Cityparin elämää

Väsyttää ihan sikana. Nukuin poikkeuksellisesti melkein yheksän tuntia, muttei siitä mitään hyötyä ollut. *haukotus*

Ja on nälkä, muttei mulla ole täällä yhtään mitään. Enkä jaksa käydä kaupassa, koska reilun tunnin päästä lähden työkeikalle, ja kaks reissua sillä aikavälillä tuntuu ylitsepääsemättömältä. Jos sitä sitten illalla söis jotain.

Vähän ois niinQ kipeähkö olo. En hirveesti valittais, jos huomenna oisin kuumeessa tms. Huomenna meinaan on tiedossa jotain hyvin ikävää. Toisaalta jos sairastun, sais se sitten mennä nopsaan ohi huomisen jälkeen.

Joo. Oliko mulla jotain sanottavaa? Ei.
Lähen suihkuun.

Edit: http://www.youtube.com/watch?v=wKudcSCG758

^Siitä vähän lattarirytmejä päivää parantamaan. V*ttu, varmana alotan sen tanssin vielä.

Tämän päivän (tai no eilisen, kun kello on jo tuon verran) tuntemuksia:

- odotus
- ilo
- yksinäisyys
- ahdistus
- suru
- sekavuus
- itseinho
- pelko
- epätoivo
- haikeus
- järjetön panetus

Eikä siinä varmaan edes ollut kaikki. Kyllä mulla tavallisestikin mielialat vaihtelee paljolti, mutta kulunut päivä oli kyllä sillä saraa aivan järjetön. Välillä oli levollinen olo, välillä taas seinät kaatuivat päälle rytinällä. Valitettavasti noita negatiivisia tuntemuksia oli jokseenkin enemmän. Suht´ rankka liikuntakaan (reipas kaksituntinen, josta puolet sotkin cross-trainerilla ja puolet lenkkeilin ulkona) ei auttanut, vaikka se yleensä tasoittaa fiiliksiä. Olin ihan yhtä sekaisin lopettaessani kuin aloittaessanikin. Ja jopa itkin lenkillä, mitä en koskaan tee.
Mitenköhän mun kanssa voisi koskaan kukaan elää, kun en tajua itsekään itseäni...

Niin ja joo, kyllä on menkat, mutta ei tää nyt niistä johdu! x)

Harrastin yöllä hyvää seksiä - unessa tietysti, mutta onhan sekin jotain. Vastanäyttelijänä toimi nekobasu, jotta kiitos vaan sessioista. x) Yleensä kaikkiin uniini ja etenkin näihin K18-uniin liittyy jotain niin häröä, ettei niistä oikein voi sanoa, olivatko hyviä vai pahoja, mutta tällä kertaa kaikki oli suht´ järjellistä. Siis jos nyt ei lasketa sitä, että tosiaan sekstailin ihmisen kanssa, jota en ole koskaan edes tavannut. Ainoa outo seikka oli joku ihme runo, jonka olimme yhdessä rustanneet. Muistin vielä herätessäni, miten se meni, mutta nyt se on lipunut pois mielestäni.

Jos uniin voisi luottaa, olisi nekolla aika kiva ja iso kämppä. Siitä mulla ei kyllä ole mitään havaintoa, miten mä sinne olin päätynyt. Yhtäkkiä vaan seisoin eteisessä ja jotenkin tiesin, että seksiähän tänne tultiin harrastamaan. :D Sitten alettiin pussailla ja loppu onkin historiaa. Tosin taidettiin vetäistä siinä paritkin sessiot ja tuo uni olikin aika pitkä, mikä on poikkeuksellista seksiunilleni. Harmi vaan, ettei se valvemaailman mielitekoja onnistunut tyydyttämään - päinvastoin oikeastaan. :P

Nyt mä sen vasta huomaan kuinka pelkään
etten mä pysty tänne juurtumaan
Myöntää en sulle osaa edelleenkään
kaipaan liikaa jotain omaa

(Irina - Selkä seinää vasten)

...hän asuu Kumputiellä..."

Paitsi etten asu ja paitsi etten ole Hiivakaan. Mutta tein äsken porkkana-mantelimuffinseja appelsiinituorejuusto-valkosuklaakuorrutuksella, vaikken just koskaan leivo. :O Ja miks tein? En mää tiärä. Ei ainakaan huvita mussuttaa niitä. Haluiskos joku? Anyone? Tai ehkä pakastan ne erakkokauden päätöstä silmällä pitäen. Ehkä meinaan voin päästää jonkun kyläänkin taas joskus. Tai sitten meen huomenna mamman luona käymään ja vien mennessäni jottei sen tarvii aina leipuroida.
Huomaatteko, miten suuri dilemma on nyt käsillä? :D

Surkuttelu on jatkunut semisti tänään. En tiedä, miks, enkä tiedä, mikä edes surkututtaa. On vaan alavireinen olo ollut. No, huomenna se loppuu. Lupaan.

Oon kirjoittanut tästä ennenkin, mutta kirjoitetaas taas; nimittäin äärimmäisyyksiin menemisestä. Kuulun niihin ihmisiin jotka eivät pysy sillä kultaisella keskitiellä sitten millään. Luisun siltä sivuun jatkuvasti. Se on kaikki tai ei mitään, joko-tai, aivan kaikessa ja koko ajan. Asiat tuppaavat menemään niin sanotusti överiksi.

- Voin olla ja elää erakkona, oman pääni sisällä, ketään näkemättä. Tai sitten en viikkoon nuku yhtään yötä yksin (tämä siis muutenkin kuin seurustellessani), sosialisoinnin tarve huimaa päätä, haluan olla seurassa 24/7.

- Voin elää kurinalaisesti kuntoilemalla kuin hullu, syömällä pakkomielteisen terveellisesti, edes koskematta alkoholiin. Tai sitten vähät välitän terveellisistä elintavoista, syön mitä sattuu, juon ja juhlin. Etenkin juhlin.

- Voin olla huoleton, unohtaa murheet, elää "tässä hetkessä" vähän liiankin kanssa, piittaamatta oikeastaan mistään, mistä en halua piitata. Tai sitten ahdistun ja stressaannun, mietin liikaa, saan pääni käymään ylikierroksilla.

- Voin sutista vähän kaikkialla, viritellä miesjuttuja siellä ja täällä, tapailla, deittailla, ottaa ja jättää. Tai sitten päätän olla päästämättä elämääni yhtään kaksilahkeista, koska haluan olla yksin, koska kaipaan itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä ja koska en tahdo ketään sekoittamaan sitä.

Siinä nyt jotain, kärjistettyinä mutta tosina. Ja on paljon muutakin, monessa, monessa muussakin suhteessa asiat tuppaavat lähtemään käsistä, muuttuvan ääri-ilmiöiksi. Keskittymiseni erinäisiin seikkoihin voi lähennellä pakkomielteisyyttä - tai sitten vähät välitän. Olen myös loistava kehittämään neurooseja, kadottamaan järjen ja suhteellisuudentajun jopa siinä määrin, että popsin kohtapuoliin rauhoittavia.
(Joo, olen niitä tosiaan joskus syönyt, lyhyen aikaa, mutta kuitenkin. Ja vain siksi, että asiat heittivät taas kerran sen verran pahasti yli.)

Kaikilla on varmaankin kaikenlaisia aikoja elämässään, mutta useimmilla myös niitä välimuotoja. Mulla sen sijaan on vain heittäytyminen, suuntaan tai toiseen. Se toki antaa, mutta kyllä se myös ottaa.

Parempi fiilis jo. Paljon parempi. Alkaa oikeastaan tuntua tyhmältä koko vollotus. En ole aikoihin itkenyt niin paljon kuin eilen, vaikka sinänsä usein vetistelenkin. Toisaalta ehkä hyvä juttu - liian usein sitä nimittäin sivuuttaa omat pahat tuntemuksensa ja porskuttaa vain eteenpäin. Eilinen ja aamuinen kyynelkanavien avaaminen ikään kuin nollasi tilanteen. Se oli semmonen puhdistautumisriitti. :)

Ja mikä parasta, mulla on vaikka kuinka paljon aihetta iloon. Vaikka ulkona nyt vihmookin lunta ihan antaumuksella, on kummiskin kevät. Talvesta on selvitty, ja vieläpä melko helpolla. Mä vihaan yli kaiken tammi- ja helmikuuta, kylmää, pimeää ja ilotonta aikaa. Tänä vuonna se kuitenkin sujui suht´ kivuttomasti ja nopeasti. Nyt alkaa kaikki kivuus!!! Kaks ja puoli viikkoa kun jaksaa odottaa, pääsen Irlantiin puoleksitoista viikoksi. Ja kun palaan sieltä, on kolme päivää city-risteilyyn. Sen jälkeen on alle viikko vappuun ja sitten alkaakin jo toukokuu. Talvi on NIIIN tapettu!

Sitä Irlannin reissua odotan kyllä hirveästi. Ei olla suunniteltu mitään ja varattukin ollaan pelkät lennot. Mutta mitäpä sitä turhaan ressaamaan mistään majoituksista, kun ilman sellaisia varauksia saa mennä niin paljon vapaammin. Ollaan vain mietitty että lähdetään heti ekana aamuna bussilla pois Dublinista, koska se kaupunki on niin nähty. Meinataan käydä Corkissa, Kerryssä, Dinglessä, Aran-saarilla jne. Galwaynkin vois tsekata kunnolla, kun viimeksi ei oikein nähty kaupunkia itsessään just ollenkaan, vaikka sen kautta poikettiinkin Cliffseille. Meinataan mennä kansallispuistoon patikoimaan, 1000 vuotta vanhalle luostarille, ikivanhoja torneja katselemaan... Ja toki pitää myös vähän rellestää Guinnessin ja Bulmersin parissa. ;)

Mietin vain, että pitäisköhän mun nähdä se viime reissun mies.
Pihikselle tiedoksi, että just se isovehkeinen!

Olipas lohduton blogimerkintä toi eilinen. No, oli syystäkin. Enkä voi edes sanoa, että nyt kauheasti parempi fiilis olisi. Rauhallisempi kyllä joo, mutta myös tyhjempi. Ja ainakin yhtä yksinäinen. Tätä en järin usein sano, mutta nyt toivoisin kovasti, että olisi joku. Että olisin jollekulle erityinen.
Ilman mitään itsesääliä voin kuitenkin aivan rehellisesti todeta, ettei ole, ettei tällä hetkellä kukaan tykkää musta sillä yhdellä tavalla. Ei ole kukaan katsomassa niine silmin, sillä katseella, joka tekisi musta jotain muuta kuin vain yhden tytön. Niin se vain on. Ja on se niinkin, että usein tai edes pitkään aikaan en ole millään muotoa kaivannut sitä. Nyt heikkona hetkenä kaipaan.

Ehkä joskus sitten.

Eräs ihminen sanoi tänään ajatelleensa monesti, että onko eräs asia mulle kovinkin vaikea. On. Se - ja jokin muukin - on niin v*tun vaikeaa että olen itkenyt tämän illan. Itkenyt ja välillä heitellyt tänne muka jotain kevyttä läppää. Ja jutellut ihmisen kanssa, kuin ei olisi olemassakaan sitä jotain. Mutta se on. Ja se sattuu aivan saatanasti. Pariin tuntiin en ole voinut juurikaan muuta kuin maata ja itkeä. Enkä juurikaan voi nytkään. On ihan niin paha olo, että oksettaa.

Olen olevinani avoin. Olen luottavinani. Vaadin ihmisiä puhumaan. Ja luulen, että tarpeen tullen itsekin voisin. Ja kuitenkin kun se tarve tulee, huomaan itkeväni, yökkäileväni, vapisevani, käpertyväni kasaan - ja lopulta pitäväni aivan kaiken itselläni. Se tekee niin helvetin kipeää, mutten osaa lopettaa.

Haluaisin puhua, haluaisin, että joku siten tajuaisi, mutten osaa, en pysty, enkä lopulta edes usko siihen. Siispä itken silmät päästäni, yksin.

Miksi?

Palaako mikään koskaan ennalleen?

Uuh, karmiva morkkis. Ei melkein kehtaa ajatella erinäisiä asioita. Miks ihmisen pitää olla niin tyhymä? Vois koittaa viisastua. Vinkkejä siihen? Anyone?