Cityparin elämää

Vee ei ole viinA, vaan:

V = Viini

Parasta on punainen sellainen. Se voi olla taivaallista, se voi olla ihanaa, se voi olla makoisaa, se voi olla hyvää, se voi olla keskinkertaista, se voi menetellä ja voi se olla huonoakin. Ääriharvoin kuitenkaan ihan juomakelvotonta punkkua olen maistanut. Punkku on hyvää yksin, parempaa kaksin ja porukassa. Parasta se on lämpiminä päivinä ja öinä jossain kaukana. Mahtavalta se on maistunut mm. Venetsian kapeilla kaduilla, kuumassa junavaunussa ristiin rastiin Italiaa reissattaessa, samaisen maan karuissa hostellihuoneissa (hyvän seksin kera), sateisessa San Marinossa, merellä Sisilian ja Sardinian välillä, Fontana di Trevin portailla neljältä aamuyöllä, Taranton rantakivillä, Porton rantaravintolassa, Sagrada Familian museossa teinimäisesti salaa cokispullosta maisteltuna...
Se maistuu ruuan kera mutta herkullista se on sellaisenaankin. Ja vanilja-aromilla höystettynä sitä ei voi vastustaa. <3

Valkoviinin ystävä en yhtä suuressa määrin ole, mutta hyvää sellaistakin olen kyllä juonut useasti. Tokaji-valkkari jokilaivalla, tuntemattomaksi jäänyt kylmä ja virkistävä muovimukillinen Pärnun hiekkarannalla, lämmennyt tölkkiviini festareilla, valkkaripullo sängyllä Irlannissa ennen The Goatiin menoa...onhan näitäkin muistoja vaikka kuinka. Kuten myös siitä kuplivasta, kuoharista, skumpasta, shampanjastakin.

Nams.

Takana onnistunut työpäivä - sain tehtyä yhden stressiä aiheuttaneen jutun, ja mielestäni melko hyvin jopa. Ja muutenkin päivä meni hirmu nopsaan.

Ai niin, mulla on ihQ mamma (<-- isoäiti, ei äiti, kuten jotkut mistään mitään ymmärtämättömät ko. sanan tulkitsevat). Olin eilen sen luona ja se hämmästeli, miten oon viime näkemältä laihtunut silminnähden. Heh heh, nähtiin viimeksi viikko sitten, joten ihan äärikuihtumista siinä ajassa ei varmaankaan ole päässyt tapahtumaan. :D Kiva kuitenkin näin päin sen sijaan, että olisi luullut mun lihonneen... :)

Liskojen yö oli hyvä näytelmä. En ole intohimoinen teatteri-ihminen; usein on käynyt niin, että olen pitkästynyt ja/tai jotenkin kiusaantunut kokiessani näytelmät liian teennäisiksi. Nyt ei kuitenkaan käynyt niin. Tykästyin henkilöhahmoihin ja niiden esittäjiin, samoin äänimaailmaan ja lavasteisiin. Eipä siis ollut turha reissu.

Hyvä teatteriesitys ei kuitenkaan onnistunut kokonaan poistamaan sekavaa ja surullista mielialaa, jonka aiheutti pari juuri ennen näytöksen alkua kuulemaani uutista. Keskittymiskyky rakoili väkisinkin ajatusten vaeltaessa niihin asioihin aina uudestaan ja uudestaan. Onneksi oli niin pimeää, ettei muutamaan otteeseen silmiin tulvahtaneita kyyneleitä huomannut seuralaiseni eikä kukaan muukaan. Suihkussa ja sateella on hyvä itkeä, mutta teatterisalikin menetteli.

En suunnittele kännäilyä, vaan olen menossa illalla kaupunginteatteriin katsomaan ko. näytelmän. Kiwaa. En oo ollut teatterissa pitkään aikaan, enkä etenkään kaupunginteatterissa. Ja varsinkaan en ole aikoihin ollut katsomassa mitään "siviilinä" - viime aikoina kaikesta kun on pitänyt vääntää juttu. Joten tuplakiwaa.

Näin viime yönä unta että olin ihastunut johonkin lähes 70-vuotiaaseen mieheen. Sillä oli semmoinen pappojen vatsakumpu ja ihan valkoinen tukkakin jo. Oltiin porukalla jossain mökkeilemässä, ja vakuuttelin koko ajan kaverilleni, että eihän rakkaus ikää katso. Jossain vaiheessa miehet olivat menossa saunaan ja tämä "vanhempi herrasmies" kekkaloi pelkät kalsarit päällään halailemaan mua. Kun tunsin sen parhaat päivänsä nähneen ja kimmoisuutensa menettäneen ihon vasten omaani, tajusin, etten ehkä olekaan niin rakastunut. Sitten mietin kuumeisesti, miten ilmaista kiinnostukseni yllättävä lopahtaminen hälle.

En ole koskaan seurustellut tai deittaillut tai yhtään mitään itseäni nuoremman tai edes itseni ikäisen kanssa. Joskus teininä tuli tapailtua vain pari vuotta vanhempaa, mutta muutoin kaikki ovat olleet 4-10 vuotta itseäni vanhempia. Ei se kai mitenkään tietoista ole, mutta en vain kiinnostu nuoremmista. Jotenkin ne eivät vetoa meikäläiseen. Mutta joo, toi unen mies meni nyt kuitenkin "hieman" överiksi - en mä sentään ihan sen ikäluokan edustajista innostu. :D

Olen ihan unohtanut riemuita tänne:

FLOGGING MOLLY ESIINTYY RUISROCKISSA !!! *riemuloikka ja ilokuperkeikka*

Tämä tietää sitä, että sinne on päästävä, vaikka läpi harmaan kiven, eli toimituksen seinän. Ihan oikeasti, minen jätä sitä väliin. Hitsi kun ei vielä tiedä, minä päivänä se on siellä. Toisaalta, olen todennäköisesti kiinni töissä vain yhden viikonlopun kesäkuukautta kohti, joten ehkä saan järkättyä niin, että olen vapaalla tuolloin, edes sen toisen päivän. Ja vielä toinen toisaalta: Vaikka kävisi niin paska säkä että olisin töissä, saatan hyvinkin ehtiä näkemään ne. Ainakin vuonna 2006 ne meinaan esiintyivät vasta joskus yöllä.

Tämän seikan (toinen) tajuaminen pelasti illan. Muutenhan ei pyyhi kovin lujaa: töitä ja työstressiä - sitä on viikonloppuni tämä. Noh, reilun viikon kun jaksaa, niin helpottaa. Ja kahden viikon päästä onkin jo pikkuvappu. <3

Näissä tunnelmissa lähden lenkille: http://www.youtube.com/watch?v=JePJNCrxpcY

Unessani oli paljon cityläisiä. Hitsi kun en muista siitä kauheasti. Lopussa olin Pipitin kanssa jossain merenrantatalossa, jossa oli valtavat ikkunat. Ulkona ukkosti. Talossa oli myös kaksi kaniani, joiden äkkiä huomasimme lisääntyneen siten, että kaneja olikin kaksitoista. Osa niistä oli melkein täysikasvuisia jo syntyessään, osa taas ihan pieniä, mutta silti jo täysin kanin näköisiä karvoineen kaikkineen. Muistan hämmästelleeni ääneen, miten ihmeellinen maailma on, kun tuommoisia voi syntyä. Pipitin kanssa ihmeteltiin myös sitä, miten leikatut kanini ovat voineet päästä lisääntymään. Päättelin sitten, että leikkaaminen oli aikoinaan epäonnistunut. Mietimme, mitä tehdä kaneille, ja Pipit sitten totesi, että ei me niitä kaikkia kyllä voida vessanpytystäkään vetää, ja että isoimmat eivät sieltä edes mahtuisi. Kauhistuin jo pelkkää ajatusta ja melkein suutuin P:lle. Sitten yhtäkkiä äitini oli paikalla sanomassa, että joskus vain täytyy tehdä vaikeita ratkaisuja. Enempää en muista.

Nyt töihin.

Ne voivat olla ihania niin monella tapaa. Tänään törmäsin työn merkeissä muutaman niin herttaiseen teinipoikaan, ettei mitään rajaa. (<-- Ne itse tuskin riemastuisivat tuosta kuvauksesta. :D) Varauduin puhumattomiin ja koppaviin Mister Egoihin - koska tuon ikäiset usein sellaisia piirteitä omaavat - mutta nuo olivatkin jotain_ihan_muuta: ystävällisiä, asiastaan innostuneita, sanalla sanoen symppiksiä. Hirmu itsevarmojakin he olivat, mutta pelkästään hyvällä tavalla. Ja vielä huumorintajuisiakin; laskivat leikkiä omasta maahanmuuttajataustastaan. Julkiseen, ventovieraan edessä harjoitettuun itseironiaan ei kovin usein tässä työssä törmää. Tulin tosi hyvälle mielelle näiden poikien tapaamisesta. Lisää tällaista!

Sitten hengasin hetken myös miehen seurassa, joka tuntuu kerta kerralta viehättävämmältä. Ei sillä lailla, että hänestä mitään tahtoisin, vaan sellaisella etäisellä tavalla. Joidenkin ihmisten viehkeyden huomaa heti, se ikään kuin tulee silmille, mutta toisissa on niin sanottua piilotettua kauneutta: Se kuoritutuu esiin pikkuhiljaa. Enkä nyt tarkoita sitä kuuluisaa sisäistä kauneutta, vaikka toki ihmisen ulkomuodossa on aina mukana myös pala persoonaa, vaan pikemminkin olemusta. Tietysti on myös niin, että hieno persoona saa ajan myötä ihmisen näyttämään ulkoisestikin viehättävältä ja päinvastoin, mutten tällä kertaa puhu oikeastaan siitä. Vaikkei jotakuta tuntisi ollenkaan, vaikkei hänen kanssaan edes puhuisi koskaan, voi hänessä olla tätä hiljaista kauneutta, jonka aistimiseen tarvitaan useampi näkemiskerta.

Tämä mies on sellainen. Ja hän on sitä siinä määrin, että hänen vaikutuspiirissään tuntuu ilma tihenevän. Kyseessä ei ole missään tapauksessa mikään Mister Nice Guy, ei sinne päinkään, vaan pikemminkin hyvin omapäinen, hyvin omalaatuinen ja joskus tylynkin oloinen mies. Kaiketi se onkin juuri se teeskentelemättömyys ja aitous, joka kiehtoo... Enpä tiedä, mutta jotain siinä ihmisessä on, jotain mystisen vetoavaa. Huomasin sen viimeistään tänään.

Yhtä kaikki, ihanaisia miehiä olivat he - joskin hyvin erillä tapaa. :)

Olin äskettäin kaverin kanssa "kahvilla" ja join yhden 0,275 litraisen ja yhden puolen litran siiderin. Lopputulos: Olen huppelissa! Otin viimeisen siiderikulauksen noin tunti sitten, ja sen päälle olen juonut kahvia (ihan oikeasti) sekä kävellyt ulkona. Siltikin päässä tuntuu yhä oudolta ja on hieman vaikeuksia osua oikeille näppäimille. Hassua.

"Saitko, saitko, saitko vapauden?
Vai saitko riesaksesi myös yksinäisyyden?
Vapaus ja yksinäisyys
ovat lähellä toisiaan
Vapaus ja yksinäisyys
liian lähellä toisiaan"

Niin laulaa Herra Ylppö Ihmisineen biisissään Varoitus. Kappale itsessään ei sovi elämääni ollenkaan, mutta tuo kohta kokonaisuudesta irroitettuna sopii hyvinkin. Eikä se tässä irroitetussa muodossaan viittaa sitten ollenkaan mihinkään parisuhteeseen tai sen puuttumiseen, spekuloijille tiedoksi. Se viittaa ennemminkin siihen, millainen olen.

Olen monesti todennut olevani semi-erakko. Sellainen olenkin. Sosialisointi on kivaa, mutta liika sellainen alkaa ahdistaa. Pitkään jatkuessaan se alkaa tuntua raskaalta, nakertaa voimavaroja. Tiedän moniakin ihmisiä, jotka voivat surutta hengailla porukassa päivän jos toisenkin. Minä en siihen pysty. Tai no pystyn, jos on kyseessä vaikkapa jokin reissu taikka festarit tai joku muu vastaava tapaus, johon voi asennoitua ennalta sen vaatimalla tavalla ja jossa muutenkin pätevät hiukan eri "säännöt" kuin normielämässä. Mutta noin muuten on kyllä saatava olla yksin. Olen monesti kokenut että omaa seuraani kaivataan ajallisesti enemmän kuin itse kaipaan muiden läsnäoloa.

Ja siltikään kyse ei ole pelkästä olemisesta yksin tai yhdessä. On kyse vapaudesta. Olen aika vapaa, siis muista ihmisistä. Toki omaan läheiset välit perheeseeni ja ystäviini, mutta tietyllä tapaa olen hyvinkin vapaa ja riippumaton. En koe välitöntä tarvetta jakaa itseäni ja elämääni. Enkä koskaan teekään sitä täysin, läheskään. Tähän on kaksi syytä: se, etten halua ja se, ettei se ole mahdollista. En jaksa selittää tarkemmin. Se vain ei ole. Mutta tosiaan, vaikka olisikin, en haluaisi sitä kuitenkaan. En vain koe sitä tarpeelliseksi, ennemminkin se tuntuu vastenmieliseltä ja turhauttavalta. En ole kuin ne, joiden on päästävä sanomaan kaikki.

Jollain tavalla tämä vapaus, riippumattomuus, itsenäisyys, miksi sitä sitten tahtookin kutsua, kuitenkin myös vähän eristää. Koen monesti olevani, en välttämättä varsinaisesti ulkopuolinen, mutta jotain sinne päin. Se ei ole aina negatiivista, ei läheskään. Enimmäkseen se on kummallista. Se saa aikaan oudon yksinäisyyden, joka ei ole yksinäisyyttä sillä tavalla, kuin tuo sana perinteisesti käsitetään. Se on yksinäisyyttä ihmisten keskellä, se on jonkinlaisesta erilaisuudesta kumpuavaa yksinäisyyttä. En osaa määritellä sitä sen tarkemmin. Se vain on, ja se on aina ollut - tulee varmasti aina olemaankin.
Nyt vain halusin todeta, että tämä vapaus ja erillisyys teettää myös yksinäisyyttä. Niin paljon kuin niistä pidänkin, on hetkiä, jolloin toivoisin olevani tässä suhteessa toisenlainen.

...ja taas meni niin yli hilseen kaikilta että vilahti. x) Ei sillä väliä - totesinkin tämän lähinnä itselleni.

Tänään olen tehnyt töitä kymmenen tuntia. Julistaudun siis ahkeraksi. Mutta näkisittepä tämän kämpän! Siivottomuudessa sm-tasolla kilpailevan koti kokee tuplaräjähdyksen, kun etäisesti tutulle termille kodinhoito ei jää senkään vertaa aikaa, mitä siihen normaalisti vaivautuu laittamaan (eli se 5 min per pari päivää). Silti ihmettelen, miten kämppä voi muuntautua megasotkuisesta kaatopaikaksi silloin, kun on 80% valveillaoloajasta poissa kotoa? :O Elämän suuria mysteereitä...

Kotiuduin siis vasta pari tuntia sitten, ja aamulla on taas riennettävä puoli kymmeneksi töihin. Siltikin on ihan hyvä mieli. Hommat ovat sujuneet näinä päivinä kaikin mahdollisin tavoin. Normaalin tavoitettavuustaiston sijaan olen saanut kaikki haluamani ihmiset kiinni. Ja vieläpä haastoon hirmu lyhyellä varoajalla! Eilen tavoitin kolme ihmistä ja sain kaikki paikalle tänään samaan aikaan, ja lisäksi klaarasin menestyksekkäästi yhden jälleen kerran hyvin paljon (lue: deadlinen kynnykselle) lykkäämäni ja sen vuoksi jo stressiä aiheuttaneen jutun. Tosin iso supermegamultikiitos siitä kuuluu eräälle cityläiselle. :)