Kohtaus 1: Jyväskylän Lutakko (vielä se vanha ja alkuperäinen) joulukuussa 2004. Fuksigootti Sallinen on tullut katsomaan The 69 Eyesiä. Baarin unisex-vessassa hän törmää kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläiseen. Sallinen tunnistaa Jääskeläisen kaverinsa vanhaksi äidinkielenopettajaksi, ja alkaa juttusille. Pisuaarin laulaessa vieressä puhutaan kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea siitä, kuinka opettajuus ei saa viedä ihmistä. Sallinen saa ohjeen vertaansa vailla: äikänopen elämä ei voi olla pelkkää kirjallisuutta ja kielioppivirheitä. Ja normaalikin saa olla, kulttuuririennoista ei tarvitse tehdä taakkaa. Opinnot jatkuvat, Jääskeläisellä on enemmän vaikutusta kuin hän arvaakaan.
Kohtaus 2: Helsingin yliopiston tunkkainen seminaarihuone syksyllä 2007. Filosofian kandidaatti Sallinen opponoi ystävänsä Maaritin gradusuunnitelmaa. Aiheena on sen samaisen Pasi Ilmari Jääseläisen ”Lumikko ja yhdeksän muuta”, postmoderni spekulatiivinen fiktio. Sallinen ei tiedä, miten suhtautua Jääskeläiseen, joka vastoin suomalaisen kirjalijan luonnetta kertoo blogissaan ( www.pasiilmarijaaskelainen.wordpress.com ) kirjoitusprosessistaan ja itsestään kirjailijana. Eikös se ole vähän leuhkaa ja omituistakin?
Kohtaus 3: 14.9.2010. Atena Kustannus tipauttaa Sallisen sähköpostiin tiedotteen: ”Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjoittanut poikkeuksellisen romaanin.Teoksella on kaksi erilaista loppua, ja lukija ei voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman lopun saa”. Kirjablogaaja aloittaa seuraavana päiväna ”Harjukaupungin salakäytävien” lukemisen. Käsissä on epäilemättä koko kirjavuoden erikoisin teos. Jääskeläinen johdattaa lukijansa maagisen realismin Jyväskylään, jossa salakäytävät, M-hiukkaset ja elokuvallisuus tuntuvat yhtä normaaleille käsitteille kuin kaupungin keskellä sijaitseva Harjuksi kutsuttu kukkulakin. Jääskeläinen on tehnyt sen, johon Sallinen ei uskonut taipuvansa: epäluonnolliset ilmiöt alkavat tuntua luonnollisimmille kuin käsinkosketeltava reaalimaailma.
Ja mitä kirjan erikoiseen kaksoisloppuun tulee. Samalla tavalla kuin teoksen teemat, motiivit ja hahmotkin kulkevat monenlaisia reittejä, on juonellakin kaksi suuntaa. Sallisen painetussa versiossa oli se surullisempi. Netistä löytyi iloisempi. Vai kumpi todella olikaan onnellisempi loppu, Blanc vai Rouge?
