Cityparin elämää

Sain houkuttelevan tarjouksen lähteä Murmanskiin toukokuussa. Siellä olisi toimittajaseminaari, eikä matkan hinta olisi paha ollenkaan. Murmanskissa järjestetään tuona aikana myös sotilasparaati, jota pääsisi seuraamaan ja lisäksi voisi vierailla ydinkäyttöisellä jäänsärkijällä. Kuulostaa melko eksoottiselta. :D

Laitetaan harkintaan.

Mulla on ikävä, ihmisen ikävä ja sylin ikävä. Sen ikävä, että saisi nukkua kainalossa ja että silitettäisiin hiuksia. Silmiin katsomisen ikävä, keskellä yötä yhtä aikaa heräämisen ikävä, pimeässä suutelemisen ikävä. Kädestä pitämisen ikävä.

Mulla on ikävä meitä.

On taas jotenkin levoton olo. Näitä tuntemuksia on ollut yhä enenevissä määrin viime aikoina. En mä tiedä, mistä ne kumpuaa enkä mä tiedä, mikä niitä lievittäisi. Joku ääni päässä tai sydämessä tai molemmissa sanoo, että pitäisi tehdä enemmän, muttei se kerro, enemmän mitä. Kun siis kuitenkin teen koko ajan. Siltikin on vähän horrosmainen olo. Kuin odottaisin jotain. Mutten halua odottaa, vaan tehdä, mutta vaikka teen, niin tuntuu, ettei se jotenkin ole tarpeeksi tai sitten se ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla. Tai ehkä olen vain vähän sekaisin. Tulisi jo kesä, tai edes kunnon kevät, koska jotenkin musta tuntuu, että sitten kaikki on parempaa ja vapaampaa.

Tänään olen tykkäillyt tästä biisistä. Onneksi siihen ei sentään tarvitse samaistua. Ei mua oikeastaan pelota. Enkä mä koe jossittelevani elämääni. Pikemminkin päinvastoin, mutten mä tiedä, onko sekään aina niin hyvä juttu. Hyppiä sinne tänne tuntemustensa perässä. Pöh.

Näin hyvää unta viime yönä. Olin taas Galwayssa ja unessa olin ollut siellä monta kuukautta jo. Tapasin siellä ihanan miehen, joka näytti ja kai tavallaan olikin Adam Brody, vaikkakin unessa se oli vielä ihQmman näköinen. Kävelin ja istuskelin sen kanssa vähän liian lähekkäin ja mieli teki kovasti koskettaa enemmän, mutta tiesin, että olin vielä sekasortoisessa suhteessani nyksän kanssa. Siispä en tehnyt mitään sen enempää, mutta mielessäni tein päätöksen nykyisen suhteen lopettamisesta, sillä olin niin rakastunut tuohon mieheen ja jotenkin tiesin, että meillä tulisi olemaan ihanaa yhdessä.

Vitsit että olikin todentuntuinen se unen fiilis ja varmuus siitä, että mennyt oli mennyttä. Nyt kun vielä valvetilassakin valkenisi, mitä hittoa oikein haluan. Jäädäkö katsomaan, josko nykyisellä suhteella on tulevaisuutta, vai heittääkö pyyhe kehään ja jäädä odottelemaan sitä tosielämän Adam Brodyä? Tunne sen kertonee, mutta saisi pistää vähän liikettä kinttuihin!

Oli pakko vähän vähentää työ- sekä elämästressiä googlen annilla. Muun muassa näitä maisemia pääsen sitten kesällä katselemaan:

http://uv-blog.uio.no/mt/flexlearn/porto.jpg
http://www.sitiunesco.it/pix/portovenere/porto_venere_big.jpg
http://pwp.netcabo.pt/0510598901/Figuras/Portugal_NazareForteDoSitio.jpg
http://es.geocities.com/igna_572000/nazare2.jpg
http://www.urscher-reisen.de/Nazare.jpg
http://grow.lx.it.pt/local-info/lisboa.jpg

<3

Niin joo, Lontooseen tosiaan mennään myös, mutta jostain syystä kylmyyden ja pimeyden keskellä mä olen nyt enemmän innoissani noista paikoista. :D

Kaveri oli kyläilemässä muutaman tunnin ja saatiin aikaiseksi jotain kivaa: Varattiin lennot Lontoon kautta Portoon ja takaisin. Matkan ajankohta on kesä-heinäkuu, ja suunnitelmissa reissata Portugalissa viikon, ja sieltä sitten matkata vielä Lontooseen pariksi päiväksi. Jippijaijei, nyt on mahti olo, kun on taas tiedossa reissu, jota odottaa!

Subin illan Viikset-elokuvan kuvaus:

Komediallinen suspensedraama Marc-nimisestä arkkitehdistä, joka ajaa eräänä päivänä viiksensä pois. Kun vaimo Agnès eivätkä ystävät reagoi ulkonäkömuutokseen, Marc alkaa etsiä todisteita viiksellisestä elämästään. Löytääkö hän vanhoja valokuvia? Entä vanhempiensa asunnon? Missä hän oikeastaan kulkee? Horjuvan mielensä uumenissa? Vai onko ympäröivä maailma seonnut?

Whoooooot?! Joku taitaa olla vielä enemmän sekaisin kuin minä. :D

Mennyt päivä oli hukkapala. En saanut oikein mitään aikaiseksi. Tai no, miten sen nyt ottaa. Kävin kyllä yhdessä työtapaamisessa ja näillä näkymin alan tehdä ko. firmalle tiedotteita/artikkeleita ensi kuun aikana. Sehän on toki vallan positiivista. Ja kävin lääkärissäkin. Sekä vähän ostoksilla. Ostin jotain semmoista, mistä en meinaa nyt hiiskua. Sillä se liittyy yhteen toiseen juttuun, mistä ajattelin myöskin olla ihan hissukseen ainakin vielä toistaiseksi. Olenpas salaperäinen.

Mun mieli halajaa taas muille maille. Krooninen reissukuume ei ole aina niin kiva juttu. Kaverin kanssa tuli puhuttua, josko suuntaisi jonnekin päin Eurooppaa tuossa kesällä tai vähän sitä ennen. Ois ihan jees. Ja sinne Pietariinkin haluisin, vaikka toukokuussa. Tiättekö mitä muuta haluisin? Kesän. Äkkiä, pian, mieluiten heti. Vaan vielä pitää odottaa. Katselin tuossa aiemmin joitain kesäkuvia ja tuli niin kaipaava olo. Kesällä kaikki on jotenkin helpompaa, kevyempää.

Äh. Mulla on niin ristiriitainen olo. En tiedä, mitä haluan. Ja toisaalta tiedän hyvinkin tarkasti. Kirjoitin aiemmin naamakirjaan että aktiviteetteihini kuuluu unelmointi ja unelmien toteuttaminen. Oon meinaan oivaltanut, ettei asioiden tarvi jäädä pelkiksi unelmiksi. Ja siksipä ajattelin tehdä listan asioista, jotka haluan ja aion tehdä todeksi vaikka seuraavien viiden vuoden aikana. Mulla on semmonen kiva kutina, että maailma on aika avoin ja täällä saa ihan ite päättää, minne kulkee. Ei mikään uusi oivallus, ei edes itselleni, mutta vapauttava.

"The world makes way for those who know where they are going."

Eikä aina tarvi edes tietää tarkkaa päämäärää. Kunhan vain tietää, että on matkalla.

Nyt, kun on vähän hankalaa monellakin tapaa, tuli ihan puskista tunne, että haluisin mennä äitin helmoihin... noh, jos en itkemään, niin ainakin puhumaan murheet auki. Haluisin mennä vanhempien taloon ja olla hoidettava ja hoivattava ja että äiti valaisi muhun sitä kummallista voimaa, jonka se sanoillaan saa aina virtaamaan. Haluaisin taantua lapseksi ja vierittää huolet äitille, niin että voisin itse myöhemmin vain hiljaisesti unohtaa ne.

Ihmeellisiä tuntemuksia ja haluja kaltaiseni varhain itsenäistyneen ihmisen taholta. Mutta joskus vain äiskää tarvii. Se on niin hyvä roolissaan ja ystäväkin vielä, yksi parhaista jopa. Tiedänhän mä, ettei murhettaan voi toiselle siirtää, mutta ainakin se pienenee puhumalla jollekin sellaiselle, johon luottaa 100 prosenttisesti ja jolla on taianomainen kyky saada mieli kohenemaan sekä huoli näyttämään minimaaliselta. Harmi siis, että äiti on nyt Briteissä.

Ei mulla toki mitään kuolemanvakavaa mielenpainiketta ole. Jonkin verran vain stressiä, pelkoa, katkeruutta, surua, tietämättömyyttä ja pettymystä. Mutta kaipa tämä tästä. Ja palaahan se äitikin jo kohta. <3

Lintubongarille ois kysyntää. Nimittäin yhteen lehtijuttuun. Luulin löytäväni sellasen helposti, mutta onko ne kuolleet sukupuuttoon?