Cityparin elämää

Turhaan jänskäsin. Hyvin se meni. Aamu alkoi ihan kivasti yhden viime viikkoisen haastateltavan kiittely- ja kehumispuhelulla. Sekin jo rentoutti. Ja muutenkin sujui. Toivottavasti sujuu myös jatkossa.

Eli töistä tullessa oli ihan hyvä mieli. Siksipä ihmettelen, minne se oikein katosi? Oli suunnitelmissa siivota, oli suunnitelmissa laittaa ruokaa, oli suunnitelmissa urheilla. En tehnyt mitään noista. Enkä edes lukenut, jota myös suunnittelin. Sen sijaan olen vähän cityillyt, vähän kaivellut työideoita, vähän itkeskellyt ja vähän nu(o)kkunut. Ihan todella vedin tunnin verran sikeitä, vaikken koskaan nuku päikkäreitä ja vaikkei viime yö ollut mitenkään poikkeavan lyhyt edes. Ja silti väsyttää yhä vieläkin. Ja paleltaa. Ja itkustaa.

Huoh. Poden vähän huonoa omatuntoa kun en saanut mitään aikaiseksi. Ihan kuin tätä päivää ei olisi ollutkaan sen jälkeen kun kotiuduin. Mutta toisaalta, kai sitä pitää joskus olla armollinen itselleen. Jos väsyttää, paleltaa ja itkettää, on kai ihan okei vetäytyä piiloon peiton alle. Kunhan ei tule tavaksi, ja sitä pelkoa ei omalla kohdallani kyllä ole. Tänään vain en jaksanut repiä itsestäni yhtään mitään. Huomenna kaiketi parempi päivä.

Voisi palata peiton alle. Yötä.

Yksi käsky, kaksi sanaa. Helppo ymmärtää. Yksinkertaista. Selkeää. Mutta niin, niin, niin vaikea toteuttaa. Se on kuin kiusaus: Mitä kovemmin yrittää olla ajattelematta, sitä enemmän ajattelee. Päättää siivota - ja tiskatessaan huomaa ajatustensa vaeltavan. Tarttuu kirjaan - ja pian tuijottaa sanojen läpi tyhjyyteen, ajatellen. Juttelee jonkun kanssa - ja koko ajan meinaa pukea sanoiksi ajatuksensa. Se on kuin pakko. Se on pakko. Pirullista.

Olisi niin paljon helpompaa, jos vain osaisi pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. Harmi vain, ettei tahdolla näytä olevan tässä juurikaan päätösvaltaa.

Ehkä lenkillä saan itseni kuriin, hetkeksi.

Haluaisin että olisi kuuma elokuinen yö ja että olisi punkkua ja että olisin sen ja jonkun kivan kera makoilemassa Barcelonan sillalla. Tämä on koettu ja se oli melko fantsua. Niin että haluaisin sen saman NYT, tosin jonkun toisen seuralaisen kera. Onnistuuko? Ai miten niin kaikkea haluamaansa ei voi saada? No prkl, pidä tunkkis!

Oliko tässä merkinnässä jotain pointtia?

Miljuunasti [ ]
Tuhannesti [ ]
Miinuksen puolelle menee [x]

Kai sitä pitää taas aakkostella. En jaksa miettiä enempää, joten:

U = unet

Näen paljon unia. No, jokainen kai näkee. Mutta myös muistan ne usein. Ja näen hyvin kummallisia unia. Lisäksi puhun ja kävelen unissani. Vähään aikaan sitä ei ole ollut todistamassa kukaan, sillä olen viime aikoina nukkunut yksin, mutta tuskin silti olen touhua lopettanutkaan. Vilkas yöelämä on useimmiten hyvästä - siinä riittää ihmeteltävää ja naureskeltavaa. Tosin ulos asti päätyvät unireissut toivottavasti passaan jatkossa. Ei ole niin kiva herätä yöpaitaisillaan vieraan talon pihalta. Kokemusta nimittäin on siitäkin.

Oon ollut jo yli tunnin hereillä. Se on outoa. Mutta pakko, koska lähden puolen tunnin päästä torille kuikuilemaan jotain taiteilijatapahtumaa. En siis omaksi huvikseni, vaan työn puolesta. Toisaalta ehkä ihan hyvä treenata normaalihkoa päivärytmiä, sillä maanantaista alkaen joudun sellaista vähän aikaa noudattamaan. Jänskää. Milloinkohan oon viimeksi heräillyt aamulla säännöllisesti töiden tai opintojen vuoksi? Varmaankin kesällä. Onneksi maanantaina käynnistyvä työrupeama velvoittaa raahautumaan toimitukseen "vasta" puoli kymmeneksi. Sitä aikaisempaan en ehkä kykenisi.

Olin liian kauan liikkumatta muuten kuin satunnaisesti. Huomaan sen nyt, kun olen taas aloittanut säännölliset lenkit ja muun fyysisen sähellyksen. Olen kaivannut tätä tunnetta, hienoista lihaskipeyttä, josta tietää tehneensä kropallaan jotain. Yhtenä iltana lenkillä tajusin (taas kerran) että ihmiskeho, omani ainakin, on vain niin tehty fyysiseen pakertamiseen. Voihan sitä tehdä ajatustyötä vaikka kuinka, ja olla luova ja ihmeellinen, mutta vasta pulssin kohotessa, lihaksiston väsyessä ja hengityksen tihetessä tietää todella olevansa olemassa. Se on hieno tunne. Ja siitä saa ihan uskomattomasti voimaa. En ymmärrä, miksi kaikesta tästä huolimatta välillä jätän liikunnan. Jotenkin sitä kai vain lipsuu siihen pisteeseen sairastelun tai muun taukoilun myötä, ja sitten ei enää huomaa itseltään puuttuvan mitään. Kunnes lopulta turhautuu, lähtee lenkille ja tajuaa. Onneksi se tapahtui nyt eikä myöhemmin.

Taidan lähteä talsimaan kohti tur(K)uja ja toreja.

Se on virallisesti kevät nyt. Hiphei! Talvi on taakse jäänyttä elämää! Vaikkei ilma radikaalisti (tai ollenkaan) lämpenekään maaliskuun alkamisen myötä, on silti ihanaa että koko ajan mennään valoisampaan suuntaan, eikä kesäänkään ole enää kuin kolme kuukautta. Se on aika vähän. Sen voi melkein jo haistaa... Ja siksipä täytyy jo tehdä kesäsuunnitelmia! Ja kevätsuunnitelmia myös. Tosin kevät onkin jo aika täyteen buukattu, kun on miittiä, city-risteilyä, Irlannin matkaa, pikkuvappua, isovappua jne.

Kevät alkoi, ja minä heräsin horroksesta. :)