Rehelliset silikonitissit

"Äääää mistä mä kirjoitan", kiroilin pari tuntia sitten ja päätäni seinään. Kaisa Rastimon hankalasti ymmärrettävästä avautumisesta koskien nörttejä, piratismia ja thai-tyttöjä? "Kirjoita vaikka silikonitisseistä, krooh", ystävällinen ehdotus kuului. Ehdotus hämmensi enemmän kuin Rastimon bloggaus. Vähänpä tiesin, että hetken päästä alkaisin sattuman kautta kirjoittaa kumitisseistä.

Lauantai-aamuna näin Johanna Tukiaiseen asennetut melonit. Eilen luin Cityn keskustelupalstalta valitusta siitä, miksi ihmisillä on niin negatiivinen suhtautuminen kumitisseihin. Viikon vakuuttavimman kokemuksen kuitenkin tarjosi ruotsalaisen nudehuulineidin blogi, jossa oli 18 kuvaa siteisiin teipatuista maitorauhasista. En aio ilahduttaa linkillä, jätän löytämisen riemun teille. Pakkoruotsista on sen verran aikaa, etten sisäistänyt neidin kirjoituksista paljoakaan. Onneksi graafinen sisältö riitti. Vaikka valkoisiin liinoihin käärityt utareet näyttivät zombileffan lavastukselta, jollain sairaalla tavalla ihailin blogitarta. En missään nimessä räjähtämisvaarassa olevien kellukkeiden vuoksi, vaan tuon välinpitämättömyyden. Kun nelikymppinen julkkis väittää lehdessä naama kivettyneenä olevansa täysin Botox-vapaa, melkein-julkkikset esittelevät netissä kumitissejään ja ankkahuuliaan. Ihailtavaa rehellisyyttä.

Ihmisistä on tullut jopa irvokkaan rohkeita netin myötä. Nettikirjoitteluun ja -kuviin pätee sama sääntö kuin reippaaseen känniin - kummassakin tapauksessa tulee luultavasti kerrottua tai vilauteltua liikaa. Hyvässä tapauksessa känni-ilta tosin päättyy kollektiiviseen dementiaan, eikä todistusaineistoakaan löydy tuopeissa uineista kännyköistä. Voin suoraan myöntää, että häpeäisin, jos joutuisin huutamaan Tuomiokirkon tornista kaikki kirjoittamani foorumiviestit (häpeäisin kyllä huutaa sieltä yhtään mitään, mutta). Kirjoittelen netissä omalla nimelläni, joita Suomessa on aika tasan yksi, huolettomasti nimimerkkien merelle, en kenellekään. Samoja asioita en koskaan kertoisi katsoen yksilöä silmiin, en ainakaan ilman jerrykannullista calimochoa.

Missä menee hyvän ja huonon rehellisyyden raja netissä? Kiinnostuneena googletin, mitä suomalaiset ajattelevat zombitissistä. Pinkkejä Hello Kittyjä pursuavassa blogissa väitetään parin teinin tehneen itsemurhan zombin takia. Hän oli sanonut, että reisien välissä pitää olla väli, muuten on lihava, ja lihavat ovat ällöjä. Päätin olla uskomatta absurdeja itsarihuhuja, mutta hyvän rehellisyyden raja taisi olla ylitetty.

Kirjoitettaessa soi Alakerrasta kantautuva RadioRock, jonka soittolistan olen oppinut ulkoa