Lukijan vastuu

Kirjoja on hauska lukea, ainakin näin kesäaikaan. Jokaisella on oma makunsa ja tapansa tulkita lukemaansa tekstiä. Tarina mikä on toiselle vain fiktiivinen kertomus huonolla, mutta hauskalla huumorilla, voi olla toiselle hyvin vakavasti otettava asia jopa selkeän huumorin osalta. Yksittäisen hahmon kohtalo voi olla niin lähellä omaa elämää, että se antaa voimia jaksaa vaikeimman vaiheen yli.

Mutta ilmiö voi olla myös päinvastainen. Sitä samaistuu hahmoon niin paljon, että haluaa olla kuten hän. Miten olla joku, jonka identiteetti on pelkän kirjoitun tekstin varassa ja jotain on aina jätetty kertomatta. Puuttuvat palaset jokainen kokoaa omasta päästään sen mukaan, millainen mielikuvitus itsellä on. Miten haluaisi nähdä asian. Miten pahasti huomaa ajautuneensa harhaan lukiessaan eteenpäin tai osuneensa oikeaan selkeämmin kuin osasi odottaa. Luova ajattelu on pohjimmiltaan hyvin rajattua, ja on vaikea olla keksimättä juoniratkaisuja, joita joku ei arvaisi.

Onko sitten väärin sanoa, ettei fiktioon saisi suhtautua vakavasti, vaikka tarina voisi luonnon- ja fysiikan lakien puolesta olla oikeasti tapahtunut ja ehkä osittain onkin. Ei ole väärin, mutta on syytä pitää jalat maassa, ettei vain jäisi juniin peinen kirjoitusvieheen takia. Seuloa massan seasta kaikkein olennaisin, jonka näkeminen tosielämän tapahtumana ei ole huono asia. Joku johon voi sisältyä jokin viisaus tai opetus. Ainoa kuka tietää, on kirjailija. Mutta ei kukaan mieti lukiessaan hänen kasvojaan, mitä hän on mahdollisesti ajatellut, vaan teoksessa kuvailtavien hahmojen. Jos on nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan tai televisiosarjan, ainakin itsellä näkyy usein näyttelijän kasvot. Muussa tapauksessa kasvoja ei niin tarkasti tule mietittyä, ellei kuvaus ole lähellä jotain henkilökohtaista tuttua. Mutta olennaisinta on itse tarina ja tarinassa olennaista on päästä eteenpäin kehänkierrosta tai umpikujanjuoksusta ulkopuolelta tulevan tekijän avulla. Tekijän joka saa joskus miettimään, ettei tämä voi olla todellista.

Tosielämässä kehän kierrosta tai umpikujan juoksusta ei välttämättä ole ulospääsyä koskaan. Menneisyydestä ei ilmesty elämään unohdettua ihmistä ja puolison syrjähyppy jää ikuiseksi salaisuudeksi ilman ensimmäistäkään epäilyä. Vaikka toisin kävisi, niistä tuskin saisi aikaan kovin kiinnostavaa tarinaa. Yksi tapaaminen, menneisyys on poissa. Yksi pitkä keskustelu, vaikeudet on voitettu.

Hyvään tarinaan tarvitaan luovaa ajattelua ja sitä meillä jokaisella on, jos osaa käyttää sitä oikein. Itse olen huomannut ainakin sen, että kirjoittaminen on paljon hauskempaa kuin lukeminen.

Linkki

Linkki