tilanteen. Jotta jaksaisin seuraavat pahat hetket.

Tänään illalla mä aion nauttia olostani. Uskon että voinkin.

Ahdisti ennen salille menoa. Ajattelin, että se lievenisi liikkuessa, kuten yleensä tapahtuu. No ei lieventynyt. Möykky oli ja pysyi rinnassa, ja oli se inhottava tunne keskivartalossa, kuin olisi jännittynyt ja odottaisi jotain pahaa tapahtuvan. Ei auttanut juoksentelut, ei kuntopyöräilyt, ei mikään. Kotiin kävellessäkin oli vielä hankala olo.

Mutta sitten se vain yhtäkkiä katosi. Tai no ei kadonnut, mutta lieveni roimasti. Taisi liikunnan fiiliksiä tasoittava vaikutus tulla vähän jälkijunassa. Yleensä se tehoaa mulla heti, mutta hyvä näinkin. Kannatti siis sekin salireissu.

Tämä viikko on ollut yhtä aikaa hyvä ja huono. On ollut ahdistusta, huonoja fiiliksiä, itkuisuutta ja unettomuutta - mutta toisaalta järkyttävä työkiire on vienyt ajatuksia pois ikävistä tapahtumista. Kun on ollut pakko keskittyä muuhun, on mieli saanut rauhaa kehää kiertäviltä mietteiltä. Tavallaan siis osui hyvään saumaan tämä valtaisa työmäärä. Kahden homman hoitaminen lähes kellon ympäri on ollut jollain kierolla tavalla mainio hermoloma.

Eikä se ole edes ohi vielä. Kiirettä pitää huomennakin, kuin myös lauantaina. Lauantai-iltana on luvassa pirskeet hyvässä seurassa, ja odotankin niitä kovasti. Pääsee vähän nollaamaan tilannetta. Luultavasti se kostautuu sunnuntaina pahan olon kaksinkertaistavan krapula-ahdistuksen kourissa, mutta mitä sitten. Elämää se vaan on. Ja mä ansaitsen nyt vähän hauskuuttakin.

Jotenkin luulin että se olisi tällä kertaa nopeammin ohi. Käytyäni siellä pari kertaa olen ollut aika luottavainen. Viimeksi en ollut, viimeksi kaikki tuntui erilaiselta ja sekavammalta. Nyt ajattelin, että kaikki olisi toisin, paremmin. Tähän päivään asti.

Ei ole poispääsyä ainakaan ihan hetkeen, se tieto tuli tänään. Kolme kuukautta on ehdoton maksimiaika, mutta arvioivat tilanteen siellä joka viikko uudestaan ja voi toki olla, että se on ohi paljon nopeammin. Viimeksi meni kuusi viikkoa, nyt ei ole tietoa, kauanko. Toivon, ettei kovin kauan.

En voi sanoa, että tilanne olisi huonompi kuin viimeksi, sen kai tietää vasta sitten, kun tämä on ohi. Mutta huonompi se on kuin mitä odotin. Ajattelin, että ehkä tämä kerta olikin turha, erehdys. Että ehkä se olisi ohi tarkkailun jälkeen, muutamassa päivässä. Ei ole.

Kaikesta huolimatta jokin pieni toiveikkuus mussa yhä elää. Kuvittelen tuntevani läheiseni ja tietäväni, että kaikki on paremmin kuin viimeksi. Ehkä onkin. En lakkaa toivomasta.

Elän taas joko-tai -elämää. "Kaikki tai ei mitään" on ollut mulla elämässäni jonkinlaisena ohjenuorana niin kauan kuin muistan, mutta toisina aikoina se korostuu enemmän kuin toisina. Tällä hetkellä se näkyy erityisesti kuntoilussa ja syömisissä. Oli tuossa about yhdeksän päivän putki, jolloin söin raivoterveellisesti ja kävin salilla joka päivä. Sen jälkeen on nyt ollut sellainen kymmenen päivän putki, jona aikana en kävelyä lukuun ottamatta ole harrastanut mitään liikuntaa ja syönytkin vähän mitä sattuu. Osasyy tälle tietty on ikävät tapaukset, jotka pisti kaiken sekaisin, mutta nyt ois varmaan aika ryhdistäytyä. Kesäksi kun oli tarkoitus päästä parempaan kuntoon, ei huonompaan. No, kiloilta oon kyllä ainakin välttynyt, sillä lauantainen punnitus osoitti mun laihtuneen 2,5 kiloa...

Mutta siltikin, on aika hypätä "ei mitään" -vaiheesta "kaikki" -vaiheeseen. Saa riittää laiskottelu. Tulee ihan paska olokin, kun ei liikuntaan tottuneena tee päiväkausiin mitään. Ja tuskinpa kotona himmailu päällekään hyväksi on. Päinvastoin, mulle on aina tehnyt hyvää purkaa murheita lenkillä tai salilla. Se vaan yleensä niin sanotun alkujärkytyksen aikaan ottaa joitakin päiviä, ennen kuin pääsee jaloilleen ja lähdettyä sinne salille. Nyt mä päätin, että olen tarpeeksi kauan tehnyt nousua - huominen on salipäivä. Tai oikeestaan saliaamu. Ja sen jälkeen hukutan ajatukseni siihen amk:n julkaisuun.

Mulle saa tulla antamaan piiskaa jos en huomenna kerro olleeni salilla.

Hukun papereihin. Niitä on pöytä ja sohva täynnä. Kaikki sikin sokin, ja niistä pitäis saada jotain selkoa. Kolme tuntia oon uurastanut tehtävän parissa, nyt taukoilen. Aamupuuro ja -munat tuli just syötyä. Tajusin taas kerran, miten mä tykkään rytmittömästä elostani. Ei ahdistavia aikatauluja, se on parhautta. Voi kirjoittaa vaikka keskellä yötä, jos tahtoo.

Nyt tosin täytyy työskennellä päiväsaikaankin tai muuten en saa hommaa valmiiksi. Kyseessä on amk:n kansainvälisyysjulkaisu jonka artikkelit pitää oikolukea ja muokata ja lisäksi aiheeseen liittyen on vielä sata muutakin hommaa. Se lähtee mun käsistä painoon, joten pitää olla tarkkana. En vaan tajua, miks ne päätti sälyttää mulle koko homman. En oo tommosta ennen tehnyt, ja hommalla on kiireinen aikataulu, valmista pitää olla viikossa. Mutta ihan kiva kun luotetaan.

Mulla on varmaan kaikesta friikkuilusta huolimatta yhä jossain lajimuistissa joku ihme tunne siitä, ettei kotona yöpaita päällä hengailu ole työntekoa. Vaikka siis näppis käy ja tulosta syntyy. Hassua. Voi kyllä olla, että meen joku päivä amk:lle tekemään tuota, sillä kotona läppärin ääressä työskentelyasento ei ole kovinkaan ergonominen.

Musta tuntuu, että tällainen tiivis työrupeama oli nyt ihan hyvä juttu tähän väliin. On pakko vääntää ajatukset irti murheista. Edes hetkeksi.

Ystävä lausui taikasanat: Junalla Kiinaan. I´m in, I´m in! On tuota tullut pohdittua ennenkin. Nyt on mennyt ilta ja puoli yötä surffaillen ja lukien infoa Siperian rautateistä. Paha vain, että suuruudenhulluus iskee sitä pahemmin, mitä enemmän tutkailen asiaa. Matkan varrella on jo monta paikkaa, joissa tahtoisin pysähtyä, ja sitäkin enemmän paikkoja, joihin haluaisin jatkaa Kiinasta. Vietnam, Kambodza, Malesia... Vladivostokista sen sijaan voisi mennä laivalla Japaniin.

Kääk! Kulkutautisuus iskee! Haluan kaikkialle!

Aika näyttää, mihin tulee päädyttyä, mutta tavoite olisi koluta noita kolkkia tai edes osaa niistä ensi vuonna.

*tekee itselleen lupauksen*

Eilinen oli rankka päivä. Viimeiset viisi päivää ovat olleet kovia, mutta eilisen muistan päivänä, jolloin sain puhelinsoiton. Voin mainita sanan `veli` ja ne jotka tietää, tietää. Muiden ei tarvitse tietää.

Ihminen haluaa aina uskoa parempaa. Minäkin. Paras ei kuitenkaan aina toteudu. Aika ei aina paranna. Tai ehkä se parantaa, lopulta, mutta kuinka kauan pitää odottaa? Kuinka kauan pitää murehtia, itkeä ja toivoa? Minä maksaisin vastauksista, paljon.

Tuntuu pahalta. Itseni puolesta, perheeni puolesta. Ennen kaikkea sen ihmisen puolesta, jolla on pääosa näytelmässä. Silmissään orpo katse lapsen eksyneen. Näin sen jo kaksi päivää sitten, mutta en tajunnut. Tai en halunnut tajuta.

Sydän on kuin kuivaksi väännetty tiskirätti. Huomenna menen taas sinne. Menen paikkaan, jota en ole unohtanut, vaikka haluaisinkin. Pelottaa, mitä löydän sieltä. Mutta menen. Koska se on tärkeintä, mitä nyt voin tehdä.