Sosiaalisen median hylkiö kummittelee

Haluaisin esittää julkisen anteeksipyynnön teille kaikille noin kolmelle ihmiselle, jotka olette saattaneet pyytää minua ystäväksenne Facebookissa, mutta en ole koskaan vastannut siihen mitään. Kyseessä ei missään nimessä ole vähättelevä asenne heinäkuuta 1990 kohtaan, jolloin jaoimme yhteisen puhallettavan uima-altaan. Toki haluaisin hilpeämielisesti keskustella 19 vuotta sitten kadonneen kesäkaverini kanssa kumiankoista, ja kesäkaverini varmaan onkin pari iltaa pohtinut, miten voin olla niin arrogantti, etten hyväksy hänen ystäväpyyntöään. Totuus on se, etten ole Facebookissa, mutta kummitukseni on.

Ensimmäinen silminnäkijähavainto FB-kummituksestani tehtiin viime syksynä, ja kuulin siitä rankkasateen ruoskiessa Molly Malones'in terassia. Olin juuri - ateismistani huolimatta - keskustellut melko pitkään uskonnosta ja enkeleistä, joten ilmassa oli pientä salaperäisyyttä. Kuulemma ilmestyn välillä vanhan lukiokaverini ystävälistalle, kunnes katoan, varmaan kummittelemaan muille. Miksei Facebookin lautturi kuljettanut tunnustani virran yli, mitä kesken jäänyttä tehtävää yritän Facebookissa suorittaa tai pahaa tekoani sovittaa? "Kummitus kulkee elävien maailmassa, usein samoilla paikoilla kuin eläessään." Tästä voisi päätellä, että noin 60 vuoden päässä sosiaalisissa medioissa kummittelee muutkin kuin minä.

Olen tehnyt sosiaalista itsemurhaa parin vuoden ajan. Ensin pois IRC-Galleriasta, Facebookista ja kaikista pikkupalveluista. Karsin irc-kanavani pariin ja roudasin Akateemisesta asunnon täyteen paperista iltapuhdetta. Välillä kuulin kahviloissa, että joku on eronnut, synnyttänyt tai mennyt naimisiin. "Facebookista luin." Olen elellyt tyytyväisenä erakkona ja nautiskellut vanhanaikaisesta live-juoruilusta. Minä olen torilla juoruilemassa, mummoni varmaan Twitterissä jakamassa joustinneulevinkkejään. Innostun asioista, myös nettipalveluista, nopeasti, mutta innostus hiipuu ja päätyy siihen, että poistan tunnukseni vähin äänin.

Vaikken kulutakaan päiviäni lukemalla työkaverini FB-päivityksiä hänen suolen toiminnastaan, seuraan yhteisöpalveluita omaan introverttiin tapaani lukemalla niistä puuduttavan pitkiä keskusteluja ja uutisia. Hmm, ja joskus kirjaudun Facebookiin mieheni tunnuksella tarkistamaan, onko Kampin ghettokoppiimme suunnitteilla esim. parin päivän bileitä. Ehkäpä tämä on jonkinlainen parantumisprosessi erakkoudesta takaisin elävien (naama)kirjoihin. Vaikka aina puhutaan miten netti korvaa sosiaaliset kontaktit, omani sosiaalisista palveluista eroaminen on kutistanut minimiin. Ei enää kutsuja keikoille, ei juhliin. Missaan varmaan luokkakokouksenkin, jossa pidetään hiljainen hetki edesmenneen, Facebookissa kummittelevan luokkakaverin muistolle.

Hätkähdin löytäessäni Facebookista menehtyneen sukulaiseni. Etsin parikymmentä minuuttia ohjetta, mihin pitäisi ottaa yhteyttä tunnuksen sulkemiseksi. Lopputulos? Tunnusta ei suljeta, vaan siitä tehdään muistotunnus, johon tutut ja vähemmän tutut voivat käydä esittämässä suruvalittelunsa. Facebook ansaitsisi jonkin tunnustuksen vuosikymmenen surullisimmasta ja sairaimmasta Internet-ideasta. Onko ihme, että tuollainen saa kummittelemaan? Facebook - pidä yhteyttä elämäsi ihmisiin. Eläviin, kuolleisiin ja kummituksiin.